Onko täällä kenellekkään muulle käynyt niin ettei pysty unohtamaan entistä poikakaveriaan, vaikka kuinka yrittää?
Itse olen sen tyyppinen ihminen, että ihastun harvoin, mutta silloin kun ihastun niin totaalisesti ihastunkin. Niinä muutamina kertoina kun olen päästänyt itseni niin pitkälle, olen kuitenkin salannut sen asian kyseisiltä ihmisiltä.
Kesällä sain kokea ensimmäisen kerran, että tunteisiini oikeasti vastattiin. Ihminen jota olin kauan jo katsellut, ja jonka takia olin jo monet itkut itkenyt, kysyi mahdollisuuksiaan minuun. Niin kaksi melkein täysi-ikäistä, joista kumpikaan ei ollut ikinä seurustellut päätyi yhteen.
En ollut koskaan puhunut pojille/miehille suoraa tunteistani, näyttämisestä puhumattakaan. Se oli kamalaa aikaa. Välitin toisesta enemmän kuin mistään koskaan aikaisemmin, mutta silti en osannut olla oma itseni. Kun olimme kahdestaan tuntui kuin välissä olisi ollut muuri; puhuimme (ajattelimme) asioista samalla tavalla, mutta kuitenkin níin eriaaltopituisuuksilla. Joka asia ahdisti, ja vain niiden pienien hyvien hetkiä ansiosta, jaksoin uskotella itselleni koittavan parempia aikoja. Meidän jutusta tuli mieleen ala-asteelaisten "alaks mun kans oleen"- jutut, ja kummatkin oli kuitenkin melkein kahdeksantoista.
Miten tuolaisen jutun nyt uskoisikaan käyvän, eroonhan se päättyi. Melkeen kaksi kuukautta jaksoimme sitä, ihme että niinkin kauan. Olinhan se asia jo itselläkin mielessä pyörinyt, mutta kun toinen sanoi sen, se sattui ja paljon. Se ilme ja se anteeksi pyytävä tapa katsoa. Tieto että toinen olisi vielä halunnut odottaa, mutta pakotin sanomaan sen ääneen. En jaksanut enään sitä sanomattomuutta. Ero ei ollut edes riitainen, kerrankin puhuimme suoraa. Sen jälkeen itkin koko seuraavan yön.
Kaiken loppuminen tuntui silloin luovuttamiselta. Pyysin uutta mahdollisuuttakin myöhemmin, pitkän harkinnan jälkeen vastaus oli ei. Omien sanojensa mukaan ei voinut sanoa ettei välitä, mutta ei vain toimi. Nyt kun erosta alkaa olemaan puolivuotta, en ole vieläkään pystynyt unohtamaan häntä. Itseasiassa olen ensimmäistä kertaa varma että rakastan jotakuta. Naurettavasti luulen rakastavani sellaista imistä, jonka takia olen itkenyt enemmän kuin kenenkään muun takia. Ihmistä, jonka itsekkin olin aikanani valmis jättämään (en olisi kuitenkaan koskaan kyennyt.). Ihmistä, jolle en ole puhunut kuin muutaman kerran eromme jälkeen. Haluaa kuuleman olla kaverini.
Todistin kuitenkin itselleni viimeksi hänelle puhuessani, etten kykene siihen. Hän sai vieläkin aikaan sen tunteen, mitä kukaan muu ei ole saanut. Kaipasin/ kaipaan hänen läheisyyttään, sitä kuinka hän veti minut syliinsä ja suuteli, sai nauramaan ja uskomaan itseeni. Ennen ajattelin häntä jatkuvasti, nykyään onneksi edes hiukan vähemmän. Joka asia tuo hänet mieleeni ja mieleni tekisi puhua hänestä koko ajan. Hän on kuitenkin sanonut aikaa sitten kaverilleen päässeensä yli, voiko siitä häntä moittiakkaan. Silti päässäni kokoajan kiusaa ajatus, että palaamme vielä yhteen. Tiedän sen itsekkin, että tuskin palaamme. Jos nyt yrittäisimme nyt, olisimme taas kaksi ventovierasta toisillemme. Jos saisimme kaveruuden toimimaan, siinä olisi taas pieni mahdollisuus. Mutta sillonkin kiduttaisin vain itseäni, ja kun hän löytäisi uuden menisin taas palasiksi. Kaikki on niin vaikeaa.
Jos joku todella jaksoi lukea tämän, kiitos siittä. olisiko kellään mitää hyvää vinkkiä miten toisen voisi unohtaa? Muuta kuin johonkin toiseen ihastuminen.. yritetty on. Kukaan muu ei saa aikaan edes kiinostusta.
Itse olen sen tyyppinen ihminen, että ihastun harvoin, mutta silloin kun ihastun niin totaalisesti ihastunkin. Niinä muutamina kertoina kun olen päästänyt itseni niin pitkälle, olen kuitenkin salannut sen asian kyseisiltä ihmisiltä.
Kesällä sain kokea ensimmäisen kerran, että tunteisiini oikeasti vastattiin. Ihminen jota olin kauan jo katsellut, ja jonka takia olin jo monet itkut itkenyt, kysyi mahdollisuuksiaan minuun. Niin kaksi melkein täysi-ikäistä, joista kumpikaan ei ollut ikinä seurustellut päätyi yhteen.
En ollut koskaan puhunut pojille/miehille suoraa tunteistani, näyttämisestä puhumattakaan. Se oli kamalaa aikaa. Välitin toisesta enemmän kuin mistään koskaan aikaisemmin, mutta silti en osannut olla oma itseni. Kun olimme kahdestaan tuntui kuin välissä olisi ollut muuri; puhuimme (ajattelimme) asioista samalla tavalla, mutta kuitenkin níin eriaaltopituisuuksilla. Joka asia ahdisti, ja vain niiden pienien hyvien hetkiä ansiosta, jaksoin uskotella itselleni koittavan parempia aikoja. Meidän jutusta tuli mieleen ala-asteelaisten "alaks mun kans oleen"- jutut, ja kummatkin oli kuitenkin melkein kahdeksantoista.
Miten tuolaisen jutun nyt uskoisikaan käyvän, eroonhan se päättyi. Melkeen kaksi kuukautta jaksoimme sitä, ihme että niinkin kauan. Olinhan se asia jo itselläkin mielessä pyörinyt, mutta kun toinen sanoi sen, se sattui ja paljon. Se ilme ja se anteeksi pyytävä tapa katsoa. Tieto että toinen olisi vielä halunnut odottaa, mutta pakotin sanomaan sen ääneen. En jaksanut enään sitä sanomattomuutta. Ero ei ollut edes riitainen, kerrankin puhuimme suoraa. Sen jälkeen itkin koko seuraavan yön.
Kaiken loppuminen tuntui silloin luovuttamiselta. Pyysin uutta mahdollisuuttakin myöhemmin, pitkän harkinnan jälkeen vastaus oli ei. Omien sanojensa mukaan ei voinut sanoa ettei välitä, mutta ei vain toimi. Nyt kun erosta alkaa olemaan puolivuotta, en ole vieläkään pystynyt unohtamaan häntä. Itseasiassa olen ensimmäistä kertaa varma että rakastan jotakuta. Naurettavasti luulen rakastavani sellaista imistä, jonka takia olen itkenyt enemmän kuin kenenkään muun takia. Ihmistä, jonka itsekkin olin aikanani valmis jättämään (en olisi kuitenkaan koskaan kyennyt.). Ihmistä, jolle en ole puhunut kuin muutaman kerran eromme jälkeen. Haluaa kuuleman olla kaverini.
Todistin kuitenkin itselleni viimeksi hänelle puhuessani, etten kykene siihen. Hän sai vieläkin aikaan sen tunteen, mitä kukaan muu ei ole saanut. Kaipasin/ kaipaan hänen läheisyyttään, sitä kuinka hän veti minut syliinsä ja suuteli, sai nauramaan ja uskomaan itseeni. Ennen ajattelin häntä jatkuvasti, nykyään onneksi edes hiukan vähemmän. Joka asia tuo hänet mieleeni ja mieleni tekisi puhua hänestä koko ajan. Hän on kuitenkin sanonut aikaa sitten kaverilleen päässeensä yli, voiko siitä häntä moittiakkaan. Silti päässäni kokoajan kiusaa ajatus, että palaamme vielä yhteen. Tiedän sen itsekkin, että tuskin palaamme. Jos nyt yrittäisimme nyt, olisimme taas kaksi ventovierasta toisillemme. Jos saisimme kaveruuden toimimaan, siinä olisi taas pieni mahdollisuus. Mutta sillonkin kiduttaisin vain itseäni, ja kun hän löytäisi uuden menisin taas palasiksi. Kaikki on niin vaikeaa.
Jos joku todella jaksoi lukea tämän, kiitos siittä. olisiko kellään mitää hyvää vinkkiä miten toisen voisi unohtaa? Muuta kuin johonkin toiseen ihastuminen.. yritetty on. Kukaan muu ei saa aikaan edes kiinostusta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Muutakin kuin tunteet !! Henkisesti olet LAPSENKENGISSÄ.! Huomaat sen yks kaunispäivä!!!
Kumpa huomaisinki, se helpottais kai ainaki oloa..
Toivottavasti, se vois helpottaa oloa..
Mulla on ollu sama olo jo vähä pidemmän aikaa kanssa. Tuntuu nii naurettavalle ja jotekii vanhoihi asioihin takertuneelle mutta ei sille mahda mitään. Ei vaa osaa päästää irti vaikka pitäis ja jo niin haluaiskii.