Kaikki alkoi mulla ihan siitä et halusin vain vähän laihduttaa näitä mun läski reisii ja pohkeita. Vartaloltani oon aina ollut tiimalasi. Menneisyydessäni olen kokenut paljon kiusaamista, syrjinnän muodossa. Oon aina ollut tosi epäsosiaalinen enkä koskaan omistanut paljonkaan ystäviä. Menetettävää ei siis tavallaan ollut. Tähän kaikkeen vaikutti varmasti rakastumiseni erääseen ihmiseen, joka satutti, petti ja lähti liianki pahalla tavalla. Pojat tuntuivat muutenki tykkäävän vain laihoista massateinipissiksistä tai emoista. Ajattelin useaan otteeseen, että jos olisin laiha kelpaisin. Äitiniki haukkui minua, reisiäni ja vartaloani. Myöhemmin hän väittää, että hän ei koskaan tarkoittanut sitä mitä sanoi, että hän halusin vain vähentää ruokailuani koska söin kuulema ku mikäki sika. Pidin ruuasta ja minulla tosiaan oli aina jotain suussani, enkä liikkunut paljoonkaan. Ihmekyllä olin silloin paljon tyytyväisempi itseeni, onnellinen.
Lähtömittani olivat; 56/159
En kuvitellut sairastuvani tähän kamalaan tautiin...
Alussa se oli vaikeaa, vähensin ruokailuani kahteen ateriaan päivässä, aamulla; Aamiaismuroihin, jogurtiin ja omenaan. Koulussa en ole koskaan syönyt. Kotona söin mielelläni äitini tekemää ruokaa, rasvaista ja kalotäytetäistä sekin. Lenkkeilin jokapäivä, join paljon kahvia. Myöhemmin vähensin ruokailuani yhteen ateriaan päivässä; En syönyt enään aamupalaa. Vain äitin tekemää kotiruokaa. Laihdutin ne lenkkeilessäni pois. Oli pari päivää, jolloin en syönyt mitään. Olin ylpeä itsestäni, tunsin kuinka jalkani alkoivat laihtua, tunsin olkapäiteni laihtuneen. Olin onnellinen, sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla, tuntui, että olin viimeinkin onnistunut jossain. Laihdun kuukaudessa kymmenen kiloa (48/159). Kotonani ei ole vaakaa, olin onnellinen. Painoni oli viimeinkin alle 50 ! Terveydenhoitaja huolestui ja jouduin painokontrolliin. Se suututti ja paljon. Ajattelin vain "Miksen mä voi olla yhtä kaunis ja laiha ku muut. Sannaki (nimi muutettu) on mua paljon laihempi. Miksei se joudu painokontrolliin, se painaa 46 kg ! ja on viel mua pidempi ! Miksei tälläine läski ku mä voi rauhassa pudottaa kaloreita, ku mulla on mistä pudottaa !" Olin vihainen. Äitiniki alkoi jo huolestua, kasasin itselleni kasan paineita. Yhtenä päivänä heräsin ja kaaduin, en päässyt pystyyn. Kaikki ympärillä ahdisti ja suututti. Aloin vihata ruokaa, äitini alkoi pakottaa minua syömään. Vihasin oksentamista, en oksentanut mitään pois. Se oli kamalaa, tunsin kuinka jalkani vain läskeytyivät ja menin lenkille. En tiedä kuinka paljon siinä vaiheessa painoin, kun pulssini putosi 32... Äitini ja mummuni pakottivat minut syömään puuroa, että pulssini nousisi. Söin, tuli himo. Söin neljä päivää peräkkäin kaiket pävät ihan kaikkea; Suklaata, sipsiä, puuroja, muroja, juustoa, kaikkea. En oksentanut, tiedostin kalorit. Minulla oli kamala olo. Sitten päätin olla syömättä, olin syömättä neljäpäivää. Himo iski, ahmin kolme päivää peräkkäin. En koskaan oksentanut. Olin taas syömättä, menin terveydenhoitajalle; Painoni oli pudonnut 45/159. Ihmettelin, miten se oli mahdollista. Vatsani turpoaa aina ku alan ahmia tai syödä, tulee kamala olo. Nyt joulunaki olen ahminut jo viisi päivää peräkkäin, tunnen lihoneeni. Näen itseni peilistä, suuren läski mahani. Porukat vain vahtii kokoajan, haluan parantua. Pelottaa, ne uhkailee et päädyn pakkohoitoon. Mua pelottaa, et minkalainen musta siel tulee. Äitini ei rakasta minua, se sanoo, että asia on nyt niin, että joko se olen minä joka tästä kaikestä selviää hengissä tai joko se on hän. Hän ei ota tätä kaikkea vakavasti, hän ajattelee itseään. Olen niin täynnä vihaa, huudan kokoajan, haluan olla yksin, eristäydyn. Itken itseni uneen, haluan vain tämän päivän päätökseen... Haluan pois lenkille, mutta ulkona on niin kylmä. Nytkin istun tällä näillä läskeillä jotka keräsin viimeiset neljä päivää ahmimalla ku sika. Nytkin kuulen kuinka äitini arvostelee minua kaikille. Se kaikki sattuu, haluan nyt olla syömättä, tiiän lihoneeni aina 54 kg. Se pelottaa. Onneksi meillä ei ole vaakaa. Olen syömättä ja nyt haluan oikeasti olla syömättä. En halua saada näitä ahmimiskohtauksia koska sen jälkein olo on kamala. Koko joulu meni riidellessä, olin huonolla tuulella siitä, että söin. Haluaisin painaa edes 40 kg. Lupasin itselleni joskus laihduttaa 35 kg asti ja sitten pysähdyn. Alan syömään, edes yhden normaali aterian päivässä... On niin kamala olo et oli ihan pakko purkaa tää mun anoreksian alku....
Miten teillä tää kaikki alkoi ?
Lähtömittani olivat; 56/159
En kuvitellut sairastuvani tähän kamalaan tautiin...
Alussa se oli vaikeaa, vähensin ruokailuani kahteen ateriaan päivässä, aamulla; Aamiaismuroihin, jogurtiin ja omenaan. Koulussa en ole koskaan syönyt. Kotona söin mielelläni äitini tekemää ruokaa, rasvaista ja kalotäytetäistä sekin. Lenkkeilin jokapäivä, join paljon kahvia. Myöhemmin vähensin ruokailuani yhteen ateriaan päivässä; En syönyt enään aamupalaa. Vain äitin tekemää kotiruokaa. Laihdutin ne lenkkeilessäni pois. Oli pari päivää, jolloin en syönyt mitään. Olin ylpeä itsestäni, tunsin kuinka jalkani alkoivat laihtua, tunsin olkapäiteni laihtuneen. Olin onnellinen, sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla, tuntui, että olin viimeinkin onnistunut jossain. Laihdun kuukaudessa kymmenen kiloa (48/159). Kotonani ei ole vaakaa, olin onnellinen. Painoni oli viimeinkin alle 50 ! Terveydenhoitaja huolestui ja jouduin painokontrolliin. Se suututti ja paljon. Ajattelin vain "Miksen mä voi olla yhtä kaunis ja laiha ku muut. Sannaki (nimi muutettu) on mua paljon laihempi. Miksei se joudu painokontrolliin, se painaa 46 kg ! ja on viel mua pidempi ! Miksei tälläine läski ku mä voi rauhassa pudottaa kaloreita, ku mulla on mistä pudottaa !" Olin vihainen. Äitiniki alkoi jo huolestua, kasasin itselleni kasan paineita. Yhtenä päivänä heräsin ja kaaduin, en päässyt pystyyn. Kaikki ympärillä ahdisti ja suututti. Aloin vihata ruokaa, äitini alkoi pakottaa minua syömään. Vihasin oksentamista, en oksentanut mitään pois. Se oli kamalaa, tunsin kuinka jalkani vain läskeytyivät ja menin lenkille. En tiedä kuinka paljon siinä vaiheessa painoin, kun pulssini putosi 32... Äitini ja mummuni pakottivat minut syömään puuroa, että pulssini nousisi. Söin, tuli himo. Söin neljä päivää peräkkäin kaiket pävät ihan kaikkea; Suklaata, sipsiä, puuroja, muroja, juustoa, kaikkea. En oksentanut, tiedostin kalorit. Minulla oli kamala olo. Sitten päätin olla syömättä, olin syömättä neljäpäivää. Himo iski, ahmin kolme päivää peräkkäin. En koskaan oksentanut. Olin taas syömättä, menin terveydenhoitajalle; Painoni oli pudonnut 45/159. Ihmettelin, miten se oli mahdollista. Vatsani turpoaa aina ku alan ahmia tai syödä, tulee kamala olo. Nyt joulunaki olen ahminut jo viisi päivää peräkkäin, tunnen lihoneeni. Näen itseni peilistä, suuren läski mahani. Porukat vain vahtii kokoajan, haluan parantua. Pelottaa, ne uhkailee et päädyn pakkohoitoon. Mua pelottaa, et minkalainen musta siel tulee. Äitini ei rakasta minua, se sanoo, että asia on nyt niin, että joko se olen minä joka tästä kaikestä selviää hengissä tai joko se on hän. Hän ei ota tätä kaikkea vakavasti, hän ajattelee itseään. Olen niin täynnä vihaa, huudan kokoajan, haluan olla yksin, eristäydyn. Itken itseni uneen, haluan vain tämän päivän päätökseen... Haluan pois lenkille, mutta ulkona on niin kylmä. Nytkin istun tällä näillä läskeillä jotka keräsin viimeiset neljä päivää ahmimalla ku sika. Nytkin kuulen kuinka äitini arvostelee minua kaikille. Se kaikki sattuu, haluan nyt olla syömättä, tiiän lihoneeni aina 54 kg. Se pelottaa. Onneksi meillä ei ole vaakaa. Olen syömättä ja nyt haluan oikeasti olla syömättä. En halua saada näitä ahmimiskohtauksia koska sen jälkein olo on kamala. Koko joulu meni riidellessä, olin huonolla tuulella siitä, että söin. Haluaisin painaa edes 40 kg. Lupasin itselleni joskus laihduttaa 35 kg asti ja sitten pysähdyn. Alan syömään, edes yhden normaali aterian päivässä... On niin kamala olo et oli ihan pakko purkaa tää mun anoreksian alku....
Miten teillä tää kaikki alkoi ?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Luin viestisiä ja siitä paistoi läpi hirveä tuska selvemmin kuin mistään muusta lukemastani viestistä täällä.
Tuli itsellekkin niin paha mieli sinun puolestasi. En osaa auttaa sinua! Toivon sinulle kaikkea hyvää! Mene hoitoon ja yritä tehdä kaikkesi oman hyvinvointisi puolesta. Et ole yksin!
Moi!
Sun kirjoitus oli tosi hyvä!
Ainakaan et oo tyhmä.. Itse ajattelen aika samalla lailla.
Mulla alkoi ihan normaalista syömisestä jost aina vähensin kaikkee epäterveellistä pois. Ensin jäi tietenki RASVA, elin melkeimpä pelkällä sokerilla ja urheilin SAIRAASTI!
Poljin kotona kuntopyörällä, ulkona pyöräilin ja kävin PITKILLÄ juoksulenkeillä päivittäin kun olin "sairaimmillani" painoin noin 43kg. Tiesin et oon kyl laiha mutta aina päässä olin SE...mitätön läski paska.
Rääkkään itseäni nytkin, tiedostan sentään sen ja olen sairas, tiedän.. Haluan vain olla MINÄ.
Laiha ja (tiedän etten ole kaunis) en haluaisikaan olla kaunis, olen vain minä, ajattelen että laihdun vielä, elän terveellisesti, syön paljon kasviksia, käyn ulkoilemassa päivittäin. En tee rankempia treenejä nyt koska haluan pudottaa painoa pikkuhiljaa, kuten se tulikin takaisin, pikkuhiljaa.. (Alkupaino:52,5-53kg. laihimmillani 43kg. Nyt noin 50kg. En mene vaakaan, koska ahdistuisin ja en tosiaan sit tiedä mitä tekisin. Kesäl menen vaakaan.....kun olen hoikka.
En halua kunniaa, enkä rahaa, en sellaista.
Laihuuden vain takaisin. Itseni..
voi sinua... ensinnäkään lähtöpainossasi et ollut ylipainoinen, kuten varmaan tiedät. ja kuvailusi tiimalasivartalosta ja naisellisista reisistä kuulosti kauniille, ei lihavalle. ja luulisin, että äitisi rakastaa sinua. hän on sekaisin huolesta, eikä ymmärrä, jos sanomisillaan satuttaa sinua. hän haluaa vain sinun olevan onnellinen ja terve, niin kuin itsekin haluat. koita antaa äidillesi ymmärrystä, ei hänellä ole omakohtaista kokemusta, menkää vaikka yhdessä puhumaan ammattilaiselle niin hän neuvoo molempia. pysyttele nyt ainakin siinä ettet oksenna. ja jos sinulla on tahdonvoimaa olla päiviä syömättä, olen täysin varma, että se riittää myös siihen, että syöt kohtuudella päivittäin. sitten ei tarvitse paastota tai ahmia. ja välillä pitää saada herkutella ilman tunnontuskia. eikö se niin ole, ettei joulun ja uudenvuoden välillä tarvi katsoa mitä suuhun pistää vaan uudenvuoden ja joulun? toivon, että uskaltaudut hakemaan apua. ihanaa että äitisi ja mummosi koittaa parhaansa.minun ystäväni kuoli anoreksiaan. hän oli n.160 cm pitkä ja lopulta painoi alle 30 kiloa ja kuoli pois... yritä kohottaa itsetuntoasi jollain muulla kuin ruoan/vartalon ympärillä pyörivillä asioilla. nauti pienimmistäkin asioista missä onnistut ja kehu itseäsi, ihan vaikka jos saat rusetin kengännauhoihin. hippunen huumoria peliin. itsetunnon olisi kuitenkin noustava.
En yleensä lue näitä pitkiä kirjoituksia mutta nyt jäin jotenkin kiinni riveihin. Tunnen suurta sympatiaa sua kohtaan. Itse olen jo monta vuotta ollut täysi-ikäinen ja asunut poissa kotoa mutta siellä oli aivan yhtä helvettiä. Sanallista pahoinpitelyä, siksi ymmärrän tuskaasi oikein hyvin. Jos käyt jo painokontrollissa, kerro myös miltä kotona tuntuu! Eivät hoidot saa jäädä painon ympärille! Selvästi sulla on kamala olla kotona ja sua piikitellään, alistetaan ja mitätöidään. Niin jos jatkuu, sairauskin ottaa susta kovemman otteen. sanon näin koska mulla on käynyt juuri niin. On kamala tilanne jos asuu kodissa jossa ei ole rakkautta, kun ei ole toistakaan kotia, ei toisia vanhempia. Mutta siitä voi päästä pois. Kerro hoitajalle/terapeutille miltä tuntuu; niin kotona kuin sinun sydämessäsi.
Tämä kuulostaa oudolta mutta minun on kiitettävä viestistäsi. Olen sanaton, kuulen itseni kaikessa mitä sanot. Emme ole yksin!
Painin samojen tunnontuskien kanssa näin joulun alla, todella alipainoisena, todella heikkona ja anorektisena, kuitenkin tuntien itseni järjettömän lihavaksi ja epämiellyttäväksi.
Kuten sinullakin, tilanteeni on aina ollut se, että en todellakaan kaipaa kauneutta, ihastelua yms. ja tiedän näyttäväni aika kauhealta näin laihana. Olen tällä hetkellä 173/49, ja tänään, tapaninpäivänä söin ensi kerran suklaata ja vähän jouluherkkuja koko jouluaikana. Kaduttaa. Kun otan yhden piparin, tiedostan sen koko päivän, ja ajattelen että "peli on siltä päivältä menetetty".. joten ihan sama tehdä tästä päivästä mässytyspäivä. Tulihan tuota herkuteltua(normaali-ihmisen mittakaavassa ehkä normaalimääriä, mutta minusta-minulle-tosi paljon) sitten suklaalla ja muulla. Pikkuveli kysyi että mitä, syötkö sä karkkia? Se on luullut mun olevan jossain lakossa. :P
En viihdy normaalipainoisena. Se on kauhea fakta. Olen yrittänyt parantua useaan kertaan, mutta lähtenyt pääasiassa vaan nostamaan syömiäni ruokamääriä.. eihän se ajattelumalleja muuta miksikään! Päinvastoin; kun tajuaa syöneensä enemmän, ja saaneensa lihaa luiden ympärille, sitä järkyttyy. Tarkoitus on parantua, ja syömishäiriö on psyykkinen sairaus- parantuminen lähtee pään sisältä.
Yritetään yhdessä eteenpäin. Ruoka ei saa muodostua elämän sisällöksi. Tämä on kaameaa, suoranainen helvetti. En ajattele muuta kuin ruokaa, syömiäni määriä, liikkumista..
Itse en oikein enää jaksa kuntoilla kun olen niin luisessa kunnossa, mutta päivittäisen aktiviisuustason pidän korkealla. Käyn kävelyillä-ja sekin on jo liikaa jos haluaisin nostaa painoani. En halua painaa yli 50kg(!) ja tämä on hulluutta. Enen sairastumistani mittani olivat 173/58 ja olin normaalin hoikassa kunnossa. Nyt en voi kuvitellakaan painavani noin paljon. On käytettävä laksatiiveja tasoittamaan huonoa omaatuntoa.. En kestä tätä.
Huomenna taas sokeriton-rasvaton-liikunta päivä. :S Hyvää joulua! Miten tästä selviää.
kaverit alko mulle saarnaa rasvoista, ja sit itekki jotenki pyörin siihe mukaa. Vaihdoin tuotteet vähärasvaisiin tai rasvattomiin. Sitten ne alko puhuun hiilareista.. elin viikon ajan yhdellä ruisleivällä -tuon ajan muistan parhaiten; pyörrytti ja nukuin koko ajan. Sitte aloin syödä, söin 2ruokaa päivässä mut ihan vähän (alkupaino oli 45kg/158cm) huomasin sillon että mun paino oli laskenu 42, olin ihan innoissani, ja siitä se lähti, joka päivä piti olla laihempi. Aloin ottaa erilaisista kuntojutuista selvää ja muutenki ruokavaliosta.
Se vei mut sairaalan nenämahaletkuun, painoin sen 42. Sitte laihdutin ja laihdutin taas elin 100kcal/päivässä ja paino putos 2vk 40kg seki johti sairaalaan. nyt yritän syödä jotenkin.. paino tällä hetkellä 38kg :O en vaan pysty, kaikkein eniten ärsyttää et ne kaverit jotka mut tähän veti ei ite sairastunu, en olis sitä kyl halunnukka, mut vihaan tätä niin paljon! tuntuu että elämä on vaa jojoilua sairaalasta himaan välillä :( haluaisin NIIN olla terve mutta samalla niin pieni laiha kolkytkaks kilonen keijukainen
Hei!
Luin viestisi ja tajusin, muistutan sinua, muistutan paljon sinua! Kerron hieman omaa tarinaani ja tiedän sen muistuttavan paljon sinua.
Olen 15-vuotias tyttö. Anoreksia alkoi n. vuosi sitten. Painoin aluksi 64kg, olin 168cm pitkä. Kuuntelin äitini vihjailua ja suoria kommentteja painostani. Olin sinun tavoin myös tiimalasi vartaloinen. Aloin laihduttaa, karsin aluksi kaikki herkut pois. En vielä silloin tietoisesti tavoitellut kovin matalaa painoa. Halusin muutaman kilon pois. Ne lähtivätkin, pudotin painoa aluksi hiukan. Peiliin katsoessani näin edelleen läskin tytön. Jätin ruokailuja pois, söin aluksi 2-3 kertaa päivässä.
Laihduin nopeammin, mutta minäkuvani ei muuttunut. Painoni oli ensimmäisen kerran alle 60kg, päätin pudottaa painoni 55kg. Se tuntui hyvälle painolle, eikä sitä tarvinnut hävetä, jos sen jollekkin kertoi. Painoin kesän alussa 55kg. En huomannut eroa itsessäni ja laihdutin lisää. Söin kaksi kertaa päivässä. Leivän aamulla ja Leivän illalla. Söin 120Kcal/päivä. Sain tehdä palon töitä salatakseni sen muilta. Kukaan ei vielä kiinnittänyt asiaan huomiota. Kesän puolivälissä, hoitohevoseni omistaja alkoi kisamatkoilla huomata huonon syömiseni. Kisa matkat kun olivat pitkiä ja en halunnut syödä mitään. Minna (hevosen omistaja, nimi muutettu) otti aina minulle eväät mukaan. Muistan sen kerran kun eväänä oli ruisleipä ja tomaatti. Söin eväitä automatkalla.
Söin leipää kokonaiset 50minuuttia ja tomaatti 20 minuuttia. Yhteensä siis 1h 10min, mihin normaalisti olisi mennyt 10min. Olin aikaisemmin viillellyt ja puhuimmekin Minnan kanssa minusta. En uskonut tuolloin sairastavani syömishäiriötä. Kesän loppuessa painoin 51kg. Lupasin minnalle etten laihduttaisi enää. En vain pystynyt pitämään lupaustani. Elokuussa painoni tippui 46kg olin tällöin 168cm. Kotona ei huomattu mutta tallilla kylläkin. Hanna(nimi muutettu) omisti erään hevosen talliltamme ja hän oli ennen sairastanut anoreksiaa. Sainki hänestä hyvän tuen ja turvan. Kerran maanantaina koulussa lähdin kotiin huonon oloni takia, opettaja soitti kotiin ja kertoi epäilykset anoreksiasta äidille. Äiti soitti ja kertoi punnitsevani minut kotiin tultuaan. Join 2,5 litraa vettä, jotta painoni nousi 48kg. Opettaja oli myös kertonut terveydenhoitajalle, Menin kouluun keskiviikkona, olin maannut kaksi päivää sängyssä jaksamatta nousta lainkaan ylös. Tämä oli huonointa aikaani.
Keskiviikkona terveydenhoitaja pyysi minut punnitukseen. Painoin silloin 45kg. Jouduin käymään omalla lääkärillä ja hän olisi laittanut minut suoraan osastolle sisään. Mutta saimme äidin kanssa järjestettyä asian; söisin kotona äidin kanssa, enkä saisi lähteä mihinkään ennen sitä. Sain 5-viikkoa aikaa nostaa painoa. Vedin jälleen ennen lääkäriin menoa 2 litraa vettä ja painoin 49 kiloa. Sain olla hetken rauhassa. Jatkoimme silti äidin kanssa yhteisiä syömisiä. Aloin viillellä uudestaan, minun oli saatav purkaa ahdistusta johonkin.
Hanna soitti isälleni tästä ja lähdimme 9 aikaa illalla lastenklinikan päivystykseen. Siellä minulta otettiin pulssi, sydänkäyrä, verenpaine. Sydänkäyrä oli liian hidas. Samoin myös verenpaine. Minulla oli myös ilmestunyt tummia ja sinertäviä alueita raajoihin ja selkään, lääkärin mukaan anoreksiasta. Painoin lääkärissä 50kg. Hanna oli tullut mukaani ja hän oli tukenani, olin siitä hyvin kiitollinen. Kotona vahdittiin että söisin ja jouduin syömään. Jotenkin se vahtiminen alkoi hiipua, mutta aloin saamaan myös ahmimiskohtauksia. Niitä kesti 2 viikkoa. paino nousi 52, mutta pudotin sen jälleen 49 kiloon. Aloin myös öisin oksentamaan mutta lopetin sen onneksi.
Söin antibioti kuuren viiltely haavoihin jotka olivat tulehtuneet ja tiesin että ne olisivat pitänyt tikata heti kun tein ne. Viiltelin vielä pitkään salaa vanhemmiltani, vaikka käteni tarkastettiin päivittäin.
Nyt siis mittani ovat 49/168. Haluan jälleen painaa tuon 46kg ja siihen pyrin.
Näin jouluna olen syönyt kerran päivässä hiukan jouluruokaa ja kekseistä ja muista herkuista nautin pureskelemalla ja sylkemällä ne sitten omassa huonees pois.
Tässä oli minun tarinani, eikö muistutakkin sinua? Minua odottaa luultavasti joulun jälkeen osastolle lähtö. Juon myös iltaisin paljon vettä (1-3litraa) sillä pelkään aina aamusin joutuvani vaa`alle. Nyt huomenna aion mennä sinne ihan itse, minun on pakko saada tietää paljonko painan.
Ongelmani olen tiedostanut ja ongelma on myös se; etten muista miltä näytin kun painoin 65kg, mutten muista myöskään miltä kun painoin 45kg. Tiedän vain että luokkalaiseni sanoivat minua luurangoksi painaessani 45, mutten kuule sitä enää. Painan 49 ja päätiän laihduttaa 45kg, katsotaan sitten miltä tuntuu, vai laihdutanko edelleen!
Hei! Olen hyvin huolestunut kirjoituksesi perusteella, etenkin viiltely kuulostaa pahalta ja siitä voi tulla kohtalokkaita seurauksia. Yrittäisit purkaa mieltäsi vaikka vielä enemmän hevosten hoidossa talleilla tai jollain muulla harrastuksella.Tiedän kyllä et hyvähän mun on neuvoa, totta eivät asiat ole aina niin yksinkertaisia. Mutta jotain uutta sun kannattais yrittää. Sinun tulisi saada jotain muuta ajateltavaa niin ettet ehdi ajattelemaan anoa ja eläminen alkaisi kiinnostaa. Seauttaa oikeasti. Kuitenkin kirjoituksesi lopusta mainitsit sen kuinka haluisit luokkalaistesi sanovan sinua luurangoksi. Ymmärrän sinua hyvin sen asian suhteen sillä muistan vieläkin kuinka 9. luokan jouluna painaessani 46 kg kaverini huomautti minun olevan niin pieni. Se tuntui hyvältä.. ainahan se tuntuu hyvältä jos joku huomioi laihuuden. Hyvin sairasta sinänsä. ----tsemppiä oikein paljon. Aseta itsellesi tavoite esim 47 kg, josta alemmaksi et mee opeta viiltely. Ihan oikeasti viiltelystä jää kauheat arvet. Ne voi vaikuttaa myöhemmällä iällä esim työelämässä sen lisäksi että se on terveydelle vaarallista. Kuuntele vaikka rentouttavaa musiikkia ja tee mielikuva harjoituksia mieluummin.
Onhan se toki noinkin, en vain voi sietää ulkomuotoani. Kävin vaa`alla, en ole lihonnut enkä laihtunut. Tein myös masennustestin netissä ja sen mukaan olisin vakavasti masentunut.
Puran kyllä pahaa oloa tallilla olemiseen ja se toimiinkin, välillä olen vain niin väsynyt etten millään jaksaisi olla ja tehdä tallilla mitään! Minulla on jatkuvasti kylmä vaikka on vaatteita monta kerrosta (3 hupparia, takki, hattu, sukkahousut, housut, 2 sukat villasukat, hanskat)..
mulla alkoi siitä kun isoveli sanoi mua tosi useesti läskiksi(olin silloin 160cm ja painoin 50kg)ja kaverit oli kauheen laihoja melkee kaikki.
Pikkuhiljaa rupesin vähentää syömistä, liikkumisesta en oo pahemmin koskaan pitänyt. Vuoden päästä olin 160/45, terkkari ei sanonu vielä silloin mitää. Sitte laihdutin vielä lisää ja painoin 42kg. Tunsin itteni läskiksi, mutta yhtenä päivänä aattelin jotenki et en jaksa tätä paskaa enää ja rupesin vaa syömään.Siitä se sitte lähti paino nousemaan ja nyt jo painan 49kg. Nyt oon kyl ruvennu taas laihduttamaan, mut ihan kohtuudessa vielä mennään. Ensi kesään mennessä haluan painaa 45kg, enkä enää siitä laihduttais enempää. Tiiän kyl et siin voi käydä myös nii et kesällä ku painan 45kg ni se ei riitäkkää mulle vaan sitte asetan uuden painorajan mikä voi olla 40kg. En haluis tätä enää itelle, mutta siitä on niin vaikea päästä eroon.
Kaikki lähti niin pienestä asiasta kuin ylä asteen kuntotestistä. Piti juossa 1500m ja mä en jaksanu! Päätin kohottaa kuntoani, mittani oli 166/62kg ja ei se minua häirinny, ruoka maistui ja olin suosittu. Samalla ajattelin aloittaa terveellisen ruokavalion joka tukisi kunnonkohotustani.
Kaikki meni hyvin, nautin lenkkeilystä ja söin hyvin terveellisesti. Yllätyksekseni paino tippui 60kiloon melkein heti. Siitä ilahtuneena kuntoilin suuremmalla innolla ja makeaa en himoinnu.
Sitten pikkujouluissa tein virheen, söin kaikkea hyvää ihan likaa, vatsa turposi ja meni sekaisin. Olo helpottui oksentamalla, vannoin siinä pöntöllä yökkiessäni ettei mitään ylimääräistä enää mene kurkusta alas ja kuntoilin koko kalorisaldon edestä.
Joulun jälkeen sitten aloin pudottamaan joulukiloja ja jatkoin juoksemista joka jäi jouluksi tauolle, paino oli 58kg ja olin tyytyväinen.
Terveellinen syöminen ja liikkuminen pudottin huomaamattani painon 55kg:n, se oli jo jotain niin isoa että päätin antaa itelle luvan herkutella. SIitä seurasi painon nousua ja siitä paniikki, jokin meni pieleen ja aloin armottoman painon pudotuksen. Kesäloma alkoi ja paino oli 50kg
Kesä tarkoitti vapautta, sain syödä (tai olla syömättä) koulussa ei tarvinu ruokailla ja aikaa oli lenkkeillä vaikka kuinka paljon.
Sinä kesänä en syönyt kuin kasviksia ja hedelmiä. Jonku jätskin syötyä oksensin ja juoksin. Syksyllä ALotin lukion paino oli jo 45kg. Jouduin seurantaan kouluterkkarille. Vanhempani olivat jo huomautelleet laihuuttani. Isä kysyi olenko varma mitä teen? tietenkin olin, piti vain varoa ettei kukaan huomaa, paljon vaatteita. Äiti sattui saunaan kanssani samaan aikaan ja purskahti itkuun nähtyään 44kg:n vartaloni.
Terkkari soitti isäni hakemaan minut kuukauden kuluttua sairaalaan kesken koulupäivän, punnittiin ja otettiin sydänfilmi joka ilmoitti jo sydänkohtaus vaaraa, paino oli 39kg
Jouduin osastolle, itkin ja söin siellä kun en kotona siihen pystynyt. lihoin 45kiloon ja lääkäri suostui avohoitoon koska olin niin sairaalaa vastaan.
Täytin 18 ja pääsin pois psykiatriselta osastolta. Tällähetkellä olen 20 vuotias ja edelleen alipainoinen, vain 42kg. Tahto parantua on jokapäiväinen, mutta silti vielä liian vaikeaa. Suunta on oikea, en aio palata osastolle vaan toipua ´ja pystyä elämään vielä joskus ihan normaalia elämää.
Yritin tiivistää viestiä ettei tule liian pitkää stooria:)
Voimia kaikille tämän kans kamppaileville
Ei ollut liian pitkä ollenkaan. Tuntuu vaan niin pahalta lukea tautia vielä sairastavien juttuja. Sitä mietin kun lueskelin nuo jutut, että MIKSI ei kaveri, vanhemmat, muuta läheiset tartu asiaan. Pelätäänkö anoreksian hoiton, vai mikä siinä on. Vaikka sieltä tulisi niin sanotusti turpiin, eihän se saa haitata. Auttaa täytyy; potkimalla eteenpäin. Jos huomaat, että kaverisi on sairastumassa, muista viestittää se hänen vahhemmilleen(jos mahdollista). Vanhemmat eivät välttämättä huomaa muutoksia. Niinkuin luimme, niitä muutoksia on helppo peitellä. Tai jos vanhemmat yrittävät ummistaa toivottamana silmänsä, on heitä hyvä herätellä, että MUUTKIN ovat huomanneet liikalaihtumisen.
Mä kävin justiinsa viime viikolla terkkarilla, koska oon jo monen monta kertaa syksyn aikana valitellut mahakipuja sekä nyt sitten on alkanut nämä pyörryttämiskohtaukset - en silti ole pyörtynyt, muutaman kerran olen melkein.
Terkkari punnitsi minut sitten viimein, ja sanoi minun olevan alipainoinen, pituuteeni verrattuna. Olen siis 43/159.5.
Aamupalaa en syö enää koskaan, pian tulee vuosi siitä, etten ole syönyt koulupäivinä aamupalaa, vain jos vanhempani ovat kotona aamulla. Silti joskus huijaan syöneeni aamupalan.
Koulussa syön vähän. En yleensäkään hae lisää, vain leipää joskus harvoin ja jouluruokailussa ehkä. Kotona syön illalla sitten hiukan enemmän. Ja tänään oli ensimmäinen päivä, jolloin en ole jättänyt ainakaan vuoteen yhtään ruokaa - kaksi parasta kaveriani olivat ylpeitä minusta.
Olen alkanut väittää olevani sairas - kuumeessa, maha liian kipeä, ym. en syö aamupalaa, en syö päivällä, olen vain koneella koko päivän, kunnes hiukan ennenkuin vanhempani tulevat kotiin, menen nukkumaan ja nukun illan, jottei minun tarvitsisi syödä.
Harrastan paljon erilaisia liikuntalajeja. Kävelen joka päivä kouluun ja kotiin koulusta, matka on n. 3km. Harrastan jalkapalloa joukkueessa, minkä takia paino tippuukin välillä, harkat ovat puolitoista tuntia pitkiä, mutta aikalailla rankkoja. Kesäisin poljen tallille hoitamaan hoitohevostani ja muita hevosia, matka on melkein 10km. ja monesti pyöräilen muutenkin. Laskettelen, hiihdän, juoksen välillä kilpaa, ratsastan, tanssin, ym. muita liikuntalajeja harrastan. Kävelen myös päivittäin lenkkejä tai juoksen, riippuen kumman jaksan tehdä.
Isoimmillaan olen nyt painanut 47.5kg , sitten se on voinut yhtäkkiä tippua vain johonkin 44.5kg.
Olen viiltänyt käsiini haavoja ja syönyt särkylääkkeitä vain omaan pahaan olooni.
Olen väittänyt terkkarillemme, että syön aamupalaa, ja nyt on vielä vaikeampaa väittää samaista asiaa, koska terkkarimme on juuri huomannut minulla laktoosi intoleranssin (en tiedä miten se kirjoitetaa).
Kaverini aikovat kertoa terkkarille, vanhemmilleni, opettajalleni sekä vararehtorille minusta ja tekemisistäni.
Olen nyt opetellut kävelemään nopeaa - monet kaverini saavat juosta tai hölkätä nopeaa, jotta pysyisivät vauhdissani. Monesti lähden liian myöhässä kouluun, ja saan kävellä nopeasti, jolloin tulee huono olo, koska en syö aamupalaa. Tänäänkin tuntui siltä, että pyörryn eräissä portaissa, ja kaadun, jotka vievät koulullemme.
Vain jotkut tietävät tästä, vanhempani eivät ole huomanneet. Käyn joka päivä puntarilla katsomassa painoani. Se ei välttämättä nouse, vaikka mitä söisin. Nautin näläntunteesta, mutten silti halua sairastua anoreksiaan.
Mulla on sama ongelma en sairasta anoreksiaa mutta olen alipainonen 165cm/n.46kg 18vuotias opiskelen lukion tokalla luokalla. ylä-asteella painoin 50-52kg mutta painoni laskee koko ajan. kaikki ovat huomanneet kuinka laiha oon otan välillä vitamiini teblettejä ja ne auttaa välillä syömiseen, mutta aina ku on riita poikakaverinkaa en voi syödä mitään ja meillä on aika usein riita. en tiiä mistä se johtuu että mulla ei o yhtään ruokahaluaa riidän aikana esim. tnää oon riidoissa poikakaverinkaa en o syöny paljon mitään ku puolet subway 15cm.stä ja juonut pari kuppii kahvia. yritän syödä mutta tuntuu siltä että oksennan ne kaikki kohta en tiiä mitä mun pitäisi tehdä voiko joku neuvoa? en halua laihtua enempää haluan painaa 50-53kg mutta miten?
Luin teidän kaikkien viestejä ja haluan sanoa että jos haluatte parantua niin menkää psykoterapeutin puheille! Se oikeasti auttaa. Haluan myös kysyä yhtä asiaa. Kaverini on laihtunut puolessa vuodessa yli 10 kiloa ja urheilee paljon, väittää itse että tietää mitä tekee.Hän näyttää todella laihalta! Olen tarkkailut hänen syömistään ja syö mielestäni ihan kunnolla, mutta ei syö herkkuja melkein ollenkaan. .hän jauhaa kaloreista kokoajan! kysyin asiasta terveyden hoitajalta ja terkkari sanoi että ei ole syytä huolestua koska kaverini painoindeksi on vielä normaali. Onko mielestänne syytä huolestua ? jos on niin mitä voisin hänen hyväkseen tehdä ?