Puheensa johdannoksi seurapuhuja otti pätkän jostain Apostolien tekojen kohdasta, jossa puhuttiin Stefanuksesta ja hänen sankarikuolemastaan kivityksen uhrina.
Puheen selitysosaa kuunneltaessa ehdin ajatella monenlaisia asioita.
Tämänkin kohdan olin kuullut lukemattomia kertoja aijemminkin ja heräsi kysymys, että miksi puhujat toistavat raamatusta näitä samoja kohtia, kun kuulemani perustella arvioisin, että lestadiolaisissa seuroissa on ehkä 10 % raamattua selitetty ja 90 % on vielä selittämättä.
Itsekkäästi ajateltuna selitys olisi, että puhujat matkivat toisiaan ja viljelevät hartaasti tuttuja raamatunpaikkoja, joiden selitys onnistuu vaivatta vanhojen muistikuvien perusteella.
Tämänkertainen puhuja mainitsi itsekkin syyn kiertää raamatunkohtia, jotka ovat vaikeita selittää. Hän sanoi, ettei pidä jäädä junnaamaan jollekkin kohtaa, ellei sana aukea, vaan rohkeasti ohittaa kyseinen visainen raamatunpaikka.
Vanhat saarnamiehet ovat selittäneet, kuinka vasta lopun ajalla Pyhä-Henki avaa Ilmestyskirjan, kun nyt siitä ei voida saarnata kun ei taideta selittää.
Saarnamiehet uskovat Pyhän Hengen selittävän, ts.panevan sanat suuhun ja ettei itse voi lähteä tulkitsemaan omin päinsä.
Puhujaveljemme mainitsee: Näin se vanha Eino-veljemme on ruukannut tämän asian selittää ja näin se tulee minunkin kertoa, jaa..ah, mitenkäs se nyt menikään....
Puheensa selitysosan alussa saarnaaja kertaa joulun tapahtumat Jeesuksen syntymisineen ja Herodeksen alle kaksivuotiaiden surmaamiset, ennenkuin siirtyy varsinaiseen Stefanuksen elämänkertomuksien selvittämiseen. Pujuja kertoo monessa yhteydessä Stefanuksen kivittämisestä, siis väkivallasta. Minua tympäiseen aina nämä raamatun väkivaltaiset kertomukset.
Edes seuroissa ei pääse karkuun väkivaltauutisia.
Uskonto muuta olekkaan, kuin väkivaltaa ja tuomion pasuunan pauhua.
Olen monta kertaa halunnut kuulla puhujan lukevan
jonkin kinkkisen raamatunpaikan ja ajatellut, miten hän sen selittäisi. Eipä tietysti mitenkään, koska silloinhan opillisert asiat heittäis kuperkeikkaa.
Kuten jo totesimme, vaikeaselkoinen raamatunpaikka sivuutetaan olan kohautuksella koska Pyhä-Henki ei ole sitä vielä tässä maailman ajassa kellekkään puhujalle kirkastanut.
Saas nähärä, milloin sellainen aika tulee, vai tuleeko koskaan.
Lopun aikoja on eletty jo minun lapsuudessani ja isäni elinaikana, samoin iso-isän, aina apostolien päivistä saakka.
Tärkeintä on aina muistaa tehdä parannusta, joka päivä, puhuja jatkaa..
Ajattelen, että miksi se on näin, sillä tehtyään parannuksen ja käsitettyään sen uskova käy säännollisesti seuroissa, mikä takaa sewn, että on uskovaisten kirjoissa.
Kun tästä parannuksen teosta koko ajan muistutetaan, niin uskotaanko sitä sillai, että ellei 100%.sti ole synnitön kuoleman hetkellä, ei pääse kirkkauteen.
Eikö synnit, tulevatkin, ole sovitettu jo edeltäkäsin ilman, että joka synnistä pitää muistaa tehdä parannusta tai uskoa anteeksi.
MELPERI on juuri tästä asiasta vihainen täällä, kun tämä käytäntö on tälläinen lestadiolaisuudessa.
Ja mitä ne synnit uskovaisella voisivat olla?
Puhuja kertoo, millaisia syntejä epäuskon ihmiset tekevät, mutta ei mainitse, millaisia syntejä uskovaiset tekevät.
Onhan selvää, ettei uskovainen kiroile, valhettele,käytä ehkäisyä, juo alkoholia ja tee sitä eikä tätä, ei käy elokuvissa, ei tansseissa, ei teattereissa, ei hanki televisioita, ei meikkaile, niin mitä vielä jääpi jäljelle.
Puhujan edetessä saarnassaa tämä asia selkeneekin.
Puhuja sanoo: Epäusko on meidän suurin syntimme. Tämäkin saarnaaja muistaa lopettaa puheensa näin:
Olen tullut tälle paikalle kiusattuna ja monien epäilysten keskeltä. Usko on ollut heikkoa ja monia vikoja, sekä virheitä, mikä on tehn yt matkan hitaaksi. Saanko minä vielä uskoa nämä synnit anteeksi.... tahdon uskoa... näin jäämme taas uskomaan,.. jeesuksen nimeen,.. aamen!
Mietin,.. eikö puhuja voisi sopia syntejään anteeksi jo ennen palvelusvuoroon tuloaan vaikkapa omalta rakkaalta vaimoltaan, vai onko se niin, että saarnaajien tapoihin kuuluu tehdä parannus vasta seurapuheensa lopussa, harvemmin hän tekee sen seurapuheensa alussa.
Ja eikö lestadiolaisen uskovan saa onnistua koskaan kristillisessä vaelluksessan, vaan pitää aina muistuttaa muille, että huonosti on matka onnistunut. Eikö se voi koskaan hyvin onnistua?
Nyt siis käsitän, että uskovaisen ihmisen suurimpia syntejä onkin epäsusko, huonosti onnistuminen, epäilykset ja kiusaukset.
Mitähän näillä kiusauksialla tarkoitetaan? Ollaanko jo sorruttu johonkin sopimattomaan, vai ainoastaan meinattu joutua.
Koskaan en ole kuullut, että puhujan syntiä olisi väärät valvomiset. Jos näin olisi, puhuja ei todennäköisesti kelpaisi saarnapönttöön.
Minä tunnen itseni syntiseksi sen takia, kun en koe tehneeni mitään epätavallista. Epäilyksiä minulla kyllä on aina ollut ja tulee olemaan, mutta sehän onkin normaalia uskovaiselle.
Seurat loppuu, oli vain yksi puhe. Vejän pitkän ministeritakin ylleni ja hatun päähän.
Ulkona on mukavan leppoisa sää.
Tupakkapaikalla on iso joukko nuoria ja pimydessä näkyy savukkeiden hehkut, joita säestää iloinen puheensorina ja naurun remakka.
Puheen selitysosaa kuunneltaessa ehdin ajatella monenlaisia asioita.
Tämänkin kohdan olin kuullut lukemattomia kertoja aijemminkin ja heräsi kysymys, että miksi puhujat toistavat raamatusta näitä samoja kohtia, kun kuulemani perustella arvioisin, että lestadiolaisissa seuroissa on ehkä 10 % raamattua selitetty ja 90 % on vielä selittämättä.
Itsekkäästi ajateltuna selitys olisi, että puhujat matkivat toisiaan ja viljelevät hartaasti tuttuja raamatunpaikkoja, joiden selitys onnistuu vaivatta vanhojen muistikuvien perusteella.
Tämänkertainen puhuja mainitsi itsekkin syyn kiertää raamatunkohtia, jotka ovat vaikeita selittää. Hän sanoi, ettei pidä jäädä junnaamaan jollekkin kohtaa, ellei sana aukea, vaan rohkeasti ohittaa kyseinen visainen raamatunpaikka.
Vanhat saarnamiehet ovat selittäneet, kuinka vasta lopun ajalla Pyhä-Henki avaa Ilmestyskirjan, kun nyt siitä ei voida saarnata kun ei taideta selittää.
Saarnamiehet uskovat Pyhän Hengen selittävän, ts.panevan sanat suuhun ja ettei itse voi lähteä tulkitsemaan omin päinsä.
Puhujaveljemme mainitsee: Näin se vanha Eino-veljemme on ruukannut tämän asian selittää ja näin se tulee minunkin kertoa, jaa..ah, mitenkäs se nyt menikään....
Puheensa selitysosan alussa saarnaaja kertaa joulun tapahtumat Jeesuksen syntymisineen ja Herodeksen alle kaksivuotiaiden surmaamiset, ennenkuin siirtyy varsinaiseen Stefanuksen elämänkertomuksien selvittämiseen. Pujuja kertoo monessa yhteydessä Stefanuksen kivittämisestä, siis väkivallasta. Minua tympäiseen aina nämä raamatun väkivaltaiset kertomukset.
Edes seuroissa ei pääse karkuun väkivaltauutisia.
Uskonto muuta olekkaan, kuin väkivaltaa ja tuomion pasuunan pauhua.
Olen monta kertaa halunnut kuulla puhujan lukevan
jonkin kinkkisen raamatunpaikan ja ajatellut, miten hän sen selittäisi. Eipä tietysti mitenkään, koska silloinhan opillisert asiat heittäis kuperkeikkaa.
Kuten jo totesimme, vaikeaselkoinen raamatunpaikka sivuutetaan olan kohautuksella koska Pyhä-Henki ei ole sitä vielä tässä maailman ajassa kellekkään puhujalle kirkastanut.
Saas nähärä, milloin sellainen aika tulee, vai tuleeko koskaan.
Lopun aikoja on eletty jo minun lapsuudessani ja isäni elinaikana, samoin iso-isän, aina apostolien päivistä saakka.
Tärkeintä on aina muistaa tehdä parannusta, joka päivä, puhuja jatkaa..
Ajattelen, että miksi se on näin, sillä tehtyään parannuksen ja käsitettyään sen uskova käy säännollisesti seuroissa, mikä takaa sewn, että on uskovaisten kirjoissa.
Kun tästä parannuksen teosta koko ajan muistutetaan, niin uskotaanko sitä sillai, että ellei 100%.sti ole synnitön kuoleman hetkellä, ei pääse kirkkauteen.
Eikö synnit, tulevatkin, ole sovitettu jo edeltäkäsin ilman, että joka synnistä pitää muistaa tehdä parannusta tai uskoa anteeksi.
MELPERI on juuri tästä asiasta vihainen täällä, kun tämä käytäntö on tälläinen lestadiolaisuudessa.
Ja mitä ne synnit uskovaisella voisivat olla?
Puhuja kertoo, millaisia syntejä epäuskon ihmiset tekevät, mutta ei mainitse, millaisia syntejä uskovaiset tekevät.
Onhan selvää, ettei uskovainen kiroile, valhettele,käytä ehkäisyä, juo alkoholia ja tee sitä eikä tätä, ei käy elokuvissa, ei tansseissa, ei teattereissa, ei hanki televisioita, ei meikkaile, niin mitä vielä jääpi jäljelle.
Puhujan edetessä saarnassaa tämä asia selkeneekin.
Puhuja sanoo: Epäusko on meidän suurin syntimme. Tämäkin saarnaaja muistaa lopettaa puheensa näin:
Olen tullut tälle paikalle kiusattuna ja monien epäilysten keskeltä. Usko on ollut heikkoa ja monia vikoja, sekä virheitä, mikä on tehn yt matkan hitaaksi. Saanko minä vielä uskoa nämä synnit anteeksi.... tahdon uskoa... näin jäämme taas uskomaan,.. jeesuksen nimeen,.. aamen!
Mietin,.. eikö puhuja voisi sopia syntejään anteeksi jo ennen palvelusvuoroon tuloaan vaikkapa omalta rakkaalta vaimoltaan, vai onko se niin, että saarnaajien tapoihin kuuluu tehdä parannus vasta seurapuheensa lopussa, harvemmin hän tekee sen seurapuheensa alussa.
Ja eikö lestadiolaisen uskovan saa onnistua koskaan kristillisessä vaelluksessan, vaan pitää aina muistuttaa muille, että huonosti on matka onnistunut. Eikö se voi koskaan hyvin onnistua?
Nyt siis käsitän, että uskovaisen ihmisen suurimpia syntejä onkin epäsusko, huonosti onnistuminen, epäilykset ja kiusaukset.
Mitähän näillä kiusauksialla tarkoitetaan? Ollaanko jo sorruttu johonkin sopimattomaan, vai ainoastaan meinattu joutua.
Koskaan en ole kuullut, että puhujan syntiä olisi väärät valvomiset. Jos näin olisi, puhuja ei todennäköisesti kelpaisi saarnapönttöön.
Minä tunnen itseni syntiseksi sen takia, kun en koe tehneeni mitään epätavallista. Epäilyksiä minulla kyllä on aina ollut ja tulee olemaan, mutta sehän onkin normaalia uskovaiselle.
Seurat loppuu, oli vain yksi puhe. Vejän pitkän ministeritakin ylleni ja hatun päähän.
Ulkona on mukavan leppoisa sää.
Tupakkapaikalla on iso joukko nuoria ja pimydessä näkyy savukkeiden hehkut, joita säestää iloinen puheensorina ja naurun remakka.
Vastaukset 7
Vanhimmat
...samat asiat, samat tutut sanat tutussa järjestyksessä toituvat seuroista seuroihin.
"Kristillisen elämänymmärryksen rappeutuminen
Ehkä hyvinkin laajoissa piireissä vallitsee edelleen se käsitys, että ns. kristinusko ja se elämänymmärrys, jota Jeesus Kristus edustaa, ovat yhtenäiset, muodostaen samanlaatuisen kokonaisuuden. Toiselta puolen lisääntyy päivä päivältä myös niiden ihmisten lukumäärä, jotka joko hämärämmin aavistavat tai selvemmin ymmärtävät, että asia voi olla toisinkin, so. Kristuksen elämänymmärrys ja ns. kristinusko voivat olla eri asioita.
Ensin kysymme siis mikä on Jeesuksen elämänymmärrys? Siitä saamme käsityksen lukemalla Uutta testamenttia ennakkoluulottomasti ja kokemuksen valossa. Panemme tässä yhteydessä merkille kolme seikkaa. Ensimmäiseksi: Jeesus on totuudenetsijänä löytänyt totuuden syvemmässä ja korkeammassa olevaisuudessaan kuin kukaan muu ennen häntä. Toiseksi: Jeesus elää ja toimii löytämänsä totuuden mukaisesti julkisesti ihmisten keskuudessa, todistaen siten löytönsä käytännöllisen todellisuuden, antaen esikuvan löytämänsä elämän laadusta. Kolmanneksi: Jeesus järjestää ohjeet ja neuvot ja käskyt, joita seuraamalla muut totuudenetsijät voivat omaksua saman elämänymmärryksen ja kasvattaa itseään siinä.
Näin on edessämme Jeesuksen oma asema.
Nyt katsomme asiaa Jeesuksen seuraajien kannalta. Tällöin on ensimmäinen kysymys: millä perusteilla me lukeudumme Kristuksen seuraajaksi?
Tähän tärkeään kysymykseen saamme erilaisia vastauksia. Suomen Evankelis-Lutherilainen kirkko vastaa Kristinopissaan näin: "Meidät on pyhässä kasteessa otettu Jumalan lapsiksi ja Jeesuksen Kristuksen opetuslapsiksi. Sen tähden meitä sanotaan kristityiksi." Perusteena on siis kaste. Saisimme luultavasti hiukan erilaisia vastauksia toisilta kirkoilta ja yhdistyksiltä. Mutta riittäköön nyt tämä. Annamme sen sijaan sananvuoron itselleen Jeesukselle, ja Jeesuksen lähimmälle seuraajalle, Johannekselle.
Jeesus itse vastaa kysymykseemme näin: "Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, että teillä on rakkaus keskenänne." Johannes taas lähimpänä ja siis oleellisimpana kristittynä, vastaa näin: "Ja siitä me tiedämme hänet tuntevamme, että pidämme hänen käskynsä." Vieläpä Johannes torjuu muut tuntomerkit ja tähdentää tämän kristityn oleellisen tuntomerkinkin sanomalla: "Joka sanoo: ’Minä tunnen hänet’, eikä pidä hänen käskyjään, se on valehtelija, ja totuus ei ole hänessä." Ja Johannes samaistaa kristillisyytensä lopullisesti Jeesuksen kristillisyyteen sanomalla: "Joka sanoo hänessä pysyvänsä, on velvollinen itsekin vaeltamaan niin kuin hän vaelsi."
Tämä alkuperäisimmän ja pätevimmän kristityn kanta on vailla kaikkea hämäräperäisyyttä, se on selvä, yksinkertainen ja tervejärkinen.
Mutta miksikä eivät kaikki kristityt ole asettuneet samalle terveelle kannalle?
Luisuminen tapahtui asteittain ja vähitellen — ollaksemme käyttämättä suuria sanoja. Tätä luisumista emme ryhdy seuraamaan ulkonaisen historian kannalta, seuraamme sitä sen sijaan sisäiseltä eli sieluelämän kannalta. Sielullisessa luisumisessa huomaamme kolme astetta eli pysähdyspaikkaa. Tämä perustuu olemuksemme kolminaisuuteen: äly, tunne, tahto. Sekä Jeesuksen että Johanneksen sielullinen asenne on tämä: totuudenetsijöinä he ovat vapauttaneet, tai totuuden seuraaminen ja edelleen etsiminen on vapauttanut heidän älynsä, tunteensa ja tahtonsa kokonaan "tämän maailman ruhtinaan" seuraamisesta, alistuen sen sijaan kaikella älynsä, tunteensa ja tahtonsa voimalla seuraamaan sitä Isää, joka elää heidän sekä oman henkensä että maailmankaikkeuden taivaissa. He elivät, niin kuin sanotaan, uskossa. Mutta se usko ei ollut sokeata. Se oli elävää elämää, sitä elämää, jossa oli koko heidän älynsä, tunteensa ja tahtonsa elämä ja voima toimivina mukana.
Kristillisen elämänymmärryksen luisuminen tapahtui myöhemmin, ja se tapahtui seuraavassa sielullisessa järjestyksessä: ensin herpaantui ja jätettiin pois tahto, sitten tunne ja viimeksi äly. Se alkoi näin: usko, joka ensin oli elävää Jeesuksen neuvojen seuraamista, muuttui ihmettelyksi. Kristityt alkoivat ihmetellä Jeesuksen erinomaisuutta Mutta ihmettelyssä kului aika, ja usko sai vierasta väritystä. Alettiin puhua jotenkin näin: "Oi, Jeesus, sinä suuri ja ihmeellinen olento! Sinä rakastit meitä, sinä osasit elää ja kuolla". Mutta siinä ihmetellessä unohtuivat yhä enemmän Jeesuksen neuvot ja niiden noudattaminen. Usko sai sen tähden edelleen himmentävää väriä. Alettiin kysyä: "Mutta minkä tähden sinä oikeastaan kuolit?" Ja pian tuli vastaus: "Meidän tähtemme!" — Se oli löytö, "vapauttava" keksintö. Nyt alkoi uusi kristinoppi: "Emmehän me, syntiset ja kurjat, voi seurata sinun neuvojasi! Mahdotonta! Me vain uskomme..."
Näin jäi tahto pois, jäi pois henkinen voima. Uskon yhdistävä side varsinaisesti katkesi kun se putosi tahdosta ihmettelyn kautta tunteeseen. Kristillistä uskonelämää alettiin nyt elää vain tunteissa ja liikutuksissa.
Näin tuli mahdolliseksi panna alulle hämäräperäinen salakähmäisyys, kaikenlaisine liikutuksineen, johon ennen pitkää liittyivät sukupuoliset tunteet, johtuen sairaalloiseen hermostuneisuuteen. Syntyi, toisin sanoen, eroottis-hysteerinen mystisismi. Kristillisyyden tunnusmerkkinä ei enää ollut Jeesuksen neuvojen terve seuraaminen, niin kuin alussa, vaan sisäiset liikutukset ja tunteet. Noita liikutuksia alettiin suorastaan tavoitella. Ne olivat muka elävän kristillisyyden tunnusmerkkejä.
Mutta eri henkilöillä saattoi olla erilaiset liikutukset. Niistä alettiin keskustella. Silloin tuli myös tärkeäksi tietää, mitkä liikutukset ovat oikean uskon seuraamuksia eli hedelmiä. Syntyi oppinutta tai vähemmin oppinutta hysteeris-mystillistä kristinoppia. Alettiin laatia dogmeja, uskonkappaleita ja tunnustuksia, toinen toistaan monimutkaisempia, tai vähemmin mutkallisia. Näin luotiin aineksia, joista kirkko myöhemmin muodosti täydellisen Jumalan pelastussuunnitelman.
Tätä tehden uskovaiset kiihtyivät kiihtymistään, puolustellessaan omien liikutustensa oikealaatuisuutta. Ryhmityttiin erilaisten kiihkoilijain, hysteerikkojen, ympärille. Alkoi voimien mittely — ei tietenkään enää Jeesuksen käskyjen seuraamisessa. Koetettiin voimalla ja väellä ja oppineisuudella puolustaa omien liikutusten pohjalta muodostuvia oppeja, mutta sen sijaan kumota toisten esittämiä oppeja. Niin sukeutuivat väittelyt ja äänestykset, joissa enemmistö määräsi mikä oppi on oikea. Mutta kun vähemmistö siitä huolimatta saattoi pysyä omalla kannallaan, ja kun se seikka oli omiansa häiritsemään enemmistön oikeita liikutuksia ja tunteita, niin johdatti tämä hermoärsytys enemmistön suorastaan väkivallan tielle.
Näin tipahti uskon tukipiste — oikeastaan enää vain hermoärsytyksen tukipiste — tunteesta älyyn. Tunteetkin herpaantuivat ja jäivät pois. Sillä kun oli raahattava toisinajattelevia vankiloihin, kidutuskammioihin ja roviolle, tai kun oli tartuttava aseisiin ja käytävä sotaa heitä vastaan, niin silloin eivät tunteet ja liikutukset olleet paikallaan. Ne olisivat olleet vain heikkoutta.
Mutta äly meni pian samaa tietä. Sillä kun opit ja tunnustukset oli tehty ilman Jeesuksen käskyjen seuraamisessa saatua kokemusta, kun ne oli tehty tunneliikutusten pohjalta, niin ne muodostuivat sokeiksi, vastakkaisiksi puhtaalle järjelle. Ainoastaan persoonallinen, pimeä, taisteleva äly saattoi enää olla mukana — ei tutkiakseen Jeesuksen käskyjä, vaan taistellakseen. Ja niin jätettiin järkikin pois kristillisestä maailmankatsomuksesta. Kristitty ei enää saanut ajatella uskonsa asioita. Oli tultu täydelliseen takaperoon. Kun uskon arvo ja voima oli alkuaan siinä, että syvennyttiin Jeesuksen käskyihin ja seurattiin niitä, niin sen sijaan uskon arvo ja voima oli nyt siinä, että sokeasti uskottiin ja pidettiin tosina ja autuaaksi tekevinä niitä oppeja ja tunnustuksia ja seremonioita, jotka nyt muodostivat muka kristinopin. Niinpä jälleensyntymisoppi kirottiin v. 553. Jeesuksesta sen sijaan tehtiin ulkonainen teurasuhri, Jumalan ja ihmisten välinen sijaissovittaja. Ihmisen autuuden eli onnen ehtoina ei enää pidetty Vuorisaarnassa esitettyjen ehtojen, neuvojen ja käskyjen seuraamista — niin kuin ensimmäinen kristitty, opetuslapsi Johannes ja jotkut muut olivat opettaneet —, vaan sokeata uskoa ulkonaiseen sijaissovittajaan, sakramentteihin, muotomenoihin ja muihin kirkkojen tekemiin oppeihin.
Tämä on kristillisen elämänymmärryksen rappeutumisen historia sieluelämän kannalta ja kokemuksen valossa katsottuna. On muodostunut sellainen ns. kristillinen maailmankatsomus, joka on sitonut meidän järkemme tunteemme ja tahtomme sokean uskon, sairaalloisen hermoärsytyksen ja väkivallan siteisiin, tanssiaksemme "tämän maailman ruhtinaan" pillien mukaan, muodostaen siten elämämme kuolemantanssiksi. Tanssimme laatu eli kristillisyytemme hedelmät näkyvät Euroopan nykyisessä tilassa."
Lainaus verkosta.
Mitähän tuosta proosasta pitäisi ajatella lestadiolaisnäkökulmasta.
Kirjoitelmasta ei lukemalla selvinnyt, mihin sillä haluttiin tähdätä.
Mutta sama tilanne seurojen sanankuulijalla, joka kuuntelee seurapuhetta, eikä ymmärrä siitä mitään.
Avaaja kuitenkin ajattelee kuulemaansa kun taas me matti meikäläläiset unohdamme pian kuulemamme ja painelemme ulos tupakalle.
Eihän meiltä vaadita ymmärtämystä kuin uskoa syntimme anteeksi. Kaikki muu on joutavaa roskaa
kehittymisestä. Vastaa aamenta siinä, että Jeesukseen ei pidä uskoa, vaan toimia aina rakkauden hengessä. Sydämen tila ja teot ratkaisevat. Minun mielestäni Jeesus ei vaatinut ihmisiltä itseensä uskomista. Se on myöhempi idea, kuten tekstissä sanotaan.
Mistä lainaus on peräisin?
Olen es/les ja voin kertoa että meillä aina siloin tällöin saarnataan myös ilmetys kirjasta. Mutta harvakseltaan, sitkin herkkua on meilläkin
tuolla kysyit eikö kristitty voi koskaan onnistua? Kyllä voi, mutta se hunommuudesta puhuminen on teko nöyryyttä, ja omanvanhurskauden pönkittämistä, se on, synti joka tulee valkeuden enkelinä vastaan, ja sitä on kristityn vaikea tunnistaa .
Kaikki synnit on anteeksi annettu Golgatalla -33 pitkänä perjantaina. Maailman loppuun asti. Meidän on se vain uskottava, ole hyvässä turvassa .
Olen vl ja viimeaikoina keskustellut paljon erään esikoisiin kuuluvan uskovaisen kanssa. Loppupäätelmäni on ollut se, että kaikesta huolimatta me olemme samassa uskossa. Tavat ovat osittain erilaiset, mutta henki on sama.
Silti en näe mitään syytä ruveta esikoiseksi. Tämä parjattu vanhoillisuus riittää minulle. Uskon kuitenkin kerran taivaassa näkeväni paljon esikoislestadiolaisia.
Ja hyvää joulua sinnekin Xxxxxxxxx.