Hei vaan!
Tässä ajattelin kysellä, kuinka te kanssasisaret oikein jakselette? Muistan laitelleeni viestiä pinoihin, joissa olivat mukana ainakin "Dream-on86" ja "--Surullinen--" sekä muutama "nimetön". Ja muutenkin...kuinka te kaikki muutkin jakselette, jotka olette saaneet viime aikoina suru-uutisen?
Itselleni tehtiin siis lääkkeellinen keskeytys 4.12.
Mulla menee mielialat edelleen vuoristorataa päivästä riippuen. Jouluaattona sain muutaman hysteerisen itkukohtauksen, kun oma veli otti nallemaiseen syleilyynsä (sellainen 2-metrinen iso mies), vaikka käskin hänen ottaa etäisyyttä. Ja joka päivä törmään asiaan vaikka välillä koitan sitä ihan tietoisesti vältellä. Jos ei muuta, niin satun olemaan aina julkisissa kulkuvälineissä se henkilö, jolta äidit pyytävät apua vaunujen nostoon. Ihmettelen joka kerta, että miten minun tulisi toimia. Autanko vaunujen kanssa (niin kuin yleensä teenkin, jos en koita paeta toisesta ovesta ulos) ja kävelen sen jälkeen kotiin hysteerisesti itkien, vai tekeydynkö mykäksi ja katselen muualle esittäen, etten huomaa kyseistä äitiä vaunuineen ja pienine nyytteineen. Vai päästänkö jotain niinkin tökeröä suustani kuin: "En voi auttaa, voin pahoin/ lääkäri on kieltänyt nostelemasta mitään" tms. Minä, joka olen aina ollut niin rehellinen, koitan keksiä hätävalheita päästäkseni noista kiusallisista tilanteista eroon. Koen itseni noissa tilanteissa eläimeksi, joka koittaa päästä karkuun, kun se on ahdistettu nurkkaan. Synkkää...
No enemmän mua kyllä ahdistaa maanantainen jälkitarkastus gynelle. Mulla tosiaan vuotoa jatkunut jo 24 päivää (yli 3 viikkoa) ja välillä tuntuu, ettei tää ikinä lopu. Normaalia??? Tavaraa tulee vaikka välillä näyttäisikin siltä, että vuoto vähenee...menee pari päivää hisukseen ja sitten taas lorisee. Ennen joulua tuli kovat vatsakivut ja soitin hädissäni polille, ettei vaan olisi kohtutulehdus alkamassa. Noh, käskivät seurata tilannetta ja nyt parempi olla...kuumetta mittailen varuiksi joka päivä. Toisinaan ajattelen, että jospa mulla onkin alkanut heti perään kuukautiset, mutta aika nopeasti palaan taas maan pinnalle (ja ehkä vähän syvemmällekin...). Nyt vain odottelen, että saan tylyn lausunnon ja lähetteen kaavintaan. Pelottaa vietävästi! Kaavinta oli se asia, mitä halusin viimeiseen asti välttää... No maanantaina sitten olen täällä taas tilittämässä ja itkemässä, jos sikseen tulee. Elämä tuntuu edelleen niin kurjalta :(
Mitenkäs teillä muilla...onko vuoto jo ohi ja fyysiset oireet poissa? Mitenkäs muuten jakselette?
Tässä ajattelin kysellä, kuinka te kanssasisaret oikein jakselette? Muistan laitelleeni viestiä pinoihin, joissa olivat mukana ainakin "Dream-on86" ja "--Surullinen--" sekä muutama "nimetön". Ja muutenkin...kuinka te kaikki muutkin jakselette, jotka olette saaneet viime aikoina suru-uutisen?
Itselleni tehtiin siis lääkkeellinen keskeytys 4.12.
Mulla menee mielialat edelleen vuoristorataa päivästä riippuen. Jouluaattona sain muutaman hysteerisen itkukohtauksen, kun oma veli otti nallemaiseen syleilyynsä (sellainen 2-metrinen iso mies), vaikka käskin hänen ottaa etäisyyttä. Ja joka päivä törmään asiaan vaikka välillä koitan sitä ihan tietoisesti vältellä. Jos ei muuta, niin satun olemaan aina julkisissa kulkuvälineissä se henkilö, jolta äidit pyytävät apua vaunujen nostoon. Ihmettelen joka kerta, että miten minun tulisi toimia. Autanko vaunujen kanssa (niin kuin yleensä teenkin, jos en koita paeta toisesta ovesta ulos) ja kävelen sen jälkeen kotiin hysteerisesti itkien, vai tekeydynkö mykäksi ja katselen muualle esittäen, etten huomaa kyseistä äitiä vaunuineen ja pienine nyytteineen. Vai päästänkö jotain niinkin tökeröä suustani kuin: "En voi auttaa, voin pahoin/ lääkäri on kieltänyt nostelemasta mitään" tms. Minä, joka olen aina ollut niin rehellinen, koitan keksiä hätävalheita päästäkseni noista kiusallisista tilanteista eroon. Koen itseni noissa tilanteissa eläimeksi, joka koittaa päästä karkuun, kun se on ahdistettu nurkkaan. Synkkää...
No enemmän mua kyllä ahdistaa maanantainen jälkitarkastus gynelle. Mulla tosiaan vuotoa jatkunut jo 24 päivää (yli 3 viikkoa) ja välillä tuntuu, ettei tää ikinä lopu. Normaalia??? Tavaraa tulee vaikka välillä näyttäisikin siltä, että vuoto vähenee...menee pari päivää hisukseen ja sitten taas lorisee. Ennen joulua tuli kovat vatsakivut ja soitin hädissäni polille, ettei vaan olisi kohtutulehdus alkamassa. Noh, käskivät seurata tilannetta ja nyt parempi olla...kuumetta mittailen varuiksi joka päivä. Toisinaan ajattelen, että jospa mulla onkin alkanut heti perään kuukautiset, mutta aika nopeasti palaan taas maan pinnalle (ja ehkä vähän syvemmällekin...). Nyt vain odottelen, että saan tylyn lausunnon ja lähetteen kaavintaan. Pelottaa vietävästi! Kaavinta oli se asia, mitä halusin viimeiseen asti välttää... No maanantaina sitten olen täällä taas tilittämässä ja itkemässä, jos sikseen tulee. Elämä tuntuu edelleen niin kurjalta :(
Mitenkäs teillä muilla...onko vuoto jo ohi ja fyysiset oireet poissa? Mitenkäs muuten jakselette?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Keskeytyksestä on nyt 2 viikkoa. Olen jo aika hyvin päässyt normaaliin arkeen kiinni, mutta välillä iltaisin/öisin suru yhtäkkiä iskee. Hermot ovat olleet aika kireällä ja välillä ahdistaa tää nykyinen elämä, haluais päästä kaikesta pois ja aloittamaan ihan alusta..en osaa oikein edes selittää, kai mulle on tullut jonkinlainen kriisi asian myötä. Ihan pienten vauvojen näkeminen on mullekin vaikeaa-tulee pisto sydämeen että tuollainen meillekin piti tulla. Olen kieltänyt perhettä/tuttuja/työkavereita puhumasta asiasta mun kuullen, koska tiedän että muuten itku tulee. Tuntuu niin hemmetin epäreilulta, kun meillä noita oikeasti vaikeita vastoinkäymisiä on ollut muutenkin. Tulee vaan olo että koska ne loppuu..
Mulla muuten on vuoto oikeastaan nyt jo loppunut, mulle tosin tehtiin synnytyksen jälkeen kaavinta.
Tällaista siis täällä, paljon voimia teille muillekin tämän vaikean asian kohdanneille. Ei ole helppoa, mutta kai se tästä vielä helpottaa..
Hei vaan...
Apua :-/ Kuinkahan kauan kestää että mieliala taspainottuu tämmöisen keskenmenon aiheuttaman surun ja hormoonimylläkän jälkeen?? Hermot on niin kireänä että on vaikea olla omassa seurassaan. Tuntuu että olen jo saanut käsiteltyä surutyön hyvinkin, mies on ollut ihana ja kaikki on periaatteessa hyvin. Mutta silti raivostuttaa niin vietävästi ja elämänilo on aivan kateissa. En edes tunnista itsekseni tätä uutta kiukkupersoonaani joka hiiltyy lapsilleen ja miehelleen kaikesta mahdollisesta. Johtuuko tämä tosiaan jostain hormoonihäiriöstä vai onkohan nyt sitten alkanut viiraamaan tosissaan.
Onko kokemusta kellään että kauanko tätä kestää?
...että vaikka mielestäni olenkin päässyt asian käsittelyssä ihan hyvin eteenpäin, niin takapakkia tulee vielä monen monituista kertaa. Itkua riittää joka viikko ainakin muutamalle päivälle, ja niitä masentuneita päiviä onkin sitten melkein joka päivä. Onneksi sellaisia itkuvapaita, "onnellisiakin" päiviä on ollut edes muutama...se kertoo siitä, että en ole ihan pohjalla.
Yksi iso kriisin paikka tulee varmasti olemaan se, kun laskettu aika tulee täyteen kesällä. Silloin sitä varmasti ajattelee vauvan nähdessään, että nyt minullakin pitäisi olla tuon ikäinen vauva jne.
Yksi km:n kokenut tuttuni sanoi, että puolen vuodenkaan "toipuminen" km:sta ei riitä mihinkään. Itse koitan vain asennoitua niin, että se vie paljon aikaa...on vain elettävä päivä kerrallaan, muuta ei voi tehdä. Huomenna sitten selviää, pääsenkö vihdoin "jatkamaan" asian käsittelyä tästä, mihin olen nyt reilun kolmen viikon aikana päässyt, vai aloitanko sen taas "lähtökuopasta" hakien vauhtia kaavinnasta...
Jaksamista teillekin!
minulla kesti vuoto tasan 2 viikkoa sen jälkeen tuli emätintulehus ja nyt lääkekuuri menossa. jännittää kokoajan tyhjenikö tuo kohu kunnolla...pitää kait oottaa siihe 5 vk että teen raskaustestin, kun ei ne pitää jälkitarkastusta ehotelleet
Niin, varmasti suru iskee kun laskettu aika koittaa. Meinasi tulla itku kun vajaa viikko keskeytyksen jälkeen sain kuulla, että eräällä suvussa on laskettu aika samoihin aikoihin mitä se minulla olisi ollut..silloin tuntui tosi epäreilulta. Saa nähdä miten sen sitten kestää, varmasti tekee sitten vielä erityisen vaikeaksi, jos he saavat tytön, niinkuin meidän olisi pitänyt saada. Tiedän, että pitäisi olla onnellinen toisten puolesta, mutta en vaan toistaiseksi siihen pysty!
Meillä kestää vielä kauan, ennenkuin asian saa lopullisesti "kuopattua", kun mulla jatkuu verikoe-seurannat asian tiimoilta seuraavat 1/2-2 vuotta. Sillä aikaa totaalinen raskauskielto.
Uskon, että kyllä tästä varmasti toipuu ja saa taas elämän ilon takaisin, mutta kyllä se arven sieluun jättää loppuelämäksi! Mites muuten muut, aiotteko yrittää uudestaan raskautta pian?
kiva, kun jaksat kysellä muiden kuulumisia, vaikka oma jaksamisesi on koetuksella!!
Joulu meni melko hyvin, vaikka välillä itku olikin herkässä. Jouluun kuului "pakolliset" sukuloinnit, joiden aikana selvisi että 3 uutta odottavaa äitiä on taas meidän suvussa, mutta minä en kuulu heidän joukkoonsa(sattuneesta syystä, valitettavasti)
Sitten oli oli perinteisten kysymysten aika, eli "milloinkas te meinaatte sitä jälkikasvua hankkia ja liiba laaba laa..?" Tätä kyseli mm. appiukko. Siinä oli kyynelissä pidättelemistä. No eihän hän olisi voinut tietää, koska vain lähimmät sukulaiset ja anoppi tietävät.
Minulla on muuten koko ajan aivan sama tilanne, että kaupungilla vastaan tulee vain odottavia onnellisa äitejä tai vastasyntyneitä rattaissaan äidin ja isän kanssa. Töissä taas kaikki muistuttaa raskaudesta. Jatkuvat vierailut vau:n sivuilla lounastunneilla, tylsinä hetkinä kalenterin selaaminen kuukausia ja viikkkoja laskien, valiten nimiä kalenterista-onkohan se tyttö vai poika, haaveillen menivät työpäivät. Olinhan silloin onnellinen. Nyt mietin tulevia viikkoja ja lääkärikäyntejä. On niin tyhjää...
Mulla on sellanen tuhru vuoto kestänyt varsinaisen tyhjennyksen jälkeen n. viikon, eli kokonaisuudessaan vuotoa on kestänyt nyt vähän yli 2viikkoa. Tänään menen verikokeisiin raskaustestiin ja sitten parin viikon päästä on jälkitarkastus.
Minuakin huolettaa tuo kaavinta ja kohtutulehdus, mutta toivotaan että en joudu niitä enää kokemaan. Toivottavasti sinäkään "risus", et niitä joudu enää kokemaan ja samaten kaikki muut pelkääjät. Tuetaan sitten toinen toisiamme, jos nämä koettelemukset vielä jatkuvat!
minua piristää aina sellainen, kun joku muistaa kysyä, että miten on mennyt ja miten on jaksellut.
Jatketaan keskustelua ja piristetään sekä neuvotaan toisiamme kiperissä tilanteissa.
Onnellista uutta vuotta kaikille!!
...onnellinen hymy (ainakin toistaiseksi)...
Kiva kuulla sustakin Dream-on86! :)
On mukava huomata, ettei näiden asioiden/ kokemusten kanssa tarvitse olla ihan yksin, kun täällä voi niitä jakaa. Ja sitten sitä huomaa, että asiat, jotka arkipäivän elämässä tuntuvat itsestä ongelmallisilta ja "oudoilta", ovatkin jokapäiväisiä toisillekin (esim. se vauvojen näkeminen kaupungilla). Mua jotenkin suunnattomasti helpotti kuulla, että en ole ainoa, jolla on asian kanssa ongelmia.
Ja se mitä noihin haaveiluihin raskauden aikana tulee...mulla oli sama juttu. Ja olin koko ajan "pää pilvissä" ja surffasin kanssa netissä vau:n sivuilla ja muuallakin. Koneen "suosikit" pursuaa erinäisiä vauvasivuja ja vauvanvaateliikkeiden nettisivuja yms. Kaverit ihmettelivät mun mielialaa entisestään sitten, kun tuli tää km, koska ensin meikäläinen leijui monta viikkoa ja sitten se euforia muuttui hetkessä masentuneisuudeksi yms.
Multa ei onneksi ole sukulaiset kyselleet mitään perheenlisäykseen liittyvää. Jos joku sellaisen sammakon päästäisi nyt suustaan, niin joko vastaisin äkkipikaistuksissani rumasti takaisin tai sitten olisin kuin Niagaran putous. Tästä asiasta jo vähän miestäkin varoittelin...että osaa sitten sellaisen tilanteen sattuessa ennakoida tai ottaa tilanteen haltuun vahingon jo satuttua.
Miehen puolelta yksi "vanhempi naishenkilö" kyllä kyseli joskus heinä-syyskuussa, perheenlisäyksestä, kun satuttiin kaksistaan keittiön puolelle yksissä perhejuhlissa. Olin pikkusen jo silloin vaivautunut, koska kyseinen utelu tuli mulle aivan "puun takaa". Kommentti meni jokseenkin niin, että "Jos nyt alkaisitte yrittämään lasta, niin laskeskelin jo kotona, että hyvällä lykyllä lapsi syntyisi juuri ennen teidän häitänne. Olisi kyllä tosi hyvä ajoitus...". Pikkusen oli sellaista "aivopesumeininkiä", ainakin omasta mielestäni (- voi kyllä olla, että ylireagoin). Mun puolen suku on aina ollut sellainen, ettei ketään painosteta tällaisissa asioissa, ja lapsiasioista (tai mistään muustakaan) ei oikeastaan edes kysellä. Jokainen kertoo asioista sitten, kun katsoo ajan olevan sopiva. Mutta kyllä mä otin jotenkin loukkauksena sen, että mulle tullaan kertomaan, kuinka joku meidän puolesta laskee, mikä on sopiva ajoitus. (Sopiva ajoitus kenen näkökulmasta?) Tietysti sitä ei varmastikaan loukkaukseksi ajateltu, mutta ehkäpä pieni harkinta olisi ollut suotavaa ennen moisia kommentteja. Toki jo tuolloin tiesin, että jos tulen "heti" raskaaksi, kun alamme yrittämään, niin häissä on kunniavieraana pieni nyytti, mutta nyt ei tarvitse sitä enää miettiä. Jos nyt pääsemme pian yrittämään uudestaan tätä elämän ihmettä (ja onnistumme siinä), niin sitten taidan olla aika isomassuinen morsian häiden aikaan. Siitäkin huolimatta, että en olisikaan "hoikkana hääpuvussa" (niin kuin olen aina haaveillut), olen sitä mieltä, että asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen. Mä priorisoin raskauden ja lapsen kyllä kärkisijalle. Ainahan häitä voi vaikka siirtää...siinä ei menettäisi kuin varausmaksun juhlapaikasta. (Ihme häähöpinää...Anteeksi! Mutta sitä ei olekaan aikoihin ollut... Alkaa näköjään taas elämä voittaa -ainakin toistaiseksi :)
Mitäs vielä...Kävin tänään siellä lääkärissä. Ultran mukaan kohtu olisi nyt tyhjentynyt, mutta lääkäri ihmetteli tätä mun pitkään jatkunutta vuotoa. (Nyt on ollut 2 päivää melkein ilman mitään vuotoa/ tuhrua, jeeeee!) Huomenna menen käymään labrassa verikokeissa (hcg ja crp), kun tänään labra olikin mennyt jo kiinni siihen aikaan, kun kävin paikalla. Noh...sitten kun tulokset tulee, niin varmistuu lopullisesti se, joudunko kaavintaan vai en. Nyt ainakin näyttää hyvältä :)
Kyselin lääkäriltä jopa sitä, että koska mulla vuoto yhdessä vaiheessa loppui, mutta alkoi muutamien vuotovapaiden päivien jälkeen uudelleen, niin onko mitenkään mahdollista, että mulla olisikin tulleet jo ekat kuukautiset. Lääkäri sanoi, että se on hyvin harvinaista, mutta voi olla mahdollista. Totesi vielä, että ultran mukaan mun munasarjat olivat jo ihan "täysillä pelissä mukana".
Sitten se vielä lopuksi kysyi, että onko mua ohjeistettu lainkaan siitä, milloin saa koittaa uutta raskautta. Sanoin, että ohjeet oli, että yhdet menkat pitää odottaa. Lääkäri meni ihan hiljaiseksi. Kysyin sitten, että kuinka niin? (Ajattelin, että mulle ei olekaan kerrottu kaikkea aiemmin.) No sitten se vaan totesi, että kyseisestä asiastahan ei ole mitään tutkimustuloksia...siis siitä, onko mitään lääketieteellistä syytä odottaa kuukautiset vai ei. Niinpä lääkäri sanoi, että ei näe mitään syytä, miksi pitäisi odottaa, koska paikat näyttävät olevan kunnossa. Jatkoi vielä, että ultrassahan se sitten kuitenkin täsmentyy, milloin hedelmöittyminen on tapahtunut. Hän lisäsi vielä johonkin väliin, että jos kohtu ei olekaan täysin tyhjentynyt, niin eipä silloin raskaaksikaan tule...että nyt sitten pian uutta yritystä peliin ja jännittämään, täytyykö häitä siirtää :)
Siis tänään olen ollut harvinaisen hyvällä tuulella... Mentiin miehen kanssa ostoksille lääkärissä käynnin jälkeen ja mä vaan hymyilin. Hymyilin viimeksi yhtä vapautuneesti ja aidosti silloin, kun olin saanut plussan ja olin ekaa kertaa menossa viikonlopun jälkeen "ihmisten ilmoille", eikä kukaan tiennyt mun raskaudesta. Ihana fiilis!
Mutta hei...todellakin tuetaan toisiamme! Siis iloissa ja suruissa. Eikös vaan?! Toivotaan myös, että saadaan ens vuoden puolella vaihtaa kuulumisia tuolla odottavien palstalla...jos vaikka meilläkin kävis tuuri :)
(Jotenkin huomaan, että ikuinen pessimisti on hetkeksi vaihtanut vaihdetta "optimisti-asentoon".)
Parempaa uutta vuotta teille kaikille!!!
Kiitos kysymästä:) Vaihtelevalla menestyksellä päivä kerralla mennään etiäpäin:)
Koville otti joulu etenkin, mutta onneksi sekä appivanhemmat että omat porukat tiesivät miksi olin niin allapäin, niin ei tarvinnut sitten selitellä mitään.
Ajoittain tuntuu siltä, että on jo melkein päässyt yli asiasta ja sitten tulee taas takapakkia. Ja voi sitä tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunnetta, mikä edelleen tuntuu sisuksissa asti.
Mullehan kävi niin, että vasta ultrassa 8.12. (rv 14 3) todettiin, että sikiön kasvu oli pysähtynyt rv6 aikoihin. Samana päivänä alkoi sitten vuoto, joka yltyi sitten pikkuhiljaa. Perjantaina kivut olivat niin järkyttävät, että monen mutkan kautta päädyin Tayssiin hoidettavaksi. Siellä olin sitten muutaman päivän kovien tuskien takia hoidettavana ja samalla sitten tehtiin myös lääkkeellinen tyhjennys.
Noh pääsimpä siinä sitten kotiin ja muutaman päivän siellä oleiltua kivut tulivat takaisin kuume mukanaan. Eihän siinä auttanut, kun soittaa osastolle ja lähteä päivystykseen uudestaan. Diagnoosina oli kohtutulehdus.
Nyt kaksi antibioottikuuria ja monen monta särkylääkettä myöhemmin alan olla fyysisesti kunnossa, mutta henkiset arvet ovat edelleen suuret. Vuotokin on onneksi lakannut nyt kokonaan ja huomenna on jälkitarkastus.
Ihan hirvittää minkälaisen tuomion saan.
Uutta raskauttakin olen miettinyt paljon, mutta mies haluaa odottaa nyt ainakin muutaman vuoden.
Mitenkäs teillä muilla?
Voimia teille kaikille:)
Kerroin omat kuulumiset ja huomasin, että sultakin oli tullut viesti. Sulla onkin ollut aikamoiset koettelemukset, en osaa edes kuvitella, miltä susta tuntuu! Tai siis tiedän, että pahalta, mutta tiedät varmasti mitä nyt tarkoitan. Sulla raskaus oli kuitenkin jo paljon (n. 4 viikkoa) pidemmällä kuin mulla. Toi ailahtelevuus on tuttu juttu (tänään ollut tosin hyvä päivä), ja luulen, että se tulee olemaan yhtä aaltoliikettä vielä pitkään. Koitetaan jaksaa yhdessä, ja tilitetään tänne tuntojamme! Se on jotenkin lohdullista, kun joku saman läpi käynyt antaa tukensa ja lohdutuksensa..."kuuntelee" kun on tarvis...
Kumma, ettei ensimmäinen antibioottikuuri purrut sulle...todella turhauttavaa ja masentavaa :/ Toivottavasti huomenna sulla on kaikki kunnossa tarkastuksessa ja pääset vihdoin toipumaan henkisestikin noista kurjista ja kuluttavista kokemuksista! Säkin olet jo ansainnut aurinkoa tohon pimeyteen! *lämmin voimahali*
Mulla varmasti toipumista helpottaa se, että olemme ajatelleet yrittää uutta raskautta hetimiten. Toki asia mietityttää paljon, mutta koitan ajatella, että "se ei pelaa, joka pelkää". Siis meinaan, että väkisinkin sitä ajattelee, että mitä jos seuraavakin raskaus päättyy näin. Ja kuinka rikki sitä sitten on, kun onkin kaksi huonoa kokemusta takana ja pitäisi taas yrittää. Mutta jos asiaa jää liiaksi miettimään, niin kyllä siinä varmasti saa itsensä ahdistuksen partaalle. Ja täytyy vain koittaa ajatella niitä mukavia asioita, joita hyvin sujunut raskaus tuo sitten tullessaan. Se antaa voimia ja halua yrittää uudelleen.
Ymmärrän kyllä hyvin miehesi näkökulman siihen, että hän haluaa antaa nyt ajan kulua ja yrittää uudelleen vasta myöhemmin. Hän varmasti joutuu myös käsittelemään asiaa paljon (vaikka ei siitä pitäisikään isoa meteliä), ja toisilla se vie enemmän aikaa kuin toisilla. Miehetkin kokevat sen suurena menetyksenä, vaikka eivät olekaan olleet fyysisesti samassa tilanteessa kuin raskaana olevat naiset. Ja toki asian käsittelyyn vaikuttaa sekin, että he näkevät, kuinka oma rakas kärsii (kivut ja henkiset säryt), ja kokevat itsensä vajavaisiksi, koska eivät voi millään konkreettisella tavalla (paitsi omalla läsnäolollaan) helpottaa/ lievittää raakkaansa kärsimyksiä. Siinä on miehisyys koetuksella. (-> tämä tuli ilmi lyhyessä keskustelussa oman mieheni kanssa)
Oma mieheni itki sinä samaisena päivänä, kun kuulimme tuomioni. Samaisena päivänä purimme asiaa paljon puhumalla, mutta sen jälkeen asian käsittely on hyytynyt siihen, että minä saatan kertoa omia tuntemuksiani, mutta hän ei ole enää puhunut omasta olostaan. Eilen sitten (pitkästä aikaa) hän puhui asiasta pienen hetken, ja kertoi, että hänkin on saanut asiaa käsiteltyä todella hyvin. Tämä oli riemastuttavaa kuulla, koska olin jo hänen jaksamisestaan huolissani. Sen verran kyselin, että onko hän jutellut asiasta kenellekään ystävälleen/ veljelleen tms. Kuulemma ei...eli hänen keinonsa käsitellä tällaista kriisiä on täysin erilainen kuin se tapa, jota itse käytän (= puhuminen ja asian jatkuva vatkaaminen)...
Toivottavasti te molemmat saatte toisistanne tukea ja lisävoimia. Kyllä mä vakaasti uskon, että kunhan sun mies saa omat ajatuksensa ja tunnemyrskynsä järjestykseen, niin hänkin on valmis yrittämään uudelleen. Täytyy olla maltillinen ja muistaa kunnioittaa toisen mielipiteitä ja antaa sitä aikaa ja lämpöä, joka arpeuttaa avoimet haavat.
Meidän suhdetta tämä koettelemus on kaikesta huolimatta vahvistanut (siitäkin huolimatta, että seksuaalinen hellyys on ollut ihan jäissä muutamaa pientä poikkeusta lukuun ottamatta, koska minun ei vaan ole tehnyt lainkaan mieli...en ole edes halunnut ajatella koko asiaa), ja toivon täydestä sydämestäni, että teillä käy samoin...siis että suhde syvenee ja paranee.
Voimia sinullekin! Ja laittele kuulumisia, kuinka jälkitarkastuksessa sujui! Pidetään peukut pystyssä... :)
Hengessä mukana,
-Risus
erittäin positiivinen ihminen ja ajattelen, että asioitten murehtiminen on turhaa, pitää mennä eteenpäin. Nyt kuitenkin km 19.12. ja sen jälkeen olen ollut aivan erilainen kuin miksi itseni tunnen. Olen masentunut, hakuisin vaan maata kotona kaiket päivät, syödä herkkuja (olen lihonut 5 kiloa parissa kk, joten ei hyvä) ja katsoa tv:tä. Olen sairaslomalla ja sain vieilä onneksi lääkäriltä nämä välipäivätkin lomaa. en jaksa innostua mistään, enkä kuitenkaan ole niin väsynyt että voisin vaan nukkua koko ajan. Pelkkä ajatus töihin menosta pelottaa ja ahdistaa, siellä ne kaikki tietävät, sitten surkuttelevat jne. Mä en halua nähdä ketään, enkä puhua, ainut jonka haluan nähdä ja jonka kanssa haluan olla ja puhua on oma mieheni. Nyt kuitnekin on kokoajan huono omatunto siitä, että olen tämmöinen lusmu, töistä pois enkä viitsi mitään... saan varmaan pian lopputilin kun sairauspoissaoloja kertyy... haluisin mun elämänintoni takaisin ja jaksaa edes hiukan jotain... onko tällainen mitenkään normaalia?
Hei vaan,
Kyllä toi alakuloisuus, masentuneisuus ja flegmaattisuus on ihan normaalia.
Täytyy muistaa se, että menetys on suuri, vaikka se olisikin ollut kooltaan pieni. Jostain olen lukenut, että oli keskenmeno missä vaiheessa raskautta tahansa, niin suru menetetystä lapsesta on silti yhtä suuri. (Tosin mun henkilökohtainen mielipide on se, että esim. raskauden loppuvaiheessa kohtuun kuollut sikiö on kaikin puolin vielä suurempi kriisi kuin alkuraskaudessa koettu, koska alkuraskauden aikana ei esim. tunne lapsen liikkeitä/ potkuja yms.) Mutta kaikesta huolimatta suru on yksilöllistä ja jokainen kokee ja käsittelee sen tavallaan.
No joo...mutta mitä tulee vielä tohon väsymykseen ja haluttomuuteen... Kyllä se vie oman aikansa, että asioiden käsittelyssä pääsee alkuun ja sitten hiljalleen eteenpäin. Suo itsellesi aikaa möllöttää sohvan nurkassa ja olla itseksesi omien ajatustesi sekä surusi kanssa.
Mulla oli sellainen tilanne, että mun oli pakko palata arkeen pian, enkä voinut jäädä peiton alle vaikka mieleni olisi kyllä tehnyt. Tein vain kaikki pakolliset jutut ja muut asiat jätin roikkumaan. Eddelleen siirrän tekemättömiä ja "ei-kiireellisiä" töitä eteenpäin, koska vieläkään ne eivät jaksa kiinnostaa. Asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen ja tällä hetkellä sun kannattaa keskittyä itseesi ja jaksamiseesi. Se on nyt tärkeintä. Millään muulla ei ole väliä. Muut asiat ehtii murehtia sitten myöhemmin, jos on tarvetta.
Mitä tulee siihen, että töihin meno ja työkavereiden utelut ahdistaa...
Mulla ei ole antaa siihen muuta vinkkiä kuin se, että koska olet nyt pois töistä, niin jos olet kerran kertonut raskaudestasi työpaikallasi, niin onko siellä ketään "läheistä" työkaveria, jonka kanssa vaihdat noinkin tärkeitä kuulumisia? Ajattelin, että voithan laittaa jollekin asiasta lyhyen tekstiviestin tai sähköpostin, jossa vain ilmoitat tyyliin, että "kesken meni, olen rikki, haluan omaa aikaa...ja kun palaan töihin, en halua keneltäkään sääliä...enkä halua puhua koko asiasta (jollen sitä itse ota puheeksi)". Voit pyytää tämän valitsemasi ihmisen välittämään viestin niille muillekin asiasta tienneille työkavereille, jotta vältytte puolin ja toisin kiusallisista tilanteista.
Itse suosittelisin jollakin tavalla (oli se sitten mikä tapa tahansa) ilmaisemaan asian, koska se vasta sitten sattuukin, kun joudut selittelemään kaikille sen surullisen tarinan/ alakuloisuutesi (minkä kaikki kanssaihmiset varmasti huomaavat) yhä uudestaan ja uudestaan, kun ihmiset sitä kuitenkin eri aikaan sitten kyselevät. Kyllä aikuisilla ihmisillä pitää olla sen verran tilannetajua, että antavat sinun sitten olla ja surra rauhassa sen kummemmin kyselemättä, kun tietävät sen surullisen faktan.
Ja purkakaa tätä asiaa kotona yhdessä miehesi kanssa. Te olette toistenne suurin tuki, koska elätte samaa menetystä samaan aikaan - molemmat tavallaan. Ja jos siltä tuntuu, niin tule tänne purkamaan tuntojasi ja kertomaan kuulumisiasi.
Voimia ja jaksamista!
ps. Ketään ei voida irtisanoa sairausloman/-lomien perusteella. Sellainen irtisanominen on laiton.
Sain käytyä tänään siellä labrassa. CRP oli onneksi normaali, mutta HCG oli positiivinen. Koska mulla toi kyseinen HCG on tietämykseni ulkopuolella, niin lääkäri valisti puhelimessa, että normaalisti arvon pitäisi olla < 25. Noh, mulla ei siis nyt tiedetä kuinka paljon suurempi toi mun arvo on (lääkäri sanoi, että se voi olla esim. 50 tai 1000, joten arvailut sikseen) ja sain uuden lähetteen tarkempiin verikokeisiin (siis tuo viheliäinen HCG ja joitain muitakin). Täytyy taas käydä labrassa joko perjantaina tai ensi viikon alussa. Äh...mä jo elättelin toiveita, että pääsisin jo asiassa eteenpäin...mutta ei. Tänään taas pikkusen vuotoa. En kestä!!! Huomenna tulee 4 viikkoa jo täyteen, eikä loppua näy. "Ho hoi! Kaavinta...täältä tullaan!" Tekis mieli kirota, mutta ei se mitään auta. :'( Ja lääkäri totesi, että jos toi HCG on lähellä tuota normaalin rajaa, ei tarvitse murehtia...mutta jos se on paljonkin päälle, niin sitten seurantaa ja mahdollisesti se kaavinta. Arghhhhhh! Miksei vaan voi käydä siellä kaavinnassa, että tää asia joskus etenisi johonkin. Aloita siinä nyt sitten hyvillä mielin uusi vuosi.
Nyt lähden metsästämään kirjoituksia tuon mystisen HCG-arvon laskemisesta...muistaakseni, jossain oon nähnyt asiaan liittyviä kirjoituksia... Jos jollain on asiaan jotain sanottavaa/ tietoa, niin mielellään siitä kuulisin. Voihan masennus!
Aluksi tsemppiä risus ja kaikki muut!
Itselläni sattui viime viikolla keskenmeno rv 9 6 viikoilla. Jouluaattona alkoi vuotamaan verta ja gynekologi totesi sitten ultrassa kuolleen vauvan, viikot 7 2. HCG vastasi myös niitä viikkoja. Mifegynen sain samalla käynnillä ja sitten kotiin. Joulupäivänä sitten kamalat kivut ja supistukset ja raskaus keskeytyi. Tapanina oli kehotus mennä vielä osastolle cytotecejä varten, mutta ultrassa todettiin kohdun tyhjentyneen, joten pääsin sitten heti kotio. 4 päivää vuotoa, nyt jo onneksi loppunut. Tunnelmat vaihtelee laidasta laitaan, mutta pääosin olen onneksi jaksellut hyvin miehen ja läheisten turvin. Onneksi olen vielä lomalla, henkisesti en jaksaisi nyt omaa työtäni tehdä tällä hetkellä. Jokaisella on oma tapansa surra ja ajattelen että surun täytyy alkaa kulkea omia polkujaan, mutta itse ajattelen että tälläiset asiat kuuluvat elämään ja toisaalta menetys saa ymmärtämään mistä kaikesta saa olla kiitollinen.
Mä odottelen tässä parhaillaan verikokeiden tuloksia, varmaan tammikuun alussa saan tietää raskaustestin tuloksen. Vuoto on miltei loppu, vähän tulee haaleaa tuhrua,mutta ei kummempaa.
Tässä on ollut viimeiakoina hieman pinna kireällä ja mielialat ailahtelee kuin tuuliviiri. Meille osui muutto ja keskenmeno samaan saumaan, ja vielä päälle nämä joulunpyhät ynnä muut. On ollut parisuhde todellisella koetuksella. Harmi,kun missään ei puhuta siitä, miten tällainen kriisi vaikuttaa parisuhteeseen. Tämä kaikki raastaa niin kovasti, kun minä olen kokoajan surullinen, vihainen, äkkipikainen, saamaton ja rättiväsynyt. Miehen pitää kestää kaikki tämä, mutta kukaan ei esimerkiksi kysy koskaan hänen vointiaan, eikä hänellä ole ketään kelle oikeastaan puhua asioista. Edes ystävät eivät voi olla tukena, sillä hänen kaveripiirissään ei ole varmaan yleensäkään tapana puhua tällaisista asoista- hän ei edes keronut kavereilleen minun raskaudestani(hän pelkäsi heidän reaktiotaan, koska olemme melko nuoria molemmat)
Minulle on ollut myös suuri koetinkivi tämä läheisyyden puute(tottakai halimme ja pussailemme yms.), nimittäin vuodon aikana seksi on kielletty. Se on kuitenkin aika iso osa parisuhdetta, joten sen puuttuminen tuntuu oudolta. Miten te muut koette tämän asian?
Minulle ei edes sanottu, milloin voi taas harrastaa seksiä ilman tulehdusvaaraa. Tietääkö kukaan?
Yksi masentava tekijä on myös vielä nimittäin se, ettei mieheni halua yrittää uudestaan vähään aikaan. Hän kokee, että lapsen aika ei ole vielä. Hän on muutenkin sanonut, ettei ole valmis vielä isäksi. Olemme kuitenkin aikuisia ihmisiä, jotka osaavat hoitaa vastuunsa ja työpaikatkin meillä molemmilla on. Miksi jotkut miehet kokevat menettävänsä vapautensa ja nuoruuden ilot, kun lapsi syntyy prheeseen. Miksi, miksi oi miksi?
Pelkään,että etäännymme ja pelkään, että tämä kriisi voi viedä meidän voimat. Apua, mitä teen?
Anteeksi avautumiseni,mutta nämä asiat ovat alkaneet ahdistaa minua nurkkaan.
Kokeeko kukaan muu samoja asioita?
Moi taas Dream-on86.
En tiedä mistä aloittaisin, vaikka luin ton sun kirjoituksen useamman kerran...Kipeitä ja koskettavia asioita nuokin! Ja uskon, että me kaikki käymme noita samoja asioita läpi, vaikka niistä vaietaanikin (paitsi tuttuun tyyliin: minä en!:)
Mä uskon, että sulla on verikokeet ok, koska vuotokin on kerran loppumassa. Jos vuoto jatkuisi yhä tai jos sulla olisi vatsakipuja, niin siiten olisin enemmän huolissani. On kyllä todella turhauttavaa odotella tuloksia ja asioiden etenemistä, kun niitä ei voi itse nopeuttaa eikä niille voi tehdä mitään.
Mielialojen kanssa kamppailua on täälläkin ollut jo yli kuukauden päivät. Välillä tilanne helpottuu, mutta sitten taas mennään. Mä kuvaan tilannetta siten, että mun mieliala menee vuoristorataa. Hetkessä ylös ja alas. Eilen viimeksi itkin hysteerisesti ja hujauksessa nauroin taas jollekin todella typerälle asialle, koska koitin kai jollain tiedostamattomalla tasolla kasata itseni. Minuutin aikana saatan vaihtaa itkusta nauruksi useampaan kertaan (aivan pimeetä).
Parisuhde on kyllä täälläkin koetuksella, mutta meillä on vakaa ja hyvä suhde, niin jotenkin tuntuu siltä, että vaikka tässä rankkaa onkin, niin tämä kriisi on vahvistanut meitä. Ymmärrän kuitenkin hyvin sen, että pelkäät parisuhteesi puolesta. Itsekin olen useamman kerran kysynyt mieheltäni, että haluaako hän yhä kanssani naimisiin ja rakastaako hän minua edelleen. Sitä pelkää, että se läheisin ja tärkein ihminen ei olekaan tarpeeksi vahva, tarpeeksi vahva tukemaan minua/sinua ja selviytymään itse. Ja sitten kun tätä alkaa mielessään kelata enemmän, niin sitä pelkää toisen hylkäävän ja lähtevän. Pystyisikö kaikki kurjat kokemukset paremmin sulkemaan mielestään ja unohtamaan, jos "vaihtaisi maisemaa"? Ehkä se olisi pakotie hetkeksi (tai ehkä se alkuun siltä tuntuisi), mutta ei näitä asioita voi käsittelemättä haudata. Kyllä se asia sitten joskus myöhemmin (jopa vuosien päästä) nousisi kuitenkin taas pintaan, ja sen käsittely saattaisi olla tuolloin vaikeampaa ja kestää entistä kauemmin. En usko, että maiseman vaihtaminen, suhteen lopettaminen tms. auttaisi pitkässä juoksussa lainkaan.
Oma mieheni on kysynyt minulta useamapaan kertaan, haluanko ammattiapua, jotta asioiden läpi käyminen "olisi paremmin turvattu". Omalla kohdallani olen sitä mieltä, että pärjään nyt kuitenkin ihan hyvin, mutta voi olla, että vielä myöhemmin haluankin mennä juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa. Se on mahdollisuus, jota kannattaa tosissaan miettiä, jos ystäväpiiristä ei löydy ketään, jonka kanssa tämän asian voisi jakaa ja siitä jutella! Mulla tilanne on hyvä, koska juttelen paljon ystävieni ja äitini kanssa. Lisäksi minulla on lähipiirissäni yksi psykoterapeutti, jonka kanssa saan tarvittaessa jutella. En ole kuitenkaan tähän oljenkorteen vielä tarttunut. Miehenikin keskusteli kanssani tästä km-asiasta eilen ja toissapäivänä, joten omalla kohdallani ihmisiä riittää ympärilläni. (Näytin jopa näitä nettikirjoituksiani hänelle, josta sitten saatiin asian käsittelyyn uusia tuulia. Hän jopa "korjasi" kirjoitustani siitä, että "kyllähän minäkin olen asiasta keskustellut ystävieni kanssa", vaikka asia olikin pysynyt minulta "piilossa". Siitä tuli kaikin puolin hyvä olo. Mieskin totesi, että "kiva tietää, että käsittelet näitä asioista" ja "enpä tiennytkään, että sinusta tuntuu juuri tuolta".) Mutta jos esimerkiksi miehesi ei pääse näistä asioista muille juttelemaan, niin suosittelen lämpimästi että miettisitte tätä olejenkortta omalla kohdallanne. Mielestäni meille km:n kokeneille (niin naisille kuin meidän puolisoillemme) ei tarjota keskusteluapua, jos emme osaa sitä itse pyytää...ja harva osaa kysyä/ pyytää mitään sillä hetkellä, kun kriisi paiskaa meitä märällä rätillä suoraan kasvoihin. Kun ensimmäisestä iskusta on selvitty, niin silloin sitä vasta alkaa hiljalleen miettiä, mitä mikäkin lääkärin kommentti tai termi oikein tarkkoittikaan...ja keneen tulee ottaa yhteyttä, jos omaa pahaa oloaan ei saakaan itse käsiteltyä. Nämä asiat tuntuvat tulevan ajankohtaisiksi vasta näin myöhemmässä vaiheessa, mutta on hyvä tietää, että tällaisiakin palveluja on olemassa.
Ja mainittakoon vielä, että nyt luen itse sellaista kirjaa kuin "Syntymätön" (kirj. Ulla Järvi), joka käsittelee tätä meidän läpi käymää aihetta. Kirja on mielestäni (ainakin tähän asti) oikein hyvä opus (miehenikin totesi, että kirja vaikuttaa hyvältä -> voit lukea esittelyn esim. osoitteesta www.suurikuu.fi), joten kannattaa ehdottaa, voisiko tämä auttaa asian käsittelyssä.
Mitä tuohon seksuaaliseen kanssakäymiseen tulee. Noh, mulla vuoto on kestänyt nyt sen kuukauden ja periaatteessa yhdyntä on kielletty koko jälkivuodon ajan sen tulehdusvaaran takia. Eli sitten kun vuoto loppuu, niin saa aloittaa yhdynnät (näin se siis menee kaikkien ohjeiden mukaan). Meillä on ollut kanssa ongelmia asian suhteen, koska miehen tekee koko ajan mieli (niin kuin aina), mutta mulla ei alkuun käynyt seksi edes mielessä. Omat haluni palasivat sykäyksittäin ehkä muutama viikko takaperin (vihdoinkin), mutta silti ajattelen asiaa hyvin harvakseltaan omien tarpeitteni takia. Asia pyörii mielessä pitkälti sen takia, että olen huono nainen, kun en pidä miestäni tyytyväisenä. Syyllisyyden tunne on kova. Me ollaan tästäkin asiasta juteltu kasvotusten ja etenkin alkuun mä heitin siitä asiasta mustaa huumoria. Totesin silloin heti kriisin alkuun, että toivon mieheni huolehtivan omista tarpeistaan "omatoimiesti", mutta eihän se loputtomiin riitä. Kyllä se meni niin (ja menee oikeastaan vieläkin), että "harvakseltaan" annan miehelle suuseksiä. Itse en oikeastaan edes halua itseäni kosketettavan (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta), joten tämä on sillä tapaa yksipuolista. Saan kuitenkin nautintoa siitä, että näen kun toinen nauttii, ja hän tietää että välitän ja huolehdin.
Sitten kun eräänä päivänä mun vatsakivut ja vuoto olivat hetken poissa, käytin tilaisuutta hyväksi (kondomin kanssa, ettei eritteet ainakaan aiheuttaisi tulehdusta). Sen jälkeen taas vuoto alkoi, mutta molemmilla oli hyvä mieli, kun pääsi toista lähelle pitkästä aikaa. Sen jälkeen ei olla yhdynnässä oltu, mutta kyllä se oli jollain tapaa "eteenpäin kantava voima". Mieskin totesi, että ihana huomata, että hän on edelleen haluttu, siitäkin huolimatta, että olen useasti painottanut sitä, ettei kyse ole nyt sellaisesta asiasta...siis siitä, ettenkö häntä edelleen haluaisi. Miesten on vain niin vaikea käsittää näitä fyysisiä tuntemuksia: miltä oikeasti tuntuu, kun sitä päivästä toiseen valuu verta/ on vatsakipujen vallassa/ "paikat" ovat kipeänä tms.
Ja tästä asiasta vielä mainittakoon se, että itse olen ollut enemmän sylin, halien ja pienten suukkojen tarpeessa kuin kaivannut siis mitään "sen suurempaa seksuaalista kanssakäymistä".
Ja vielä se, mitä lääkärini maanantaina totesi... Kyselin siitä, että milloin saamme palata "normaaliin elämään" tässä seksuaalisuuden maailmassa, kun vuotoakin vielä tulee. Lääkäri ei enää nähnyt mitään syytä "pidättäytyä", joten periaatteessa lupa on tullut, mutta oma mieli ei vielä ole tämän asian kanssa sinut.
Tosta raskauden uudelleen yrittämisestä en oikein osaa sanoa muuta kuin sen, että osasyynä siihen, että miehesi ei halua yrittää uudelleen voi olla se, että miesten on vaikea käsitellä näitä asioista, koska eivät ole joutuneet kokemaan näitä fyysisiä tuntemuksia. Kuten oma mieheni sanoi eilen, että raskaus ei ole heille lainkaan "konkreettista", etenkin kun se oli vielä niinkin alussa, ettei sydänääniä tai kuvia ultrasta saatu, mahaa näkynyt, potkuja tuntunut jne.
Se mitä tulee tohon "mies ei ole valmis isäksi" -asiaan... Nuorempana mun kaikki poikaystävät hokivat tuota samaa asiaa. Olimme sitten olleet yhdessä vuoden tai viisi. Yhden miehen pistin jopa lopulta vaihtoon tuon iänikuisen "en ole valmis sitoutumaan ja ryhtymään isäksi" -fraasin jälkeen, kun olimme olleet yhdessä vajaat viisi vuotta, eikä edes kihloista puhuttu ja muutenkin suhde kurjistui joka kantilta. (Siitä on nyt sellainen n. 2,5 vuotta, eli en ollut silloinkaan enää "ihan nuori".) Silloin ajattelin, että jos mies on mua vain muutaman vuoden vanhempi, niin harva sen ikäinen haluaa oikeasti perustaa perhettä alle (tai vähän päälle) 3-kymppisenä. Menojalka vipattaa, pitkät koskeat illat ovat kivoja ja huolettomia, rahat saa käyttää niin kuin haluaa, saa olla "villi ja vapaa". Miehet ajattelevat, että elämä on sitten jo ohi/ toinen jalka on jo haudassa, jos ruvetaan perheellisiksi. Mitä jos puoliso ei enää haluakaan enää seksuaalista läheisyyttä, kun lapsi vie kaiken huomion? Kaikki mahdolliset kysymykset ja mielikuvat saavat miehet pakokauhun partaalle. Poikkeuksia kyllä löytyy, mutta sellaiset eivät eksyneet mun elämääni. Nyt oma mieheni on mua seitsemän vuotta vanhempi (lähestyy hiljalleen 4-kymppiä) ja jo seurustelun alusta alkaen meille on ollut selvää, että haluamme perustaa perheen. Sen takia me jatkamme heti yritystä, kun oman kroppa tästä taas palautuu. Ja mitä yksi vanhempi miestuttu mulle joskus sanoi, voi pitää myöskin pitkälti paikkansa: "Miehet eivät ole koskaan valmiita isäksi, mutta sitten kun se lapsi on siinä, niin ei sitä osaisi olla ilmankaan".
Susta tuntuu varmasti todella tyhjältä ja surulliselta tuon miehesi päätöksen takia, ja ymmärrän sua oikein hyvin, koska olen vuosikaudet joutunut painimaan noiden samojen asioiden takia. Sen kyllä kuitenkin opin, että ketään ei voi pakottaa/ painostaa asiassa. Siinä vain suhde kärsii. Mulla ei ole muuta ohjetta antaa kuin, että aika tekee tehtävänsä, niin kurjalta kuin se tuntuukin. Ja sen ajan voisi yrittää käyttää nyt siihen, että koitatte "laastaroida" tämän kriisin aiheuttamat haavat ja etsiä taas sen suhteen nautinnollisuuden -> tämä voisi auttaa siihen, että välillenne ei kasvaisi liian suurta kuilua, jonka yli olisi sitten mahdotonta rakentaa enää riippusiltaa. (Mistä mä aina kehitänkin näitä vertauksia...) Sen jälkeen (uskon ja toivon), että miehesikin on taas valmis yrittämään uudemman kerran. Tämä km on varmasti satuttanut ja pelästyttänyt miehesikin...ei tällaisiin asioihin voi etukäteen varautua.
Nyt toivotan sulle ja kaikille muillekin parempaa vuotta 2009! Kirjoittele taas, niin tsempataan toisiamme eteenpäin :) Ja muista, että vahvuus kantaa eteenpäin...ja joskus se tarkoittaa sitä, että pyytää ulkopuolista apua.
Lämmin halirutistus ja jaksamista!
- Risus
23.12 sain tietää keskenmenosta..silloin 8 rv, ma sain mifegynen ja pari tuntia sitten laitoin kotona cytotekit. Supistaa aika kovaa, on kyllä supistellu jo monta päivää, vuoto alko jo eilen, hieman runsaampaa kuin kuukautiset. Mutta varsinainen tyhjennysvuoto ei ole vielä alkanut...vielä muutama tunti. Voi olla että kaavintaan joudun, niin ainakin lääkäri arveli. Mut yritetään ensin näin.. Kurjat fiilikset, mutta kyllä se tästä. Vielä mä näytän kaikille ja saan vauvan... On meillä onneksi yksi lapsi. Tsemiä kaikille ja voimia joka päivälle! Parempaa onnea ensi vuonna!
...että et ole asiasi kanssa ihan yksin. Meitä on täällä monta saman kokenutta pienenä tukiverkkona ja viestien lukukerroista päätellen vielä monen monta lisää, jotka haluavat pysytellä taustalla surunsa kanssa...
Mitenkäs nyt jakselet? Joko pahin on ohi?
Voimia ja jaksamista sinullekin! Tästä se nyt alkoi...toivottavasti parempi vuosi meille kaikille :)
Kiitos kysymästä, osastolla jouduin olemaan yön yli kun vuotoa ei lähtenyt kotona tulemaan..mutta saatiin lääkkeillä kohtu tyhjäksi. Jaksan ihan hyvin nyt, hymyäkin jo irtoaa :) Kaikkea hyvää myös sinulle ja muille!