...:(

Abortti ei ainakaan ole vaihtoehto, se on murha.
Puhu asiasta neuvolassa.. Ota selvää kuka on sun tukiverkosto ja voisi auttaa sitten vauvan kanssa.
Ja adoptio on hyvä vaihtoehto jos ei usko että jaksais yksin. Moni lapsirakasta pariskuntaa kaipaa vauvaa tälläkin hetkellä.

tarkkaan, kyllä niitä on enemmän kuin kaksi. vain sinä päätät mikä on sinulle tuossa tilanteessa paras vaihtoehto. Todella ilkeä juttu, varsinkin jos raskautesi on ollut toivottu. Jos kuitenkin päätät ryhtyä leikkiin yksin ja nauttimaan tuosta lahjasta ja pystyt unohtamaan miehesi tempun, nostan sinulle hattua. :). Mut muista kukaan ei voi pakottaa sinua jatkamaan, jos siltä tuntuu, että et siihen yksin pysty, ei raskaus aikakaan helppoa ole, saattikka sitten kun on sen läpi vienyt, niin antaa sitten vielä lapsi pois. Abortin tekeminen jakaa ihmisten mielipiteitä, ja toiset menevät ihan äärimmäisyyksiin. Mut sinulla on ohjat ja sinulla on oikeus mihin ratkaisuun tahansa! Toivon sinulle vomia, ja muista että olet vahva, päätit sitten tehdä mitä tahansa :)!!!

Hei,
Minä jäin myös ihan yksin samoilla viikoilla. Emme tosin edes olleet asuneet yhdessä. Ei tullut mieleenkään keskeyttää raskautta. Minulla on yksi lapsonen jo ennestään. Kovasti on töitä ja väsymystä...välillä jotain päiviä sairaslomaa, että taas jaksaisi...Nyt olen aloittelemassa uudessa työpaikassa ja pelkään hirveästi, miten jaksan...
Mutta kyllä sitä jaksaa...luonto on sellainen...aika sitkeä ja kestävä...vaikka kuinka väsyttää niin päivä kerrallaan...
Minulla vielä puolet raskaudesta jäljellä. Minulla itselläni tällaisessa tilanteessa, jossa pitää kantaa kaikki vastuu yksin, voimistuvat ruokaneuroosini, jotka muuten ovat aika hallinnassa ja piilossa, silloin kun elämä on "turvallista". Nyt huomaan olevani jonkin verran neuroosieni vanki, mutta uskon, että nekin helpottavat, kun elämä joku päivä helpottuu.
Mutta uskon silti pärjääväni...raskauden ja senkin jälkeen...vaikken enää koskaan miestä löytäisi...

Juu mun mies lähti toisen naisen matkaan, kun olin rv 6. Raskaus ei ollut suunniteltu, vaan ehkäisy petti. Opiskelut on mulla kesken, rahallisesti siis tiesin että tulossa rankkaa ja mies vielä ilmoitti ettei aio olla lapsen kanssa missään tekemisissä. Itkin ja itkin, kunnes päätin, että todella haluan pitää lapsen, puhuin paljon ystävieni kanssa, vanhempieni, sisarusteni jne. ja nyt rv 13 0 edelleen harmittaa ja itkettää miehen lähtö, mutta en sure sitä enää päivittäin. Ystävät ja vanhemmat ovat saaneet minut vakuuttuneeksi että pärjään lapsen kanssa hyvin yksin, heidän tuellaan tietenkin. Ja mikä tärkeitä nyt ensi kertaa nautin äärettömästi siitä että minusta on tulossa äiti =)