Hei kaikki epävakaasta persoonallisuudesta kärsivät. Miten pärjäätte elämässä?
Itselleni diagnosoitiin epävakaa, ensin ajattelin että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta lääkäri arveli toista. Ystävät tulevat ja menevät, puolisoni kanssa on todella rajuja riitoja, työpaikat vaihtelevat nopeaa tahtia... listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Itselleni diagnosoitiin epävakaa, ensin ajattelin että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta lääkäri arveli toista. Ystävät tulevat ja menevät, puolisoni kanssa on todella rajuja riitoja, työpaikat vaihtelevat nopeaa tahtia... listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
tärkeaää mitä kukakin ulkopuoleinen sanoo.Kun jonkinlainen luotto on palannut itseensä,kannattaa seurata tarkkaillen korvien välejään eli omia raksuttimiaan siellä,sillä ne on tarkoitettu enemmänkin omaan käyttöön.On muillakin tietenkin vastaavat korviensa välissä,mutta ne ovat myös tarkoitettu heidän käyttöönsä niillä rajoituksin,jotka ehkä heidän työnsä asettaa.Taikka muuten olet vain osa heidän työtään.Näitäkin ammattilaisia on kuunneltava silloin kun asiat ovat päin seiniä.Mutta ei mikään kiellä kuntouttamasta myös itseään,jotta pystyisi esim. kontroloimaan paremmin kokonaisuutta ja itseään siinä mukana.
Sentään pysyt työelämässä. Ja alkoholin kanssa ei suurempia ongelmia kuitenkaan?
Tää on tämmönen kiva pikku vaiva, joka saattaa helpottaa iän kanssa. Ei toki aina kuitenkaan.
Itselläni ei hirveästi ihmissuhdesotkuja, kun ei sosiaalisista estoista johtuen ole ihmissuhteitakaan. Voisi sanoa, että itse pelkään ihmisiä ja omia reaktioitani niin kovasti, että en juuri heidän kanssaan ole tekemisissä - vaimoa, lapsia ja joitakin poikkeuksia huolimatta.
Lääkityksestä on harvoin selvää apua. Vahva neuroleptiannos ehkä hillitsisi tunnekuohuja, mutta samalla menee helposti koko elämisen tuntu. Terapia saattaa auttaa - ei ehkä paranna hetkessä, mutta helpottaa toipumiseen johtavaa tietä.
Luulen, että monessa tapauksessa tämän kaltaisesta ongelmasta toipuminen on elämän mittainen tie. Se voi vaatia ammattiapua, omaa malttia ja toisten ihmisten kärsivällisyyttä, mutta toisaalta vuosien myötä paljon voi muuttuakin.
minulla tuo kohta jossa osuvasti sanoit, että peläten nimenomaan omaa reaktiotasi tietyissä tilanteissa ja ihmiskohtaamisissa,vältät niitä.
Minäkin joudun välttämään tiettyjen ihmisten kanssa tekemisiin joutumista tai tiettyihin tilanteisiin joutumista jos vaan mahdollista on,sillä vaikka lääkitys onkin,se ei täysin "pinnapaloi"-tilanteissa auta.
Tavallaan ei kuulukaan aina auttaa,sillä onhan normaalia että ihminen hermostuu välillä.
Itselläni on ja tulee varmana aina olemaankin hillitön itsekontrolloimisen tarve.Seuraan lähes koko ajan mitä teen ja sanon,tietyllä tavalla.
Ja jos suutun,vaikka läheisilleni en meinaa millään antaa sitä itselleni anteeksi.
En osaa käsitellä sitä että raivostun.Tosin,nykyään kiivastun vain enimmäkseen.=).Sen kanssa menee jo ihan ok,mutta jos raivari pääsee tulemaan,on itseinhon aika.Valitettavasti.
Samaa kaavaa kuin itselläsi:
Koko ajan on paha olla, kaikki vituttaa, on tyhjä ja yksinäinen olo. Ihmissuhteet menee hyvin tai hyvin huonosti vuorotellen, työpaikat ei pysy pitkään alla ja uskottomuus itsetuhoisuus ollut kuvioissa jo vuosikymmeniä.
Ikää on lähes 40, enkä näe muutosta tilanteeseen ellei joku ystävä satu bussin alle tönäisemään.
Mulle tehtiin F60.3 dg jo jotain 5 vuotta sitten.
Siitä asti olen joutunut syömään tasaavia mutta jotka ONNEKSI ovat auttaneet.
Sitä ennen elämä oli justiin tota mitä kuvailit,mutta elämäni oli myös viikottaisia raivoamisia,parkumisia,masennuksia,ahdistuksia ja toivottomuutta mistään.Raivarit olivat ehkä suurin ongelma,koska siitä kärsivät myös lähellä olevat ihmiset eniten. Itselleni ne olivat niin rajuja että raivosin ja huusin itseni läkähdyksiin.Lopulta vain istuin lattialla,kuola valuen suupielistä.Kaikki,fyysinen ja psyykkinen voima meni siihen.Kamalaa näin jälkeenpäin ajatellen.Yleensä raivarin puhkaisi juuri jokin täysin olematon vastoinkäyminen,mutta taustalla oli aina myös masennus,yleinen ahdistus sekä itseviha.Ja raivonpuuskan sattuessa,itseinho senkun sai lisää vettä myllyynsä.
Kärsin yhä raivareista,mutta niitä tulee PAAAALJON harvemmin.Kiitos lääkityksen.=).
Edelleenkin olen erittäin huono kestämään pienimpiäkään vastoinkäymisiä,mutta lääkkeiden ansioista pystyn hallitsemaan raivon tulemista paljon paremmin.
Tasaantunut on myös aikalailla masennukseni,sekä pari/ystävyyssuhde-elämäni.
Minulla taas lääkärit arvelivat aluksi olleen Bibon,mutta itse taas olin eri mieltä.Noh,persoonallisuushäiriöhän se siellä nupissa sitten lopultansa oli.Meillä kulkee muuten ainakin hyvin selvästi suvussa.
Elämässä pyyhkii siis ainakin tällä hetkellä ihan kivasti,ja ainakin ihan itse vaivaa ajatellen verraten sitä menneeseen aikaan,ennen lääkitystä.
Kiitos kysymästä.=)
Voi hyvin ja hallintaa elämään!! =D