Vältän

Sitähän voi kutsua paniikkihäiriöksi, sosiaalisten tilanteiden peloksi tai miksi tahansa, mutta jotenkin syy siihen pitäisi löytää. Itsellä oli alla vakava masennus, joka alkoi työuupumuksesta ja en olisi tervehtynyt ilman mielialalääkkeitä ja erittäin hyvää terapeuttia. Ja vaikka ymmärsin syyt, niin meni pitkä aika ennen parantumista pienin askelin. Eli kokeilin siedätyshoitoa, väkisin markettiin ja koska työni oli ollut auttavaa ja neuvovaa, niin aina siellä oli joku kyselemässä ohjeita. Meni pitkä aika, että osasin sanoa, että on kiire, en enää tiedä uudesta lainsäädännöstä ja aina jälkeenpäin podin huonoa omaatuntoa, että olisihan sitä voinut selvitellä, pohdittiin terapeutin kanssa tätä kiltin ihmisen ongelmaa ja pikkuhiljaa marketissakäyntikin onnistui ilman ahdistusta.
Sinun pitäisi päästä osaavalle ihmiselle keskustelemaan, ihminenhän saa olla ujo, keskusteluhaluton, riittää kun sanoo naapurille hei.

Minäkin vihaan ihmisten kohtaamista, ja eristäydyin täysin muista ihmisistä 17- 21-
vuotiaana, myöh. en ihan koko aikaa.
Minulla sosiaalisten tilanteiden pelko alkoi
koulukiusaamisesta, suoranaisesta kidutuksesta,
jota muut tytöt ja moni poika harjoitti koko peruskoulun ja lukiossakin.
Jouduin ulos kodistani, kun lapsilisä loppui
ollessani 16v 11kk vanha, ensin nukuin porraskäytävässä, sitten muutin nuoren, kiltin,
ujon, mutta alkoholisoituneen miehen luo.
Lastensuojeluviranomaiset ja lukion
opettajat väittivät, ettei kukaan äiti tee
tuollaista lapselleen( jätä yksin kotiin ja muuta itse pois sillävälin kun lapsi on koulussa,
isä oli häipynyt jo aiemmin, isoveljeni
sai muuttaa äitini kanssa, koska oli poika)
kukaan ei uskonut kömpelöitä avunpyyntöyrityksiäni eikä toimittanut minua
lastenkotiin tms. Lukio jäi.

Aloin saada pakkomielteitä, sekoamisajatuksia
ja voimakkaita paniikkitiloja öisin.
Elin äärettömän terveellisesti ja urheilin,
työelämää kokeilin useita kertoja.
Tämä nuori mies oli hyvin eristäytyvä, sairas
poika (fyysisesti) ja kuolikin 4v:n kuluttua.
Silloin jäin totaalisen yksin, vietin
pitkiä aikoja syömättäkin, kun en uskaltanut lähteä kauppaan.
Minua auttoi yllättäen alkoholi;
kehitin riippuvuuden, lopetin urheilun ja
sain epämääräisiä ystäviä.
Tässä kohtaa kritisoisin tuota ensimmäistä vastausta: "Terapeuttini kanssa olemme pohtineet
tätä kiltin ihmisen ongelmaa."
Minä en koe itseäni mitenkään ylikiltiksi;
pelkään, vihaan ja kadehdin ihmisiä, jotka
saavat elää rauhassa, ilman pelkoa, ja jotka
pystyvät saamaan itselleen ystäviä.
Minä tein jurrissa rikoksia, joita ei
tekisi kiltti ihminen, ja olen sovittanut
tekoni valtion hotellissa n. 10 vuotta sitten.

Minun lyhyet linnapätkäni katkaisivat juomisen
ja siinä välissä ehdin tutustua vähän
"kunnollisempiinkin" juomareihin ja narkkareihinkin.
Monella oli taustalla lastenkoti ja/tai perheväkivaltaa, tarkemmin ajatellen taisi olla
kaikilla meidän jengissä!!!!
Jokainen oli vauvana huostaanotettu
johonkin puolivillaiseen lastenkotiin tai
sijaiskotiin, tai ainakin lyöty tai raiskattu
omassa lapsuudenkodissaan.
Olinhan minäkin väkivallan uhri:
yksin kotona kaikki viikonloput 1- vuotiaasta
asti, ja lopulta raittiin urheilijatytön
hylkääminen kadulle 16- vuotiaana, kesken
lukion.

Nyt en käytä mitään aineita; en edes juo
kahvia, tupakoinnista puhumattakaan.
Lääkärit siten lopulta uskoivat minua -
eivät ihan kaikki haukkuneet
laiskaksi valehtelijaksi, työtävieroksuvaksi
teeskemtelijäksi yms.-
sain 27- vuotiaana työkyvyttömyyseläkkeen
diagnoosina vaikea masennus ja epävakaa
persoonallisuus- niminen häiriö.
Samasta syystä on eläkkeellä 3 entistä
"alan" ystäväänikin, tosin emme ole
tekemisissä, koska he eivät ole lopettaneet
päihteiden käyttöä.

Sinulla on todennäköisesti eristäytyvä persoonallisuus riesanasi,
tarvitsisit ns. vertaistukea, eli paikallisesta
mielenterveysyhdistyksestä tuttavia,
jotka liikkuvat kanssasi, esim. käyvät kanssasi
kaupassa.
Pelkosi on niin tuttu ja yleinen, ettei sitä ihmettele kukaan, joka vähänkin tuntee/ on itse
mielenterveysongelmainen.

Sitäpaitsi, sinulle kuuluu työkyvyttömyyseläke!
Et kai sinnittele millään työkkäreillä???
Se on väärin!
Sinä olet sairas ihminen, jolle kuuluu lain
mukaan kunnan maksama kansaneläke lisäosineen
ja asumistukineen(isompi kuin ei-eläkeläisillä)
ja sinulle kuuluvat eläkeläisalennukset
linja- autoissa, VR:llä, Finnairilla,
Matkahuollossa, urheilu- ja uimahalleissa ym.ym.
Pelkäänpä, ettet saa mitään niistä.
Ymmärtääkö lääkäri, millaista sinun
elämäsi on?
Jos sinutkin olisi ajettu porraskäytävään asumaan 16- vuotiaana, kuten minut, oireilisit nyt väkivaltaisemmin,
ja koska pelkotilasi olisivat pakostakin silloin näkyvämmät (Mihin asunnoton pääsee piiloon?) saisit hurjia tuttavia ja voisit
alkaa kauhean päihdeharrastuksen.

Tiedän, että monet lääkärit ja varsinkin
siviilit ovat kärkkäitä neuvomaan pelkojensa
vankina elävää ihmisrauniota;
he "tietävät", että Työ auttaa aina ym. roskaa.
Ei mielenhäiriö ole mikään flunssa,
joka podetaan pois hetkessä ja
sitten otetaan Oikea Asenne ja
mennään töihin.
>heh< Joo!
Minua ei asenne auttanut, kun yritin
tehdä töitä useassa työpäikassa, aina
peläten henkeni edestä aamulla töihinlähtiessä,
panikoiden pitkin päivää, kuunnellen
huomautuksia: -Sulla on väärä asenne.
-Älä jännitä. -Mitä sä panikoit?
-Onk sulla paniikkitauti? -Sä tuijotat
aina niin oudosti... ym.kuukaudesta toiseen,
jokaisella työpaikalla, kunnes sain tarpeekseni ja otin fudut joko haukkumalla
ja uhkailemalla jotain ahdistelijaani, tai hiljaa häipyen.

Nyt tapaan paria valittua tuttua ja hoidan asiani, ja käyn tietysti mielenterveysyhdistyksessä ja muissakin yhdistyksissä - lääkityksenä Opamox,
hyvin pieni annos, koska haluan elää
terveellisesti.
Olisin utelias kuulemaan, millaisesta kodista
tulet, ja ikäsi suurinpiirtein, 5v:n tarkkuudella.
Minä olen n.35v ja eronnut nainen, lapsia yksi,
minun kanssani kotona.

En kyennyt työelämään paitsi sen takia, että
työkavereita kiusasi paniikkihäiriöni,
myös koska jatkuva pelkääminen vei voimani ja
olin aivan äärirajoillani - harrastinhan vielä
rajua liikuntaakin,
kun esim. pinosin ravintolassa lautasia,
tärisin niin kovasti, että lautaset putosivat
lattialle, josta joku työkaveri nalkuttamaan-
ja minä saan siinä vaiheessa totaaliraivarin.

Kun jännitin, tärisin niin hillittömästi, etten pystynyt kävelemään, vaan vapisin
polvilleni- mikä välillä nauratti uusia
työkavereita.
Olin jatkuvasti hermostunut ja ylivireinen -
ja paitsi että pelkäsin ja vihasin muiden
katseita ja arvostelua,
olin sekunnissa raivon vallassa ja saatoin
käydä käsiksi työkaveriini.
Sama ihminen, joka ihmetteli;
-Miksi toi raivo skitsopää on täällä töissä?
oli ensimmäisenä solvaamassa:
-Ei sitä mikään vaivaa! Miksi se otti loparit? Laiska se vaan on.
Ei viitsi tehdä töitä, kun työkkäristäkin
saa rahaa.
Sanon edelleen:
Mielenhäiriöt ja persoonallisuushäiriöt vaikeine
pelko- ja paniikkitiloineen
eivät ole helppohoitoisia, kuten flunssa,
jollaisiin ne vertautuvat sairasloman kestossa,
vaan usein elinikäisiä ja
invalidisoivia sairauksia, kuten minulla.
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä 27- vuotiaasta
hautaan, kiitos koulukiusaajieni
ja laiminlyövien vanhempieni,
ja ehkä heikon psyykkisen rakenteenikin.
Tosin väitän, ettei kukaan selviä terveenä
siitä, mitä minä jouduin kestämään
nuorena tyttönä.
Onko joku eri mieltä?