En tiedä miten yksinäisyys määritellään, ja tiedän että asiani voisivat olla huonomminkin, mutta tämä tunne ei vain häivy mihinkään. Yksinäisyys ei ole ainoa tunne mikä minua vaivaa, vaan myös masentunut mieliala ja ahdistuneisuus.
Olen päällepäin ihan normaali (pian 19-vuotias), teen normaaleja asioita ja selviän arjesta, paitsi että en harrasta mitään ja olen jo monet vuodet viettänyt aikaa omissa oloissani. Nyt minulla on pari parempaa ystävää, tai ainakin kuvittelen niin, mutta toisaalta taas mietin joka hetki, että mitä he minusta ajattelevat ja pitävätkö minusta oikeasti. Itsetuntoni on alhainen.
En ole koskaan seurustellut, ja sekin tässä on suuri ongelma. En koe saavani rakkautta, ja tuntuu, etten ole kenellekään se tärkein tai edes todella tärkeä (paitsi vanhemmilleni, mutta se nyt on aika luonnollista). Vaikka minulla olisikin ystävä tai pari, niin heilläkin on omat rakkaansa, ja minulla ei ketään!
Aina lomilla ja iltaisin tuntuu kovin yksinäiseltä, elämässäni ei ole muuta sisältöä kuin opiskelu. Välillä näen vapaa-ajalla muutamaa ihmistä, mutta siihen se jääkin. En kuitenkaan saa läheisyyttä ja pitkäaikaista välittämistä. Oli pakko taas purkautua, olisi muutakin sanottavaa, mutta en nyt viitsi kirjoittaa. Kiitos.
Olen päällepäin ihan normaali (pian 19-vuotias), teen normaaleja asioita ja selviän arjesta, paitsi että en harrasta mitään ja olen jo monet vuodet viettänyt aikaa omissa oloissani. Nyt minulla on pari parempaa ystävää, tai ainakin kuvittelen niin, mutta toisaalta taas mietin joka hetki, että mitä he minusta ajattelevat ja pitävätkö minusta oikeasti. Itsetuntoni on alhainen.
En ole koskaan seurustellut, ja sekin tässä on suuri ongelma. En koe saavani rakkautta, ja tuntuu, etten ole kenellekään se tärkein tai edes todella tärkeä (paitsi vanhemmilleni, mutta se nyt on aika luonnollista). Vaikka minulla olisikin ystävä tai pari, niin heilläkin on omat rakkaansa, ja minulla ei ketään!
Aina lomilla ja iltaisin tuntuu kovin yksinäiseltä, elämässäni ei ole muuta sisältöä kuin opiskelu. Välillä näen vapaa-ajalla muutamaa ihmistä, mutta siihen se jääkin. En kuitenkaan saa läheisyyttä ja pitkäaikaista välittämistä. Oli pakko taas purkautua, olisi muutakin sanottavaa, mutta en nyt viitsi kirjoittaa. Kiitos.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ymmärrän tunteesi eikä sille tosiaan mitään voi. Minullakaan ei ystäviä tai kavereita juurikaan ole ollut käytännössä vuosiin enkä oikeastaan niitä välttämättä edes kaipaa paitsi nyt ehkä joskus baariseuraksi ja sellasta, mutta sen seurustelukumppanin kaipuu vaan on niin pirun suuri, että siitä ajatuksesta ei tahdo millään irti päästä, mutta vaikeaa sellasen löytäminen vaan toisille on.
Tunnen vain itseni niin säälittäväksi, varsinkin jos katselen itseäni "muiden silmin". Muilla on elämässä sisältöä ja muutakin tekemistä kuin opiskella tai murehtia ja pyöriä itsesäälissä, mutta en tiedä mitä voisin saada itsestäni irti ja mitä voisin tehdä, kun olen niin huono muutenkin ottamaan asioista kiinni. Lähinnä vain istun ja haaveilen ja mietin miten saisin mitäkin toteutettua.
En oikein edes viitsi etsiä seurustelukumppania (vaikka sellaisen haluaisinkin... ristiriitaista), koska tuntuu, etten kiinnostu kenestäkään.
Olen myös kuullut sanottavan, että ei voi rakastaa ketään toista, jos ei rakasta edes itseään.
oletko nuori nainen vai mies?
Suosittelen harrastusten hankkimista. Siinä on sinulle puuhaa ja samalla tutustut uusiin ihmisiin.
Tärkeää on olla rypemättä itsesäälissä ja pakottaa itsensä vaikkapa kaupungille ja tutustumaan uusiin ihmisiin.
Netin kautta kannattaa myös yrittää tutustua koska moni on vähän samassa tilanteessa.
Nainen olen.
Olen jo monta vuotta rypenyt tässä samassa jamassa. Äiti on aina ollut se, jolle olen valittanut.
Harrastuksia ei ole ikinä tullut hankittua, koska en oikein tiedä, mikä minulle sopisi. Ja tässä vaiheessa opiskeluja en viitsi ruveta sellaista hankkimaan, kun tulee kirjoitukset ja työssäoppimiset ja kaikki. Ja on se rahakysymyskin, asun omillani ja tuloja ei ole.
Kyllähän tuossa sulla yksinäisyyttä on ja masennus ja ahdistuneisuus tulee sitä mukaa. Eli masennus ja ahdistuneisuus helpottaa sitä myötä kuin yksinäisyyskin. Mutta mitenkä tuosta yksinäisyydestä sitten pääsee onkin vaikeampi kysymys. Itselläni on kanssa niin kova seurustelun tarve jo. En mäkään koe saavani rakkautta mistään enkä ole kellekkään tärkeä. Mut mun ei tarvi ajatella että pitävätkö kaverit musta. Kavereita kyllä löytyy ja niitä on mun helppo saada uusia, mut siihen se sitten jääkin. En kuitenkaan saa läheisyyttä ja pitkäaikaista välittämistä ja lopulta sama meno jatkuu päivästä toiseen. Luulisi tietenkin että jos saa helposti uusia kavereita niin löytäisi helposti seurustelukumppaninkin, mut käytännössä siinä on niin voimakkaita hylätyksitulemisen ja ikävän tunteita mulla, et on vaikea tutustua sellaiseen johon voisi rakastua, kun heti ekaksi tekisi mieli hypätä toisen kaulaan halaamaan ja sanomaan kuinka ikävä on. En osaa tuohon neuvoa. Jollei maailmasta löydä ketään kuka pystyisi vieroittamaan sut ikävästä ja saamaan tunteen läheisyyttä ja rakkautta ja rakastaa sua niin on tää elämä aika erakkomaista ja kauheaa.
Mut et samassa tilanteessa ollaan. Seurustelukumppanin löytäminen vaan voi olla toisille niin vaikeaa, vaikka muuten elämä on tosi mallikkaassa kunnossa.
On kyllä kieltämättä masentavaa tämä yksinäisen elämä, mutta pakko yrittää ajatella positiivisesti. Ei se ole ruusuilla tanssimista parisuhteessakaan, ja samalla lailla siinäkin koetaan pettymyksiä ja riitoja. Kumpa ihminen oppisi ottamaan itsestään ilon irti. On niin turha odottaa, että joku toinen sen tekisi. Olisihan se ihana jos kumppani olisi kaiken a ja o, mutta niin ei todellisessa elämässä kuitenkaan ole! Pitäisi osata nauttia tästä sinkkuelämästäkin, niin vaikeaa kuin se onkin!
Haluaisin edes kokea jotain, edes jonkin aikaa että joku oikeasti välittää ilman että olen vainohrahainen ja mietin, että tykkääkö se minusta oikeasti. Melkein kaikilla ikäisilläni on takana seurustelusuhteita ja vaikka mitä, oma elämäni on vain tasaista ja rutiininomaista, opiskelua ja tylsistymistä. Lisäksi minulta ei katoa se tunne, että olen tylsä ihminen enkä osaa jutella ja olla luontevasti porukassa. Ja tuntuu että ihmiset ajattelevat, että mistä minun kanssani voi keskustella kun en ole tottunut puhumaan "miehistä ja seurustelusta ja tämmöisistä naisten jutuista".
Mulla on ollut kai samantyyppistä ahdistusta. On se totta, että se saattaa ahdistaa jos liikaa vatvoo yksin yksinäisyyttä ja muita ongelmia.
Mulla auttoi kun otettiin käyttöön hyvät antidepressiivit, jotka latistivat tunteita ja saivat 'lentämään korkeammalla'. Nyt niistä on käytössä vain pienet määrät. Tuntuu, että yksinäisyys ei tällä hetkellä ahdista niin voimakkaasti. Olen kuitenkin onnistunut hankkimaan itselleni mielekästä tekemistä ja niiden kuvioiden kautta saanut myös uusia tuttavuuksia.
Mielestäni sinä voisit hankkia uuden harrastuksen tai löytää muuten joku opiskelun ohelle tuleva sosiaalinen tilaisuus.
Voisitko puhua yksinäisyydestä vaikka jollekin koulun terveydenhoitajalle/lääkärille/kuraattorille, seurakunnan diakonille/papille? Minä olen puhunut kaikille noista. Nuori naislääkäri kehoitti etsimään tyttökaveria nettitreffien kautta.
"En kuitenkaan saa läheisyyttä ja pitkäaikaista välittämistä"
Mitä se sellainen läheisyys on? Ei ole minullekaan kovin tuttu asia sellainen. Monelle yksinäiselle se on ongelma. Kyllä sä varmaan löydät mukavan seurustelukumppanin, kun olet niin nuorikin, ja saat sitten osaksesi läheisyyttä ja välittämistä. Joku rohkea nuori mies tulee pyytämään sua ulos...
Minusta tuntuu aivan samalta. Minulla on kyllä ystäviä, sekä vanhemmat ja sisaruksia. Mutta heillä kaikilla on se joku siinä vierellä. Minä olen aina yksin.
Nyt joulu ja uusi vuosi oli jotain aivan kamalaa. Varsinaisesti en ollut aivan yksin, olinhan jouluna vanhemmillani jossa oli myös muut perheestäni, ja uuden vuoden vietin ystävien kanssa. Silti minulla oli koko ajan mielessä että olen yksin. Jouluna sisarukset lähti illalla koteihinsa jatkamaan joulun viettoa, minä lähdin kotiini. Yksin. Koko loppuillan automatkasta lähtien itkin.
Tämä yksinäisyys ja ahdistus on jotain niin kauheaa. Päällepäin näyttää että minulla on kaikki hyvin. Yksi kaverini jopa sanoi kerran ihailevansa sitä kuinka itsenäinen olen. Itsenäinen olen kyllä, mutta myös yksinäinen.
En osaa enää edes tehdä elämälleni mitään, annan asioiden vain olla, vaikka pahalta tuntuu ja ahdistaa joka päivä. Olen antanut monta vuotta jo asioiden olla. Elämäni valuu hukkaa, mikä on sinänsä aika surullista, koska olenhan vasta 19-vuotias nuori tyttö jolla pitäisi olla elämän parhaat ajat käsillä. Ja paskat. Koko nuoruuteni on ollut tasaista ja olematonta, murehtimista ja välillä joitakin ihan hauskoja hetkiä ja ihmisten kanssa oloa, mutta ne ovat vain hetkiä.
En osaa, pysty enkä kykene muuttamaan elämäni suuntaa, käyn vain koulua ja hoidan velvoitteet ja murehdin ja haaveilen. Nimimerkillä koko hiihtolomalla en ole tavannut ketään ihmisiä, paitsi vanhempani.
Itse olen kohta 23-vuotias, ja yhtä masentavalla tiellä; itse asun kuitenkin vielä kotona. Vanhempani ovat eronneet ja asun äitini ja veljeni kanssa. Osaksi juuri siksi en ole halunnut muuttaa, koska pelkään masentuvani vieläkin enemmän yksin asuessani.
Minulla ei itselläni ole ainuttakaan kaveria, joiden vilpittömyyttä voisin edes epäillä. Luonteeni on vain yksinkertaisesti sellainen, että uusien ystävien hankkiminen tuntuu ylitsepääsemättömältä haasteelta. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeammaksi se käy.
Itsekään en ole koskaan seurustellut, mutta uskon, että kyllä minua joku voisi tosissaan rakastaa, jos vain ehtisi sen verran toisiin tutustua. Olen vain ihmisten kanssa niin syrjäytynyt ja sisäänpäin suuntautunut, enkä saa millään muutettua itseäni, ja se raivostuttaa mielettömästi. Kaiken lisäksi työskentelen vielä niin masentavassa paikassa, pienessä toimistossa, jossa ei työnantajani lisäksi juuri muita ihmisiä käy.
Lähes joka toinen päivä on enemmän tai vähemmän kurja olo, ja tuntuu ettei kukaan elämässäni oleva ihminen ymmärrä minua ollenkaan. Jossain vaiheessa minun on pakko vaihtaa kaupunkiakin että voin elämässäni eteenpäin päästä, joten menetän viimeistään siinä vaiheessa heidätkin. Pelottaa jo etukäteen...