Katselin tuossa leffaa nimeltä "Girl thing", jota en aio suositella kellekään, mutta kaikesta huolimatta elokuva sai minut palaamaan saman kysymyksen äärelle mitä jo olen itsekin paljon vuosien varrella miettinyt, eli: Pitääkö naisen olla erikoisen vahva pystyäkseen elämään avoimesti lesbona? Tai homoseksuaalisessa suhteessa ylipäänsä? Onko heterona eläminen jotenkin helpompaa? Enkä nyt tarkoita tätä yhteiskunnalisella tasolla vaan henkilökohtaisella, henkisellä tasolla. Vaatiiko lesbosuhde henkisesti suuremman kapasiteetin, suurempia ponnisteluja, rohkeutta ja määrätietoisuutta valita juuri omannäköinen suuntansa ilman, että antaa ympäristön vaikuttaa omiin valintoihinsa?
Tunnen kyllä lesboja, jotka elävät hyvin pitkälle ympäristön odotusten mukaan. He elävät suurelta osin "piilossa" ja yrittävät miellyttää valinnoillaan vanhempiaan, sukuaan, heteroystäviään, työkaveraitaan jne. Missään he eivät osaa olla täysin omia itsejään, eivät edes siinä kalleimmassa parisuhteessaan, jossa he ovat ja tahtoisivat olla koko sielullaan, mutta eivät siihen kuitenkaan aidosta tahdostaan huolimatta pysty. Sellainen on todella sääli, sillä siinä kärsivät kaikki.
En väitä, että itse olisin jotenkin parempi tai rohkeampi. Olen joutunut itsekin valitsemaan mitä itsestäni kellekin annan ilmi, ja voin sanoa että se raastaa. En pysty ottamaan omaa identiteettiäni niin rennosti kuin muutama vuosi sitten, vaikka haluaisin. Yksi iso syy tähän on se, että olen tutustunut ihmisiin, lesboihin, jotka eivät ole avoimesti sitä mitä ovat. Ja heidän esimerkkinsä on saanut minut pelkäämään. Heidän oma epävarmuutensa, rohkeuden puutteensa on tarttunut minuun. Jos uskallan tuoda esille oman erilaisen sukupuolisen kiinnostukseni kaikkialla, erilaisissa heteroporukoissa, onko se hyvä asia? Onko se jotenkin erityisen rohkea teko? Onko piilottelu jonkun mielestä hienompaa?
Vielä sellaista kysyisin, että onko kellään toisella kokemusta sellaisesta, että työpaikalla on toinen lesbo, joka ei halua sinulle itseään paljastaa, kiertelee ja kaartelee asioissa ja mielipiteissään, ja käyttäytyy sinua kohtaan ilkeästi tai hylkivästi? Onko lesboilla tapana harrastaa "kukkotappeluita" omilla työpaikoillaan? Onko monella jokin ihmeen pakkomielle saada olla oman yhteisönsä ainoa homoseksuaali ja sitten kun paikalle ilmestyy toinen, on täysi sota käynnissä? Kertokaahan kokemuksistanne töissä ja muualla?
t: heikko-vahva nainen,joka kaipaa rinnalleen samanlaista, joka uskaltaa olla avoimesti sitä mitä on.
Tunnen kyllä lesboja, jotka elävät hyvin pitkälle ympäristön odotusten mukaan. He elävät suurelta osin "piilossa" ja yrittävät miellyttää valinnoillaan vanhempiaan, sukuaan, heteroystäviään, työkaveraitaan jne. Missään he eivät osaa olla täysin omia itsejään, eivät edes siinä kalleimmassa parisuhteessaan, jossa he ovat ja tahtoisivat olla koko sielullaan, mutta eivät siihen kuitenkaan aidosta tahdostaan huolimatta pysty. Sellainen on todella sääli, sillä siinä kärsivät kaikki.
En väitä, että itse olisin jotenkin parempi tai rohkeampi. Olen joutunut itsekin valitsemaan mitä itsestäni kellekin annan ilmi, ja voin sanoa että se raastaa. En pysty ottamaan omaa identiteettiäni niin rennosti kuin muutama vuosi sitten, vaikka haluaisin. Yksi iso syy tähän on se, että olen tutustunut ihmisiin, lesboihin, jotka eivät ole avoimesti sitä mitä ovat. Ja heidän esimerkkinsä on saanut minut pelkäämään. Heidän oma epävarmuutensa, rohkeuden puutteensa on tarttunut minuun. Jos uskallan tuoda esille oman erilaisen sukupuolisen kiinnostukseni kaikkialla, erilaisissa heteroporukoissa, onko se hyvä asia? Onko se jotenkin erityisen rohkea teko? Onko piilottelu jonkun mielestä hienompaa?
Vielä sellaista kysyisin, että onko kellään toisella kokemusta sellaisesta, että työpaikalla on toinen lesbo, joka ei halua sinulle itseään paljastaa, kiertelee ja kaartelee asioissa ja mielipiteissään, ja käyttäytyy sinua kohtaan ilkeästi tai hylkivästi? Onko lesboilla tapana harrastaa "kukkotappeluita" omilla työpaikoillaan? Onko monella jokin ihmeen pakkomielle saada olla oman yhteisönsä ainoa homoseksuaali ja sitten kun paikalle ilmestyy toinen, on täysi sota käynnissä? Kertokaahan kokemuksistanne töissä ja muualla?
t: heikko-vahva nainen,joka kaipaa rinnalleen samanlaista, joka uskaltaa olla avoimesti sitä mitä on.
Vastaukset 58
Vanhimmat
Minä olen ollut vähän liian kiltti ja herkkä ja minulle ihmiset ovat tulleet sylkemään vasten kasvoja, kirjaimellisestikin joskus. Minä myöskin tunnen herkästi syyllisyyttä ja häpeää, vaikka ei pitäisi. Kun heterot löytävät heikkouden, niin ne lyövät kiilan siihen.
Minut on myös irtisanottu silmää räpäyttämättä.
”(Kauneus&Terveys-lehti) Kiltti voittaa aina
Kilttejä ihmisiä pidetään usein tyhminä tossukoina, jotka eivät osaa pitää puoliaan. Ruotsalainen lääkäri ja kirjailija Stefan Einhorn on nyt lähtenyt puolustamaan kilttejä: oikeanlainen kiltteys onkin viisautta ja vahvuutta.
Kiltteys ei ole ollut kovassa kurssissa enää aikoihin. Lapsilta odotetaan edelleen hyvää käytöstä, mutta aikuisen kutsuminen kiltiksi lähentelee loukkausta. Kiltteyteen kun liitetään vähemmän mairittelevia ominaisuuksia: tyhmyys ja heikkous.
Kiltteyttä ei arvosteta työelämässä, jossa paremminkin jylläävät häikäilemättömät hyödyntavoittelijat "Härskit pärjää" . Erityisen huonosti menee kilteillä naisilla, jotka on pienestä pitäen kasvatettu kilteiksi, ottamaan huomioon muiden tarpeet omiensa kustannuksella.
Kiltti nainen on ehkä työpaikan näkymätön tukipilari, mutta samalla myös ylijyrättävä nynny. Kiltteyden palkaksi hän saa huonot tulot, vähän arvostusta ja lopuksi hänet saneerataan ulos nuorempien tieltä. Yksityiselämässäänkin kiltti nainen on läheistensä kynnysmatto.
Kilttiä naista surkeampi olento on vain kiltti mies, joka on kaikkien tossun alla ja suorastaan munaton.
Teot ratkaisevat
Näin kiltit siis usein nähdään, mutta ruotsalaisen lääkärin ja kirjailijan Stefan Einhornin mielestä nyt on syytä korjata kilttien julkisuuskuvaa. Bestselleriksi nousseessa kirjassaan Konsten att vara snäll (suom. Aidosti kiltti, Otava 2007) Einhorn määrittelee todellisen kiltteyden. Hänen mukaansa se on rohkeutta, vahvuutta, viisautta ja riippumattomuutta toisten mielipiteistä. Kiltteys on yksi älykkyyden muoto.
Aidosti kiltti haluaa tehdä hyviä asioita toisille, mutta ei silti alistu hyväksikäytettäväksi. Hän ymmärtää, milloin joku yrittää hyötyä hänen kiltteydestään, ja vetäytyy tilanteesta kohteliaasti. Todellinen kiltti osaa arvostaa itseään ja olla kiltti myös itselleen.
Kiltteys ilmenee ennen kaikkea hyvinä tekoina, hyvät ajatukset ja aikomukset eivät riitä.
Tehkäämme siis hyviä tekoja. Miksikään yli-ihmiseksi ei kuitenkaan tarvitse pyrkiä, koska tekojen taustalla olevat syyt ovat toisarvoisia, jos toiminta sinänsä saa aikaan hyvää. Vaikka todellinen kiltti ihminen noudattaakin sydämeensä kätkeytyvää etiikkaa ja kantaa huolta toisista ihmisistä, hyvää voi tehdä myös täysin itsekkäistä lähtökohdista.
Kilttinä oleminen voi silti vaatia suurta rohkeutta. Joskus on esimerkiksi välttämätöntä toimia vastoin lakeja ja valtaapitävien määräyksiä, kuten tarina Einhornin sukulaisista kertoo. ” Entä kuinka kilttejä me suomalaiset olemme? Ojasen mukaan väkivaltatilastojen perusteella voi sanoa, että jos joku tarvitsisi lisää lempeyttä, niin se olisi suomalainen mies. (tätä nykyä kyllä myös yhtälailla naiset, sivustahuomautus). – Syitä suomalaisten väkivaltaisuuteen onkin sitten vaikeampi yksilöidä. Huonot alkoholinkäyttötavat voivat olla yksi. Ja ehkei Suomi lopultakaan ole vielä kohonnut todellisten sivistysvaltioiden joukkoon, kun kohteliaat tavat eivät suju suomalaisilta yhtä hyvin kuin muilta, Ojanen pohtii.
Elämässä on hyvä osata välillä korottaa ääntä, päästäkseen kiltteyden ytimeen; tehdä hyvää ja saada hyvä tapahtumaan. Sen jälkeen voimme itsekin hyvin. kiltteys syntyy siitä kun ei hyväksy itseään, jolloin tarvitsee paljon enemmän muiden hyväksyntää.
“Kiltteys ja hyvyys sekoitetaan usein keskenään, vaikka ne eivät ole sama asia, Seela pohtii. Hän haluaisi olla hyvä mutta ei kiltti. Kiltteys saa hänet jopa raivostumaan. –En haluaisi aina olla se joka ottaa muut huomioon. Haluaisin, että muut ottaisivat minut huomioon. Mutta ei se mihinkään muutu enää. Ehkä minulla olisi pitänyt olla se murrosikä joskus.” Seela Sella Kodin kuvalehdessä
Hyvä, ei liian kiltti, ihminen on siis itsenäinen (itselleen hyvä), mutta empaattinen (toiselle hyvä).
Ongelma on, vaikka kuinka olisit oikeamielinen ja kirkasotsainen kiltti, kukaan ei piittaa. Ei kukaan. Isoäidin oikeasti, ei piittaa, jos et pidä puoliasi, kun päältäsi kävellään tai oikeuksiasi rikotaan.
Olet se mukava tyyppi, joka on aina valmiina auttamaan kaikkia, ei koskaan sano kenellekkään pahasti ja jonka puoleen voi aina kääntyä. Mielellään vältät tilanteita joissa voit joutua puolustautumaan tai korottamaan ääntäsi.
Ja sitten jos erehdyt jonain päivänä hieman oikeuksiasi puolustamaan, auta armias mikä mekkala siitä syntyy! Kuin tuo kehtaa !? Meitä naisia tunnetusti kasvatetaan kilteiksi, myöntyviksi eikä vihan ilmaiseminen ole sopivaa.”
Näin siis monet määrittelevät kiltteyden..
Itse selailin tuota kirjaa, enkä siihen syttynyt, alleviivasi liiallisesti amerikkalaista ajattelutapaa, jossa tehdään ns.hyviä tekoja tietoisesti, jotta itse saisi siitä hyvää joko heti tai myöhemmin, eli amerikassahan esim. hyväntekeväisyysjärjestöt pyörivät paljolti sellaistenkin ihmisten varassa jotka haluavat näyttää ”hyviltä”, aitouttakin tietysti on mukana, mutta laskelmointi ei koskaan kuulosta hyvältä.
Mutta muuten tietysti tietynlainen sivistynyt kohtelias ihminen saatetaan tarpeettomasti leimata ”heikoksi” kiltiksi ihmiseksi, josta ei tarvitse välittää?, koska maailmanmeno muuttuu härskimmäksi ja pitää jo ennakkoon näyttää karskilta hepulta, joka peloissaan kulkee aina laumassa ja lyö ennen kuin häntä kukaan lyö (joko oikeasti tai sitten ivallisesti suhtautumalla kanssaihmisiin). Heikot valtiot/yhteisöt sortuvat fasismin tyyliseen toimintaan, johon sivistysvaltion määreet eivät enää päde ja ihmisoikeudet ja ihmisyys kokevat inflaation.
"Maailma pyörii kilttien ihmisten varassa, mutta liian kiltti ei todellakaan ole hyvä olla. Liian kiltin on ehkä hyvä pohtia omaa käytöstään ja pyrkiä muuttumaan. Psykoterapiassa voidaan jopa opetella pois liiasta kiltteydestä, periksi antamisesta, kehittämällä jämäkkyyttä eli ”ein” sanomisen kultaista taitoa."
Monilla naisilla on todellakin ongelmia hyväksyä omaa vahvuuttaan, sillä vanhanaikainen yhteisö ei salli naisen niin vain korottavan ääntään tai puolustavan oikeuksiaan, vaan voi saada hyvin äkkiä häirikön leiman tai leiman että on vähän ”hankala” tapaus muiden silmissä, se mikä olisi loistava ominaisuus miehessä, onkin naisen esittämänä ja ilmentämänä liikaa muille sallia.
Moni ei tätä naisen aseman ongelmaa käsitä, sillä jos ns. kiltti nainen on oikeasti vahva ja esittää omia mielipiteitä ja näyttää vaativalta, se saattaa aiheuttaa sellaisia ylireagtioita muiden taholta, koska alkujaan kiltiksi leimatulta ihmiseltä odotetaan pysyttelevän ns.aisoissa eikä aiheuttavan epävarmoille ihmisille epävarmuutta!. Jos taas olisi alun perin kova typykkä ja karkea ja karski, sallitaan tällainen toiminta, koska siihen on jo asemoitu ja tiedetään mitä odottaa, kun hillitty ihminen suuttuu, sitä sitten paheksutaan enemmän, koska vastaanottajat eivät pysty asennoitumaan toiseen yhtä joustavasti.
Sen takia monella ns.kiltillä naisella on vaikeuksia kasvaa täyteen vahvuuteen, koska heidän luonne on todellakin muita huomioonottavampi tai sitten myötäilevämpi, jolloin pelkää liiaksi juuri noita reagtioita, ettei häntä enää hyväksytä samalla tavalla, kun osoittaakin olevansa sisäisesti vahvempi yllättävässä tilanteessa tai kokemuksissa. Se hämmentää ympäristön ja vie kiltimmältä ihmiseltä aikaa sopeuttaa itsensä tasapainoon, kun kamppailee sen kanssa, että vituttaa kun tiedostaa oman vahvuutensa, muttei saa sitä kunnolla tasapainoon ja osaa ilmentää itseään niin, ettei ympäristö säiky ja itsellä olisi tasapainoinen olo.
Minä luulen olevani välillä liiankin kiltti, mutta se kyllä kompensoituu sitten toisina hetkinä ihan reippaasti. Eli loppujen lopuksi en ole niin hirveän kiltti, se on vain yksi rooli monista, joissa eri tilanteissa olen. Mutta en nyt kuitenkaan ole mikään skitso tai mikään takinkääntäjäkään, vaan käytökseni saattaa muuttua aika radikaalistikin erilaisissa tilanteissa. Sehän on ihan luonnolista. Ja jotkut ihmiset saavat minut käyttäytymään seurassaan myös jossain määrin alistuvasti - toiset puolestaan hallitsevasti. Toki on niitäkin hetkiä, jolloin olen tasapainossa itseni ja ympärilläni olevien kanssa, eikä liialliseen kiltteyteen, nöyristelyyn tai provokatiiviseen käyttäytymiseen ole aihetta. Silloin olen onnellinen!
Minä olen empijä ja pohdiskelija. Siinä välissä kun minä pohdin ja fundeeraan, toiset ovat jo toimineet, vetäneet välistä. Nopeat syövät hitaat.
"Kiltteyttä ei arvosteta työelämässä, jossa paremminkin jylläävät häikäilemättömät hyödyntavoittelijat "Härskit pärjää" . Erityisen huonosti menee kilteillä naisilla, jotka on pienestä pitäen kasvatettu kilteiksi, ottamaan huomioon muiden tarpeet omiensa kustannuksella.
Kiltti nainen on ehkä työpaikan näkymätön tukipilari, mutta samalla myös ylijyrättävä nynny. Kiltteyden palkaksi hän saa huonot tulot, vähän arvostusta ja lopuksi hänet saneerataan ulos nuorempien tieltä. Yksityiselämässäänkin kiltti nainen on läheistensä kynnysmatto."
Kuta kuinkin näin.
Ihme ja kumma, kaikki ulosmarssijat ja lakkorähjääjät saavat sympatioita. Aika moni kovaa liksaa vetävä on päässyt duuniin varsin heikolla koulumenestyksellä.
Minä en osaa olla oikealla tavalla jämäkkä. Olen joko hullu rähjääjä tai hissukka.
Minä en oikeasti osaa saada raivaria. Lapsena alkkisperheessä lapsen raivariin suhtauduttiin melkein millä tahansa kuviteltavalla olevalla tavalla, useimmat niistä perin inhottavia ja nykyään laittomia. Yipäätään lapsuus oli walking on eggshells, niin kuin Amerikassa sanotaan, piti varoa ärsyttämästä aikuisia. Ei pidä olla ärsyttävä, ei saa leikkiä kovaa. Aikuisenakin on samanlainen.
"Ongelma on, vaikka kuinka olisit oikeamielinen ja kirkasotsainen kiltti, kukaan ei piittaa. Ei kukaan. Isoäidin oikeasti, ei piittaa, jos et pidä puoliasi, kun päältäsi kävellään tai oikeuksiasi rikotaan. "
Aika voimakas lausunto.
"Olet se mukava tyyppi, joka on aina valmiina auttamaan kaikkia, ei koskaan sano kenellekkään pahasti ja jonka puoleen voi aina kääntyä. Mielellään vältät tilanteita joissa voit joutua puolustautumaan tai korottamaan ääntäsi."
Joo. En muuten kuulu liittoon, enkä tule koskaan kuulumaankaan.
"Ja sitten jos erehdyt jonain päivänä hieman oikeuksiasi puolustamaan, auta armias mikä mekkala siitä syntyy! Kuin tuo kehtaa !?"
Niin! Tämä tapahtuu useimmiten mielenosoituksessa.
"Psykoterapiassa voidaan jopa opetella pois liiasta kiltteydestä, periksi antamisesta, kehittämällä jämäkkyyttä eli ”ein” sanomisen kultaista taitoa." "
Se onnistui minulla hyvin: kieltäydyin psykoterapiasta. Itse asiassa pidän koko psykologiaa leimaavana ja patologisoivana humpuukina.
"sillä vanhanaikainen yhteisö ei salli naisen niin vain korottavan ääntään tai puolustavan oikeuksiaan, vaan voi saada hyvin äkkiä häirikön leiman tai leiman että on vähän ”hankala” tapaus muiden silmissä"
Niin, se on maskuliinista, epänaisellista ja silloin olet lesbo ja feministi.
"heidän luonne on todellakin muita huomioonottavampi tai sitten myötäilevämpi, jolloin pelkää liiaksi juuri noita reagtioita, ettei häntä enää hyväksytä samalla tavalla"
Kun elää äkkipikaisten ja arvaamattomien ihmisten kanssa lapsuutensa, oppii pitämään koko ajan antennit esillä valmiina erottamaan toisten ihmisten täysin asiaankuulumattomat epäsuosion ilmaukset, vitsit tai kuittailut.
sellaisena kun se määritellään, ymmärtäväinen ehkä, joskus liiaksikin ennenkuin päättää, että nyt riittää toisten ymmärtäminen, kiltteytenä en sitä ole pitänyt, siihen jo tempperamenttinikin on liian raju (päättäväinen ja jämäkän ilmaisutaidon opettelu ilman fyysistä uhoa tietysti voisi tehdä hyvää), mutta valitettavasti tuo tilanteiden nopea hahmottaminen hillitsee aivan liikaa ja menee taas hillityksi ymmärtämiseksi ja pitemmän aikavälin heijastusvaikutuksen huomioimiseksi, en siis niin vain höyryjä ulos päästele, vaikka hyväähän se tuntuu aina välillä tekevän jos niin tekee, toisten reagtiot voivat vaan olla aika vähemmän suopeita ja ymmärtäväisiä..,
"Toki on niitäkin hetkiä, jolloin olen tasapainossa itseni ja ympärilläni olevien kanssa, eikä liialliseen kiltteyteen, nöyristelyyn tai provokatiiviseen käyttäytymiseen ole aihetta. Silloin olen onnellinen!"
Tähänhän moni pyrkii, siihen ettei toisten käytös, sanat tms. vaikuta itseen juuri ollenkaan vaan voi pysyä omana persoonana tilanteessa kuin tilanteessa, harva muuten pystyy, uskottelee itselleen mitä tahansa, joskus on hauska tarkastella ihmisiä, jotka esittävät niin itsevarmaa ja vaikka suurta pomoa yrittäen kyykyttää ihmisiä, kunnes tulee joku big man paikalle ja hiljentää nämä äsken niin uhittelevat koiraat kuuliaiseksi joukoksi, itse en tuollaiseen halua ns.alistua, ja seurauksena on tietysti se, että turha sitä on ylennyksistä tai suuremmin arvostuksesta(jos olisi isossa firmassa töissä) tms. haaveilla, mutta parempi säilyttää itsenäisyytensä ja tietynlaisen vapauden, en siis halua hötkyillä kenenkään tahdissa ja voi sitä onnea ja autuutta kun tähän pystyy.
Minusta tuo "oleminen sitä mitä on" on kauhean vaikea asia määritellä. Luulen, että jos kuuluu mihin tahansa vähemmistöön niin jollain tasolla joutuu rajaamaan sitä, kailottaako aina ja kaikille että minä muuten olen plää plää.. On tietysti arvokasta olla rehellinen ja avoin ja yhtään läheisemmisssä suhteissa pitääkin olla.
Minulla on joskus ongelmia lähinnä sen kanssa, kuinka paljon rupean selittämään joillekin hyvänpäiväntutuille tai kollegoille. Tai jos vaikka lapsi jossain junassa alkaa kyselemään että onksulla koiraa? Onksulla miästä? Ehkä vastaan vaan että ei ole koiraa (vaikka on kissa), ei ole miestä (vaikka on nainen).
En ole koskaan törmännyt sellaiseen, että joku haluaisi olla työpaikan ainoa lesbo/homo. Ainakin minusta on ollut kiva kun pari kertaa on tullut esille, että työkaveri onkin lesbo/homo. Kyllä se on lähentänyt jos jotain on tehnyt. Ja kun kerran vuosia sitten oli työkaverina homomies, joka oli oikeasti vähän tärähtänyt, ja sitten jotkut tietysti virnuilivat että se on tuollainen ja se on homo, niin minulle tuli heti tarve oikaista että homous ei ole omituisuuden syy vaan sattumalta samaan aikaan esiintyvä ilmiö.
Nyt tuli mieleen, että on paikka- ja luokkakysymys, miten helppoa on olla avoin. Tästä ei juuri puhuta. Jos olet taiteilija tai joku akateeminen tyyppi Hgissä niin on suht. helppoa olla avoin, mutta toista varmaan on olla varastomies tai lähihoitaja jossain Oulun läänin pikkukunnassa.
ja avoimesti oma itsensä siinä todellisuudessa missä kukin elää (=pitää olla vahva), mutta tekemättä asiasta numeroa tai pyytelemättä mitään anteeksi (=pitää olla näyttämättä heikkoutta).
Jos osoittaa "heikkoutensa" ja paljastaa edes pisaran epävarmuudestaan, samalla antaa ihmisten käteen lyömäaseen ja kaivaa kuopan itselleen.
Puhut täyttä asiaa ja kysyt isoja kysymyksiä!
Kirjoitin tämän, koska olen valinnan edessä. On kyettävä kohtamaan ihmisten katseet ja sanat pää pystyssä, mitään pelkäämättä.
Heterolle maailma olisi epäilemättä helpompi. Ja rumempi.
täällä myös yksi joka pohtii mihin suuntaan lähteä. nämä samat kysymykset ovat mielessä pyörineet, mitä se eläminen ja oleminen lesbosuhteessa oikeasti vaatii. naiivisti ajateltuna sitä mennään vaan rinta rottingilla mitään salailematta ja täräytellään tosiasioita päin ihmisetn naamaa, mutta ei se ihan niinkään mene.. onko viisautta joissain tilanteissa vaieta, kaikkien parhaaksi? voiko niin, vaienneena, "olla mitä oikeasti on"? en tiedä...
hyviä kysymyksiä minunkin mielestäni.
'onko viisautta joissain tilanteissa vaieta, kaikkien parhaaksi?'
Kaikkien parhaaksi? Keiden kaikkien? Itsen, kumppanin, työtoverin, pomon?
Minä en ole "mennyt rinta rottingilla" koskaan elämässäni mitä seksuaaliseen suuntautumiseeni tulee. Seksuaalisuus ei vain yksinkertaisesti ole mikään ylpeyden tai häpeän aihe, se vain ON. Tapoihini ei myöskään kuulu asioiden "täräyttely" päin naamaa vaan rehellisyys ja suorapuheisuus - minulla on selkäranka ja minä pysyn sanojeni takana, miellyttipä se muita ihmisiä tahi sitten ei.
Myönnän toki että varsinkin vähän nuorempana sitä oli vielä epävarma ihmisten suhtautumisesta ja pelkäsi vihamielisiä reaktioita, mutta jokainen rauhallisesti ja neutraalisti esille tuotu avautuminen suuntautumisestani on saanut takaisin yhtä kunnioittavan neutraalin suhtautumisen.
Useissa tapauksissa jopa on tuntunut että olen saanut jonkinlaista lisäarvostusta rohkeudestani olla oma itseni. Rehellisyys on aina kannattanut. Itselle tulee kevyempi olo kun asioita ei tarvitse salailla.
Nykyaikana kuitenkin suurin osa suomalaisista varsinkin nuorista ja hyvinkoulutetuista ihmisistä suhtautuu homoseksuaalisuuteen hyväksyvästi, vanhat asenteet ovat hiljalleen painumassa taka-alalle.
Ehkä olen tavallista onnekkaampi työni, asuinpaikkakuntani, ja tuttavapiirini suhteen (joku mainitsikin aiemmin Helsingin ja akateemiset alat), mutta näen myös omalla päättäväisyydelläni olleen merkitystä.
Aiemmin mainittiin myös jotain Pohjois-Suomesta ja hoitoaloista, ja täytyy mainita, että olen nekin piirit eräässä elämänvaiheessani kokenut: olen ollut työntekijänä kyseisillä aloilla ja tuonut avoimesti suuntautumiseni kahvitauon aviomieskeskusteluissa esille ja saanut muutaman tarkentavan "Ai naisystävä... Sinulla?"-kommentin jälkeen aivan samanlaista ystävällistä kohtelua kuin ennenkin.
Mätiäkin omenia ulkomaailmassa on, mutta niitä on vähemmän kuin pelkäätte.
Olkaa rohkeita ja avoimia, sisaret.
Älkää tehkö sitä ylimielisen puolustautuvasti vaan kertokaa asia kuin puhuisitte säästä, ohimennen ja arkisesti.
Näyttäkää ettette häpeä, sillä jos näytätte uskovat toisetkin siihen.
"Näyttäkää ettette häpeä, sillä jos näytätte uskovat toisetkin siihen."
Ei onnistu minulta, sillä minut outattiin ennen kuin olin vielä prosessoinut asiaa itseni kanssa sujuiksi ja olin epävarma, arka ja häpeilevä. Vanhempieni kanssa olin kiltti ja he olivat ihmisiä joihin kiltteys on täysin haaskattua.
Nyt minulla on joka kerta kasa kauhukokemuksia takanani kun tulen ulos.
Helsinkiläisten suvaitsevaisuus on pelkkää teatteria, ihmiset nälvivät heti kun kääntää pään ja kertovat eteenpäin. Huhu leviää sitten kuin metsäpalo polttaen kaikki sosiaaliset suhteet maan tasalle. Olen lohduttautunut sillä, että kun kerran on kaikki palanut maan tasalle, uudestaan ei voi palaa.
Tälläkin palstalla minua on nälvitty ja se johtuu siitä, että minulla on tuo huonon alun tuoma epävarmuus koko ajan päällä.
Ei tässä ole kysymys sukupuolisesta suuntautumisesta vaan ihan muusta.
Useimmat tuntemistani jotka uskaltavat tehdä uusia juttuja ovat tai ovat olleet vakavasti sairaita. Pari on tulossa sokeaksi, Greenpeacen asianajaja kuoli syöpään, yksi on pyörätuolissa jne.
Catsykin kertoo että on ollut tubi, minulla on ollut vähintään yhtä vakava sairaus.
Noista saa asennetta, mikään ei pelota eikä normaalit houkuttimet toimi.
Te heterot ette erota sitä.
Rohkeus syntyy siitä, että on luottavainen ja optimisti, perusturvallisuus on kunnossa.
Epätoivon vimmaan taas sysäävät mainitsemasi sairaudet, vaikka sitten tubi. Jos ihminen on perusluonteeltaan arka, kuten esimerkiksi alkoholistivanhempien säikyttämä minä, hän elää mielenkiintoisen ja värikkään elämän, joka ei hänelle itselleen anna yhtään mitään.
Se on sääli, sillä silloin olisi voinut ihan yhtä hyvin antaa tubin pyyhkäistä itsensä muonavahvuudesta.
En ole huomannut että minussa tai tuttavissani olisi epätoivon vimmaa. Katsotaan vaan että tässä ollaan, miten tästä eteenpäin. Eikä kannata oikein tehdä suunnitelmia eläkepäivien varalle.
Suhtautuminen on sama kuin apollo13-leffan astronauteilla, tosin siitäkin oli häivytetty todellisuus aika tarkasti pois. Oikeasti komentomodulissa oli kolmen miehen sänky joka oli pienennetyn parisängyn kokoinen, seinä puolen metrin päässä naamasta. Sitten ahtautuivat laskeutumisalukseen joka on puhelinkopin kokoinen, kolme miestä piti mykkäkoulua kolme päivää kalsareissa, pimeässä ja kymmenen asteen pakkasessa.
Tubi on ehkä liian kevyt sairaus, se paranee puolessa vuodessa lääkekuurilla. Sitten kun mitään toivoa ei ole niin asiat muuttuvat tosi helpoiksi.
Ei se mitään, emme me pahoja täällä ole, lesboja kylläkin!
vaikkei asia sinällään mitenkään liity seksuaaliseen suuntautumiseen.(te hetero ette erota sitä..?).
Ihminen, jolla on tuo perusturvallisuus kunnossa tai on ollut lapsuudesta lähtien, näyttäytyy muiden kesken ainakin ulospäin optimisemmalta, tasapainoisemmalta, vakaammalta ja saattaa luottavaisin mielen lähteä maailmaa valloittamaan hyvän kodin antaman itseluottamuksen turvin.
Rikkinäisestä kodista ja esim. väkivaltaisesta lapsuudesta kärsinyt joutuu kirimään tuohon pisteeseen vasta myöhemällä iällä, jos antaa siihen itselleen mahdollisuuden, eikä katkeroidu menetetyistä mahdollisuuksista tai ihmisarvonsa mitätöinnistä joutuessaan pienestä pitäen väärään paikkaan väärään seuraan.
Mutta, itse rohkeutta tai edes epätoivon vimmaa ei saa suit sain, vaan se onkin sitten jo enempi henkilökohtainen luonnekysymys ja asennoitumis asia, miten asiat itselleen jäsentelee ja pyrkii hahmottamaan maailman johon väkisin tunkee itselleen tilaa, jos hävyttömämmät sitä tilaa yrittää pienentää tai jopa riistää,
myös usein ns.hyvän perheen kasvattien joutuessa sietämään kovan kokemus tms.asia tulee liian vaikeaksi käsitellä ja saattavat romahtaa totaalisesti (esim. ampuvatkin sitten ruokapöydässä koko perheen ym.), mutta jotkut saattavat toki toipua lopulta paremmin, koska taasen silloin tulee apuun tuo perusturvallisuuden tuova lähipiiri ja juuret, jotka todentavat ihmisen ja pitävät elämässä kiinni.
Juurettomat ihmiset saattavat häilyä kauemmin tai joutua ajopuuksi virran vietäväksi, sillä eihän heillä ole mistään mistä pitää kiinni, harvemmin on enää jäljellä ns.lähipiiriä, joka välittäisi tai toisi sitä perspektiiviä asioihin, esim. meikäläisen mummo joutui kovia kokemaan ja sai n.20 puukoniskua rintaansa ynnä muuta, häntä muistellessa, ymmärtää kyllä että kokemuksensa on kannettava ja selvittävä (tosin hänelle nyt oli hoidettavan 11 lastakin, pari kuoli synnytyksen jälkeen, että silleen), harmi ettei muut aina ympärillä osaa asioita laittaa oikeaan kontekstiin ja sallia kokemusten karttuvan ja lopulta taakse jäävän.
Ajatus on siis hieno, huumaavan vimman varassa koko elämä ja käteen jäi...päänsärky?.
"Jos osoittaa "heikkoutensa" ja paljastaa edes pisaran epävarmuudestaan, samalla antaa ihmisten käteen lyömäaseen ja kaivaa kuopan itselleen."
Selkärankainen siis, ja kerronpa miten sitä voi vahvistaa. Riisu itsesi muiden aivan kaikkien edessä ns.alasti, odota hetki, katso mitä tapahtuu, odota kuka lyö ja miltä taholta ensin (opit tuntemaan ihmisluontoa paremmin), sadistisemmat voivat aloittaa pilkkaamiskuoro huudon, mutta seiso vakaasti paikallasi ja odota taas hetki ja katso kuinka lähelle he uskaltavat tulla, hulluimmat saattavat avoimuutesi edessä raivostua ja yrittää tappaa (koska et reagoi pelokkaan laumaihmisen tavoin ja yritä mukautua), älä hätkyile vieläkään, seiso edelleen vakaasti perustaen luottamuksesi jokaisen ihmisen oikeuteen sekä elämään että ihmisarvoiseen elämään.
Näin tehdessäsi tai eläessäsi huomaat kohta joko olevasi kuollut tai entistä vahvempi persoonana, joka yrittä elää elämäänsä arvokkaasti omanlaisenaan. (monihan tietysti valitsee helpomman vaihtoehdon ja siirtyy pilkkakuoroon, ottaen kohteeksensa kenet milloinkin, minkä syyn varjossa tahansa, häiventääkseen pelkoa tuosta mitä mainitsit, ettei näyttäisi "heikolta" siis erilaiselta).
Jopa itse Paavi sortua pelkoonsa (erilaisuutta kohtaan) ja piti puheen, joka muissa maissa aiheutti suurta paheksuntaa, muttei toki suomessa suuremmin, koska täällähän sekä pilkkaajat että pilkankohteet(tässä tapauksessa homoseks.) ovat "antautuneet" osaansa eivätkä enää halua taistella asennetason ongelmia vastaan, vaikka ne itseasiassa niitä pahempia yhteisön syövyttäjiä ovat, luoden käsityksiä "vihollisista", joiden syy on ties mikä, jottei tarvi itse katsoa itseensä ja miettiä miten todella eläisi sillein, että rasittaisi toimillaan muiden elämää. (kuten samuli edelman jouluhaastattelussa hienosti totesi, pitäisi pyrkiä elämään niin, ettei tekisi muiden taakkaa raskaammaksi.)
Herkkiäkin kohtia on mutta tämä ei ole yksi niistä. Elämäähän tämä vain on, riskejä tulee otettua ja jotkut niistä toteutuvat. Toisaalta olen ollut paikoissa jotka te muut näette korkeintaan telkkarissa.
..on hieno:) mut olisko reilua antaa ihmisten sopeutua ja totutella? reilua itseäkin kohtaan.
Totisesti on
Kirjoittanut: oltava... 2.1.2009 klo 10.50
"Selkärankainen siis, ja kerronpa miten sitä voi vahvistaa. Riisu itsesi muiden aivan kaikkien edessä ns.alasti, odota hetki, katso mitä tapahtuu, odota kuka lyö ja miltä taholta ensin (opit tuntemaan ihmisluontoa paremmin), sadistisemmat voivat aloittaa pilkkaamiskuoro huudon, mutta seiso vakaasti paikallasi ja odota taas hetki ja katso kuinka lähelle he uskaltavat tulla, hulluimmat saattavat avoimuutesi edessä raivostua ja yrittää tappaa (koska et reagoi pelokkaan laumaihmisen tavoin ja yritä mukautua), älä hätkyile vieläkään, seiso edelleen vakaasti perustaen luottamuksesi jokaisen ihmisen oikeuteen sekä elämään että ihmisarvoiseen elämään. "
Näin minä olen tehnyt jo tällä palstallakin. Jossain vaiheessa minulle tuli mieleen se, että Jeesus Kristus ja apostolit menivät yksin sellaisten ihmisten keskelle puhumaan, joiden vakaa tarkoitus oli heidän murhaamisensa ja siihen perustui se, että jopa vastustajat kunnioittivat heitä. Murhasivat tosin siitä huolimatta.
Esimerkiksi uskovaiset tuppaavat kulkemaan kaksin (mormonit, jehovat) yhtä (valmistautumatonta ovenavaajaa) vastaan. He pelkäävät.
Toissa vuonna menin sateenkaarilipun kanssa Jehovan todistajien konventtialueelle niin pitkälle kuin vartijat minut päästivät. Olin siis yksin ihmisten keskellä. Minulle tultiin jopa juttelemaan, joskin isoveljet tulivat heti "neuvomaan" olemaan puhumatta minun kanssani.
Täälläkin minä olen riisunut itseni niin alasti kuin vain voin sellaisessa ympäristössä missä on heteroita, varsinaisissa lesbopiireissä vielä enemmän.
"Näin tehdessäsi tai eläessäsi huomaat kohta joko olevasi kuollut tai entistä vahvempi persoonana, joka yrittä elää elämäänsä arvokkaasti omanlaisenaan."
Parempi kauhistuttava loppu kuin kauhu ilman loppua. Parempi päivä leijonana kuin sata vuotta lampaana.
"täällähän sekä pilkkaajat että pilkankohteet(tässä tapauksessa homoseks.) ovat "antautuneet" osaansa eivätkä enää halua taistella asennetason ongelmia vastaan"
Suomi on macho väkivaltakulttuuri joka vihaa kaikkea feminiinistä ja heikkoa. Machoilu ei ole auttanut eikä uho, haarukasta tuppaa monelta loppumaan ruoka ihan niin kuin 90 vuotta sitten.
Löysinkin sen heti ja alan katsomaan hetsilleen.Ainakin hyviä näyttelijöitä ja pakkohan se on katsoo kun et kerran suosittele sitä;)
Mukavata uudenvuoden yötä muillekkin kotona kököttäville,ei oo ainaka huomenna rapula ja tiliä juhlittu:D
en alkaisi valittaa lesbosuhteiden rankkuudesta verrattuna normaaliin elämään. Kyllä kaikille on varmasti selvää miten vaativaa on perheen, kodin ja talouden ja kaiken siihen kuuluvan hoitaminen.
Se vaatii paljon molemmilta aviopuolisoilta, niin mieheltä kuin vaimoltakin. Vastuu lapsista ei ole vain muutaman vuoden kestävää heidän olleessa pieniä. Koko perheen toimeentulon järjestäminen ei ole kevyt juttu. Jokapäiväisen elämän pyörittäminen harrastuksineen, ystävineen ja sukulaisineen vaatiin osansa. Minä valitsen silti tämän elämän. Naiset tuovat siihen vaihtelua, itsensä hemmottelua ja viihdykettä.
kuin miehesi, et yhtään parempi. Siirrät elämäsi katkeruudet naisiin ja tulet tänne kehumaan normaaliudellasi. Hoida ittes kuntoon niin voitte paremmin koko normaali perheesi.
Siis joku väittää, että lesboilla ei ole normaalia elämää. Normaali lienee tässä tapauksessa läheiset ihmiset, talous ja vastuu. Voi hyvä Sylvi sentään.
Heräsin tänä aamuna klo 6, käytin koiran ulkona, keitin kahvit ja maksoin kasan laskuja. Sitten laitoin tiski- ja pesukoneet pyörimään ja siivosin keittiön. Sitten lapsi heräsi ja alkoi etsiä vimmatusti urheilukamppeitaan, jotka minä kuulemma olin laittanut jonnekin. Hän löysi tavaransa, söi ja kaverin isä haki harkkoihin jonnekin. Minä lähdin kauppaan ja apteekkiin. Sitten ripustin pyykit, tyhjensin tiskikoneen ja laitoin uudet satsit pyörimään. Soitin Kelaan sairaan puolisoni asioista, en saanut ketään kiinni. Soitin kotisairaanhoitoon, en saanut ketään kiinni. Aloin valmistella ruokia jotka vien iltapäivällä puolisolleni sairaalaan ja joita syödään lapsen kanssa. Vein koiran uudelleen ulos. Lapsi tuli ja syötiin. Siivosin taas keittiötä ja ripustin taas pyykit. Soitin tädilleni, joka on myös sairaalassa toisella puolella Suomea. Lupasin, että ensi viikon jälkeen mennään häntä katsomaan. Keitin kahvit ja tulin tietokoneelle. Nyt olen tässä.
Tämän jälkeen teen kasan kotiin tuotuja töitä. Sitten lähden sairaalaan katsomaan puolisoani.
Ei siis mitään vastuuta mistään?? Ja huom., nyt on lomapäivä eikä minulla ole pieniä lapsia. Että siis aivan vastuuton olen.
..vastaus:)
"Kyllä kaikille on varmasti selvää miten vaativaa on perheen, kodin ja talouden ja kaiken siihen kuuluvan hoitaminen."
Vaaditaan ennustajan lahjoja; kestääkö talous, kestääkö parisuhde. Jos ei kestä, niin sitten tehdään ulosmarsseja tai käydään parisuhteen kriisikurssilla. Pahimmassa tapauksessa olet prekaarinen YH, tiedän sellaisen, ei hänen elämänsä ole herkkua, mutta kukaan ei häntä pahemmin moitikaan.
Minun sateenkaareva taustani merkitsee lisäriskiä työn loppumiselle. Minä en ole mikään Johanna Korhonen, eikä prekariaatin työsuhteiden loppumiselle vuodateta kyyneliä muutenkaan. Kun minun parisuhteeni loppuu, niin kaikkien mielestä se on täysin normaali lopputulos. Minua ei tule lohduttamaan suku eikä omaiset. Itse asiassa en ole sukuni kanssa edes puheväleissä.
Näissä olosuhteissa en ole voinut edes harkita lapsen hankkimista, se on ylellisyyttä vähän niin kuin metsän pöllölle. Metsän pöllöllekin lapsen hankkiminen tulee joskus ajankohtaiseksi.
"Vastuu lapsista ei ole vain muutaman vuoden kestävää heidän olleessa pieniä."
Minun vanhempani eivät juuri kantaneet vastuuta lapsistaan. On huomattavaa, kuinka vähän heitä patologisoitiin kunnan mielenterveyshuollossa. Minulla ei ole paperia, joka sanoisi, että "paskat öykkärivanhemmat kasvattivat lapsensa kieroon", sen sijaan minua (lasta) on vuolaasti patologisoitu.
Nyt he huuhtovat syyllisyyttään viinalla ja tylsistyvät taulutelevisionsa ääressä. Pehmustavat varmasti kalliin vuoteensa setelinipuilla.
"Minä valitsen silti tämän elämän. Naiset tuovat siihen vaihtelua, itsensä hemmottelua ja viihdykettä."
Naisesi varmaan ilahtuu kun kuulee olevansa sinun viihdykkeesi.
Minä taas elän ainoaa elämää mikä on mahdollista. Naisseikkailut, niin, minua pidetään lähinnä seikkailijana, tuovat lähinnä eron tuskaa ja kehnoa seksiä. Yhtään sellaista mitä joku toinen kutsuisi "parisuhteeksi" ei ole minulla ollut kovasta yrittämisestä huolimatta. Minä olen siis lähinnä yksin. Yksinäisyys mahtavat mahdollisuudet tulla syrjityksi työelämässä ja naapurien taholta.
"Minä valitsen silti tämän elämän. Naiset tuovat siihen vaihtelua, itsensä hemmottelua ja viihdykettä."
Ehkä kirjoittaja tarkoittikin sitä, että sen vaimon ja perheen lisäksi hänellä on naisseikkailuja, jotka antavat sitä viihdykettä, jota ei muusta elämästä löydy. Kuulostihan tuo niin raskaalta elämältä, ettei se olekaan muuta kuin pelkkää velvollisuutta ja pätemistä, totuttuihin tapoihin juurtumista, itsensä pakoilua ja teeskentelyä. Tuollaiset ihmiset eivät vie tätä maata ainakaan parempaan suuntaan. Ja mites käy lapsille, joiden vanhempien elämässä ei ole muuta kuin raatamista ja kaksinaismoraali kukkii, kun petetään kumppaneitaan ja siinä samalla kaikkia läheisiä kaiken aikaa paisuvilla valheillaan? Ollaan muka ylpeitä omasta stressintäyteisestä elämästä ja väsymyksen uuvuttamasta kuilun partaalla horjuvasta mielestä. Eihän sellaiseen päähän enää mahdu erilaisuuden ymmärrystä, empatiaa tai mitään muutakaan uutta tai erityisen kaunista.
Sinulle Catsy_666 toivotan kaikkea hyvää! Sulla on asennetta ja hienoa, että puhut asioista suoraan - Kiitos! :)
"Tunnen kyllä lesboja, jotka elävät hyvin pitkälle ympäristön odotusten mukaan. He elävät suurelta osin "piilossa" ja yrittävät miellyttää valinnoillaan vanhempiaan, sukuaan, heteroystäviään, työkaveraitaan jne."
Rehellisyyttä varsinkin itseään kohtaan, ei muita. Minäkin tiedän yhden lesbon (perheenjäsen), joka esittää olevansa lesbo, mutta ei sitä mielestäni oikeasti ole (kukin mitenkin lesbouden määrittelee, onko se mielentila naisten kanssa halusta elää ja kokea elämänsä,vaiko panohalujensa kohdistaminen itselleen suotuisalla tavalla, jolloin onko kyse lesboudesta sinänsä?, monihan näiden asioiden tiimoilta tuntuu sekoilevan koko ajan, kuten moni ns.täyshetero joka haluaa kokea onko hänessä bissen vikaa ja menee imuttamaan homomiehiä tai antaa itseään, kuten citylehdessä kirjoitettiin, ja kun mies totesi ettei pitänytkään imuttelusta, eihän hän sitten bisse ollut? just, pelkästään seksi tai vapaamielisyytensä ilmaiseminen ei voi olla seksuaalisuuden määrittelyssä se pointti),
Kysehän on monesti myös siitä, luottaako itseensä ja toisiin, että ymmärtävät mitä tarkoittaa sanoillaan ja valinnoillaan ja missä laajuudessa nämä ylipäätään kuuluvat muille, jos itse ilmentää itseään niin ettei mikään sana tai leima sitä pysty hetkauttamaan, niin muiden taholtahan ei ole nokan kopauttamista.
Pystytkö siis olemaan edes itsellesi rehellinen? etkä pakene sekä valmiiksi siili asentoon puolustamaan oletettuja "hyökkäyksiä" vastaan että stereotyyppisten "me ollaan lesboja" klaanin suojiin, jolloin oma identiteettisi pakostakin vaimenee ja pienentyy joukon jatkeeksi , muistahan ei ole väliä, tuossa perheenjäsen jutussakin on aikamoinen epäluottamuslause vanhempaansa kohtaan pimitellä tärkeitä asioita ja vain odottaa ja luulotella lapsenomaisesti että kaipa ne ymmärtää asian pointin eikä reilusti esittele elämänkumppaneitansa oikeilla nimillä.
Itse en ymmärrä ihmisiä, jotka eivät anna edes toisille tilaisuutta, vaan käpertyvät pelkoonsa ja varovat paljastamasta itseään, mikä vielä pahempaa saattavat vaieta tai ruveta outtaamaan muita kun puhutaan toisista vähemistön edustajista. Toisin en ymmärrä sitä ajatusta, että pitäisi suurin piirtein kaikille toitottaa olevan lesbo tai homo, bi mikä lie, sillä eihän se nyt ole se pointti, vaan sitten kun on joku jonka kanssa on suhde ja jos silloin ei voi avoimesti esitellä asioita (kysyttäessä, muutenhan niitä on turha toitotella), aiheuttaa vaan itselleen hallaa,
moni julkkishan sekä heterot että homot kieltäytyvät jyrkästi avoimesti puuttumasta yksityisasioihinsa ja pitävät tietyt asiat vain perhe- ja lähipiirin asioina ja sehän pitäisi olla sallittua, jonkin silmissä sellainen on "piilossa" tai "kaapissa" elämistä, mutta eihän se niin ole, silloin kun asia on lähipiirillä tiedossa, kaikkia ei tarvitse vetää mukaan oman elämänsä piiriin ja hakea väen väkisin ns.tunnustusta ja jotain ihme hyväksyntää muilta omille valinnoilleen, sillä tarkempi tutkailu paljastaisi, ettei niiden joiden varaan arvioitavaksi tietyllä tavalla joutuu, omassa elämässä tai valinnoissa ei ehkä ole kaikki palikat kunnossa, he vaan voivat ehkä tiettyjen arvostusten vallitessa piilotella omia luurankojaan paremmin kaapeissaan.
Joulupyhinä tuli mutsin kanssa katottua vahingossa tv:tä, jossa tuli tämä Selma epookki, lesbo kirjailijanaisesta elämäntarina, jossa saatiin mutsin kanssa naureskella tarinalle ja naisten touhuttamisille, kunnes tuli tämä herkkä kohtaus, jossa Selma, pidettyään ensin sensuroidun puheen nobel-kirjallisuuspalkintojuhlissa, jossa korosti isänsä osuutta, koska joutui myöntymään yhteisön/ympäristön paineessa hillitsemään itseään ja välttämään tuomasta itseään ja ajatuksiaan liiaksi julki (tv-sarja oli jostain 1920-luvulta, vieläkö siis samat ongelmat jyllää?),
niin piti sitten koskettavan puheen äidilleen hänen vuoteensa vierellä ja kiitti hänen sitkeyttään elämän kiperissä tilanteissa ja rohkaisusta (tässä vaiheessa oma äitini jo nyyhkytti), joten ei noista vanhemmista koskaan tiedä, suvaitsevaisuutta yleensä löytyy silloin kun pistää inhmillisyyden peliin sillä samaa tarinaahan se loppujen lopuksi on omine kommervenkkeineen ja varsinkin jos mainitsee sanan rakkaus, aukenee kaikki portit, mutta jos vain seksin kautta asioita käsittelee, ei pitäisi olla vaikeaa ymmärtää joskus toisten yrmeyttä jos vain sen kautta asioita hahmottelee.
Kirjoitat
"... Toisin en ymmärrä sitä ajatusta, että pitäisi suurin piirtein kaikille toitottaa olevan lesbo tai homo, bi mikä lie, sillä eihän se nyt ole se pointti, vaan sitten kun on joku jonka kanssa on suhde ja jos silloin ei voi avoimesti esitellä asioita (kysyttäessä, muutenhan niitä on turha toitotella), aiheuttaa vaan itselleen hallaa, ..."
Ihmettelen tuota "kysyttäessä" sanaasi, ajatteluasi sen takana.
Itse kyllä tasan harkitsen mitä kaikenmaailman kyselijöiden kutakummempiin kysymyksiin vastaan.
Ei kenenkään ole mikään pakko vastatata itselle ja suhteelle rehellisyyden ja avoimuuden nimissä kenentahansa heittelemiin kysymyksiin tyhjentävästi elämänsä tärkeistä asioista.
Itsesuojeluvaistoa pitää sen verran olla, että vähän viitsii tutkia kyselijän motiivia ennen kuin leväyttää yksityiselämänsä ja parisuhteensa haaskalintujen nokittavaksi.
Kysyjä voi myös olla utelias naapuri, työpaikan paskanpuhuja ja mustamaalaaja, pahansuopa sukulainen, pintaliitopiirien stalkkeri.
Tollomaisen rehellinen oman ja läheistensä elämän läpivalottaja ei tarvitse tietentahtoen olla. Vain sen vuoksi, että "olen nyt suhteessa ja haluan mitata suhteeni syvyyttä, aitoutta ja todellista rakkautta todenpuhuminen mittatikkuna".
Suojautuminen ja suojelu on myös rakkaudellinen teko.
tuota lähipiiriä, että heidän keskuudessaan pitää avoimesti asiansa esittää, ei tietenkään naapureille tms. ei edes työkavereille (tosin esim. J Korhonen on pulassa huonosti asetettujen sanojen takia tai valehtelusyytösten johdosta), vaikka kuinka utelevat, tosin jos huono onni käy, he rupeavat sitten kuvittelemaan asioita ja levittävät omat kuvitelmansa, sanoi toinen mitä tahansa tai ei mitään, no ei sekään tietysti vielä mitään, voipi huomata elämänpolkunsa varrella ilmestyneen turhia kuoppia, joita väistellä tai paikata, jolloin oma elämä rasittuu tarpeettomasti typerien stalkkereiden ja juoruilijoiden takia, haaskalintuja, joille ei oma elämä riittää tarpeeksi mielenkiintoa tuottamaan.
Ja kysyttäessäkin pitää puhua vain OMASTA elämästä ja tunteista ei toisesta, jos toinen ei ole läsnä siinä tilanteessa, varsinkin silloin pitää muistaa antaa se oma ns.esittelytilaisuutensa kullekin hlölle itselleen, ei muille. Kukaan kenenkään puolesta voi tälläisiä asioita päättää, tai ei ainakaan pitäisi. Jokainen tekee sen päätöksen itse, mitä sanoo ja kelle ja missä laajuudessa, huonosti menee jos koko ajan laajenee se ajatusmalli, että kaikkien pitäisi olla yhdestä ja samasta muotista ja tehdä ja toimia aina samalla tavalla, ettei huonomman itseluottamuksen omaaville ihmisille tulisi paha mieli, kun toiset näyttävät elävän toisella tavalla kun he itse ja vielä nauttivan elämästään nojautuen omiin arvoperustuksiin!.
Rakkauttahan tässä pitäisi kaikkien enemmän korostaa eikä todellakaan seksiä. Seksuaalisuus kuitenkin käsittää paljon enemmän kuin pelkän fyysisyyden, siihen vaikuttaa kaikki kokemamme ja päinvastoin myös seksuaalisuus vaikuttaa meihin kokonaisvaltaisesti. Seksuaalisuus on siis myös tunnetta, ajatuksia, energiaa, voimaa, luovuutta ja se vaikuttaa myös henkiseen tasapainoomme. Kenenkään ei pitäisi aliarvioida seksuaalisuutensa merkitystä, vaan kunnioittaa sitä ja yrittää ottaa siitä kaikki irti. Parhaimmillaan oman seksuaalisuutensa hyväksyminen antaa suunnatonta elämäniloa ja saa tasapainottaa elämäämme.
Voimme olla riippuvaisia seksistä ja korostaa sitä liikaa eikä se kerro muusta kuin omasta heikkoudestamme. Seksi liikuttaa yleensä nuoria enemmän ja on toki normaalia, että nuoret tahtovat kokemuksia, ja miksei vanhemmatkin niitä kaipaa, jos ne on jostain syystä jäänyt nuorempana vähiin. Me jokainen kehitymme eritavalla ja seksuaalisuus saattaa kokoe isoja muutoksia eri elämänvaiheissa. Jokaisen tulee siis löytää oma tiensä, testata itseään, mutta muistaa, että ei ole suurempaa kuin rakkaus! Itsensä ja toisen hyväksyminen on myös sitä rakkautta syvimmillään eikä mikään muu voima ole suurempi tai arvokkaampi.
Rakkauden täyttämää Uutta Vuotta kaikille toivotan!
Kun ikää tulee, jäseniä kolottaa ja terveys alkaa reistata, on hyvä kun tiedän voivani luottaa puolisooni. Hänen pysyvään luonani, vaikka kierrosmittarini viisari ei sojotakkaan punaisella alueella päivästä toiseen. Se on hänen rakkaudenosoituksista parhain.
Pidän itseäni heikkona siksi, koska en jaksa yksin taistella enemmistön mielipiteitä vastaan töissä tai muuallakaan, enkä uskalla tuoda omaa persoonaani esille siinä määrin kuin haluaisin. Välillä olen vahva ja uskon itseeni ja tuon omia erilaisia ajatuksiani esille milloin missäkin tilanteessa, mutta se on sen verran raskasta, että liian usein olen hiljaa tai valitsen sanani hyvin varovaisesti - ehkä mielistelymielessä - mutta toki ennen kaikkea haluan suojella itseäni, koska en minä jaksa olla aina huomion keskipisteenä ja se ainoa, joka herättää muissa kunnon tunteita ja voimakkaista vastareaktioita.
Joskus tuntuu että se on minun elämäntehtäväni, siis toimia toisten "herättelijänä" ja saada aikaan ajatusten virtaa ja samalla ottaa vastaan toisten piikittelyä, halveksuntaa, hämmästelyä, pelkääviä tai epäileviä katseita sekä toisinaan myös sitä kallisarvoista arvostusta ja kiitosta.
Mutta eikö kuitenkin ole hyvä ravistella ympärillämme olevia ihmisiä silloin tällöin? Olkoon aiheena sitten mikä tahansa? Pitäähän kakkien näkemykset ja kokemukset päästä samalle tasolle, yhtä näkyviksi toisten kanssa. Parempi puhua ja valistaa sisäänpäin kääntyneitä ja mustavalkoisia ajatuksia viljeleviä tosikkoja, kuin että antaa ihmisten, asioiden ja ilmapiirien jämähtää ja tukehtua omaan ummehtuneeseen näköalattomuuteensa, jäykkyyteen ja suvaitsemattomuuteen. Toki täytyy käyttää aivojaan sekä sydäntään, jottei ihan menisi överiksi!
Minun suurin syyni tähän "heikkouden asuuni pukeutumiseen" on se, että minulla ei ole lähelläni sellaisia ihmisiä, jotka kamppailisivat ihan samanlaisten asioiden kanssa - tai jos kamppailevat, he eivät koe asioita joko samalla tavalla kuin minä, eli heillä ei ole tarvetta tuoda esiin omia näkemyksiään, vaan mieluummin maastoutuvat massaan. Jotkut eivät edes tiedosta mikä mättää. Eniten minua hermostuttaa ihmiset, jotka tulevat minulle sanomaan kuinka he arvostavat sanojani, kykyäni puhua asioista suoraan, mutta eivät itse koskaan uskalla sanoa isossa joukossa ääneen, mitä ajattelevat. Ja sitähän minä juuri kaipaan: niitä ihmisiä jotka avautuvat ja osallistuvat yhteiseen/julkiseen keskusteluun eivätkä anna yhden ihmisen ottaa omassa yhteisössään, kuten nyt siellä tärkeässä työpaikassaan, yksin vastuuta muutosten tapahtumisessa ja ajatusten vapaassa ja ilmavassa vaihdossa ilman kenenkään nöyryytystä tai silmätikuksi joutumista. En minäkään tahdo aina olla joka asiassa "se erikoinen", "pelottavan avoin", "hullu-viisas", tai niin kuin usein sitten leimaannun - "yksinäinen susi".
Me kaikki kaipaamme omille näkemyksillemme vahvistusta toisilta. Emme me rakenna tätä maailmaa yksittäisistä aatteista vaan monista aatteista, joita meidän on hyvä opetella yhdistämään sujuvasti. Se onnistuu ainoastaan niin, että tiedämme mitä itse haluamme, kerromme myös siitä muille, opimme kuuntelemaan toisia ja arvostamaan heidän näkemyksiään sekä rikastamaan niitä omilla lisäyksillämme - kertomuksillamme joissa on asiaa - täynnä polttavia yksityiskohtia! Ei pidä jäädä toisten varjoon tai tyytyä liian turvallisiin käyttäytymiskoodeihin.
Mitä meillä olisikaan maailmalle annettavana, jos olisimme edes piirun verran rohkeampia..?
Minä aloin jo kauan sitten ja huomasin että kyllä maailma tilaa antaa. Ja arvostusta ei saa ellei ole koskaan ollut omia mielipiteitä.
Arvostuksen saamiseen riittää se, että on ollut pari kertaa oikeassa. Sen jälkeen löytyy kavereita Japania ja Australiaa myöten.
Kolikon toinen puoli on tietenkin se ettei kannata olla väärässä ainakaan ennen kuin on ollut ainakin viisi kertaa oikeassa, muuten tulee kylähullun maine.
"Me kaikki kaipaamme omille näkemyksillemme vahvistusta toisilta. Emme me rakenna tätä maailmaa yksittäisistä aatteista vaan monista aatteista, joita meidän on hyvä opetella yhdistämään sujuvasti."
Ja vaikka kyse ei ole suoranaisesti siitä, että tarvitsisi juuri samanmielisiä ympärille, mutta se tunne, että -yksinkö täällä tuuleen huutelen-, olisi hyvä välillä kokea toisin, että on ylipäätään ihmisiä joita jotkut asiat, arvot tms. koetaan esim. puolustamisen arvoiseksi, eikä anneta kasvavalle nihilismille jalansijaa vain annettuna nyky-yhteiskunnan kehityssuuntana.
Presidentti Halosesta odotettiin arvojohtajaa, kuten tämänpäivän hesarissakin todetaan, eikä vanhanaikaista Kekkosen tapaista auktoriteetin tapaista "isä"johtajahahmoa, jonka tyyppistä valitettavasti moni kaipailee aina tiukoissa paikoissa, unohtaen silloin juuri tämän oman vastuun asioiden esittämisissä ja esilletuloissa arvoineen ja ajatuksineen, mutta Halonenhan on kyllä osoittain pettänyt odotuksia tuon arvojohtajuuden osalta, rohkeutta nousta sellaiseksi ei sitten löytynytkään, kun ilmeisesti haluaa saada hyvän historiankirjoituksen myös hänen arvostelijoiltaan eikä enää koe tarpeelliseksi painottaa tärkeitä asioita.
Joten kun suomessa on sekä hissukat johtajat, että umpimielinen lehdistö, joilla on surkeat kolumnistit, jotka eivät osaa/uskalla tuoda asioita esille niin, että niistä syntyisi keskustelua tai polemiikkia, joita vasten ns.suuri yleisö voisi tarkistuttaa tai peilata omia arvojaan ja ajatuksiaan, jää sekä yksittäiset ihmiset että koko yhteiskunta paitsi sitä ravitsevaa kokemusta, mikä syntyy yhteisistä ahaa-elämyksistä tai siitä, että on itseasiassa olemassa tietty perusetiikka, johon yleensä perustuu sekä ihmisten että valtioiden selkäranga, jos liiaksi annetaan sen rapistua, on kaikki tuuliajolla vastaamassa vain itsestään ja kuvitelmat siitä että voi ja saa tehdä omien tuntemusten mukaan mitä tahansa vahvistuu (senpä takia puhutaan miten vaarallista on nuorten uppoutua pelkästään omiin nettiyhteisöihinsä ns.oppimaan vain tietyn aatesuunnan ajatuksia).
No, maailma on saanut uuden arvojohtajan USAn uudesta pressasta, joka ainakin vaalipuheissaan lupaa suuria ja keskittyä vastakkaiseen suuntaan, mihin maailma kerkisi romahtamaan kun painotettiin rahaa ja valtasymboleita, lupailee uutta inhimillisempää arvopohjaista maailmankatsomusta, jää nähtäväksi nouseeko suureksi pressaksi joka sai muutoksia aikaan, vaiko kompromissi pressaksi jonka täytyy myötäillä talouselämän vaikuttajien tahdissa.
Arvojohtajia, unilukkareita, asioiden esillenostajia sillä tavalla, että löytyy se kultainen keskitie aina tarvitaan, sillä muuten asiat menee nopeasti kiihkoiluksi, fundalismiin tai -hällä väliä-tasolle, jossa kukaan ei välitä enää mistään mitään ja sehän on pahin mahdollinen skenaario. Yksin kukaan kauaa jaksa, joten kompatkaa toisia jos toteatte hänen jutuissaan olevan pointteja ja voitte sitten seuraavaksi siirtyä vetovastuuseen.
Itseltäni jäi tuo kirjailija Selma Lagerlöfistä kertova kaksiosainen tv-sarja ikävä kyllä näkemättä. Minusta kirjailijat, jotka itse kuuluvat seksuaalivähemmistöihin tai kirjoittavat muuten vain erilaisuudesta herkällä ja rohkealla tavalla, ovat erityisen kiehtovia. Selmahan loi Peukaloisen ratket, joka on yksi minun lapsuuteni ehdottomista suosikkisaduista ja nyt vasta tänä jouluna sain lehdestä lukea, että Selmakin kuului meikäläisiin. On paljon taiteilijoita, kirjailijoita, jotka ovat omassa tuotannossaan kuvanneet omia erilaisuuden kokemuksiaan, kasvamistaan ulos lapsuuden viitasta, ja löytäneet itsensä keskeltä kaaosta, kun eivät olekaan sopineet yleiseen kuvaan nuoresta aikuisesta naisesta tai miehestä. Tällaiset tarinat oman erilaisen identiteetin löytämisestä ovat aina koskettavia, hyvänä esimerkkinä mm. Ruma ankanpoikanen, jonka H.C. Anderssen kirjoitti omista kokemuksistaan.
Taidemaailman homoseksuaaleilla on mielestäni merkittävä rooli suvaitsevaisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan luomisessa. Me tarvitsemme samaistumisen kohteita, ja joskus on parempi, että he ovat niitä "hieman kaukaisia henkilöitä", joiden kautta voimme vapaasti, rohkeasti, luovasti ja pyyteettömästi rakentaa omaa identiteettiämme, emmekä joudu peilaamaan itseämme aina ympärillämme olevista "huonoista, jäykistä esikuvista". Jokaisen tulee uskoa omiin kykyihinsä eikä se ole helppoa, varsinkaan silloin, jos yrität valjastaa taitosi sellaisessa ympäristössä ja seurassa, jossa sinut nähdään vain yhdellä tietyllä totutulla tavalla, ilman mielen joustavuutta ja uskoa siihen, että on muitakin mahdollisia tapoja elää elämäänsä kuin ne jotka on lähipiirissä jo ennenkin nähty. Suku on usein rasite - siinä missä perinteet ja niihin tiiviisti sisältyvät roolimallit. Meistä jokaisesta löytyy paljon enemmän potentiaalia kuin yleensä uskommekaan. Antakaa siis omien tunteiden virrata ja luokaa sen myötä juuri sennäköinen identiteetti ja elämä kuin minkä tunnette omaksenne - mikä teitä itseänne eniten miellyttää!
"ettei kannata olla väärässä ainakaan ennen kuin on ollut ainakin viisi kertaa oikeassa, muuten tulee kylähullun maine."
Ei lainkaan. Kun puhuu totuuksia tarpeeksi suoraan, tulee kylähullun maine varsin nopeasti, vaikka olisi koko ajan oikeassa. Esimerkkinä tästä ovat vaikka Ari Ojapelto, Robert Atkins ja Juha Siltala. Tähän sarjaan olen lisäämässä myös netissä blokkailevan "Qmiehen".
Jos on rohkea, ei välitä siitä että saa kylähullun maineen. Kun on queer se tulee ihan kaupan päälle. Itse asiassa on yllätys -harvoin koettu- kun joku pitää minua ihan normaalina.
Kun toi töllö on tuolla taustalla ja sieltä kuuluu puhetta "extra terrestrials", niin se onkin ITE-taiteen ohella ainoa kylähulluuden alue johon en ole vielä laajentanut ajatteluani.
Noista sinun jutuistasi Atkins oli lievästi tuttu, muut eivät.
Itse laittaisin tuohon listaan halla-ahon ja pääministerimme isän. Webistä löytyy vielä skepsis ry:n raportti ylioppilastalon tapahtumista, tosi herkullista luettavaa.
Mutta maine on halpaa, omissa hommissani miehiä kuolee oikeasti. Viimeisen noin seitsemän vuoden aikana on mennyt 10-15, usein kun kokoonnutaan niin pidetään minuutin hiljainen hetki. Eikä porukka ole kovin suuri.
"omissa hommissani miehiä kuolee oikeasti. Viimeisen noin seitsemän vuoden aikana on mennyt 10-15, usein kun kokoonnutaan niin pidetään minuutin hiljainen hetki. Eikä porukka ole kovin suuri."
Miesten hommissa kannattaisi käyttää kondomeja, niin ei tarvitsisi kuolla aidsiin. Noilla Ranneliikkeen staroilla on samanlaiset jutut, monet vanhat kaverit Keski-Euroopassa kuolleet.
kirjoitettu.
Minun alallani ei ole kovin monta naista ja yksi niistäkin paloi ikävästi kuoliaaksi. Onneksi oli happipalo ja korkea lämpötila, ei kärsinyt kauan.
Olen myös kiltti ihminen, vaikka joskus ottaa päähän. Useimmat ystäväni ovat vahvoja persoonia, kuten on myös kumppanini.
olla kuulumatta mihinkään piireihin? Minä kun satun olemaan sellainen yksinäinen susi, joka tykkää kyllä olla ihmisten seurassa ja varsinkin tutustua uusiin kiehtoviin naamoihin, mutta olen nähnyt parhaaksi pysyä erossa "piirileikeistä", missä kaikki tuntee kaikki perinpohjin ja suhdeasiat rullaa aivan kuin suoraan Kauniissa ja rohkeissa. Minulle on tärkeintä se, että saan olla aito oma itseni ja pystyn pitämään oman reviirin, jolle on turha pyrkiä muiden kuin sen yhden ja ainoan, jonka päästän lähelleni ensin nuuhkittuani häntä riittävän pitkään ja tarkkaan. En ole nirso, en kylmä tai epäsosiaalinen, saatikka pahansuopainen tai itsekäs, hieman pelkuri kylläkin, mutta ainoastaan sen suhteen, että kadotan näköyhteyden omaan sisimpääni ja vapauteni elää omien uskomusteni mukaan. Rakkaimpani kanssa tahdon toki jakaa kaiken sekä antautua vaaroille alttiiksi, ja tiedän kokemuksesta että siinä voi joskus käydä todella huonosti.
vahvoihin ihmisiin. Olen käynyt läpi monta helvettiä ja lähellä kuolemaakin. Taistelutahtoni ja positiivinen asenne ovat pitäneet minut hengissä. Olen ns. myöhäisherännäinen seksuaalisuudessani. Tänään olen vapaa kaikesta menneisyyden taakoista. Onnellinen ja täysijärkinen veronmaksaja oman kullan vierellä.
Ja kiinnostaa näköjään kovasti, vastauksia on niin paljon ettei kaikkia jaksa lukea.
Kaikki varmasti ovat hurjasti komentoineet asiaa yhteiskunnan ja lähipiirin odotusten kannalta joten en siihen puutu nyt. Itseäni kiinnostaa kovasti millaista vahvuutta tarvitaan suhteen sisällä, koska omakohtaisesta kokemuksesta sekä hetero- että lesbosuhteesta voin sanoa että suhde naisen kanssa vaatii palllljon enemmän sekä henkistä että ajallista panostusta kuin suhde miehen kanssa.
Nainen on usein herkempi loukkauksille ja vaativaisempi odotuksissaan joten ainakin tällainen taneli kuin minä joutuu alvariinsa hyvittelemään kun on sitä kultaa tultu sanallisesti tai jollain toiminnalla tölvittyä, ihan tahattomasti. Tietynlaista henkistä sitkeyttä ja kykyä taipua ja joustaa loputtomasti tämä ainakin tuntuu vaativan. Toisaalta meille naisille on yleensä suotu roppakaupalla sitä tunneälyä joka hiukan helpottaa luovimista suhteessa naisen kanssa.
Erään ystäväni tuttu toisella puolella maapalloa kiteytti asian viisaasti: Naiselta suhde toiseen naiseen vaatii niin paljon että siinä helposti kadottaa itsensä kokonaan.
Kyllä se siis vahvaa luonnetta kysyy.
eikös tuo ole ihan sama heterosuhteissa, naiset nyt vaan ovat joskus hankalia. Lesbosuhteessa tuo voi tulla yllärinä jos on itse tottunut olemaan se hankala osapuoli.
Sitten vielä ihmetellään että juuri meillä heteromiehillä on vahva luonne.
sitä sielujen sympatiaa, mitä ilman nainen heterosuhteessa aina jää. Sen takia koet naisen hankalaksi, kun et itse vain osaa etkä ymmärrä mikä naistasi vaivaa, kun et ole kehittänyt itsessäsi tunnepuolta. Useimmissa miehissä tosin ei edes ole mitä kehittää. Saako kysyä, miksi sinua lesbot kiinnostaa?
Viestisi jälkiosaan on helpompi vastata, siis se ensin. Minä nyt vaan ilmeisesti tutustun lesboihin helposti, sukupuolinen suuntautuminen ei haittaa vähääkään eikä riitoja synny kun ei ole yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Luotettaviakin ovat, kun en ole alkanut mihinkään sellaiseen missä käsiteltäisiin rahaa. Toisaalta ei niihin tule pidettyä yhteyttä samoista syista.
Heteronaiset ovat hankalampia, pitäisi luvata kuu taivaalta eikä sekään riitä. Olen siis tämän maan oloissa erittäin menestynyt, kuten olen täällä ennenkin kertonut omaisuuteni karttui viime laman aikana.
Nykyisin vaan kyllästyttää heteronaisten jutut, vähän tylsää tavata jolloin kummallakin on ollut hauskaa ja sitten seuraavana päivänä huomata että nainen on tosi innostunut jostakin toisesta.
lesbot.
lesboystäviä on, katsos kun lesboja taas kyllästyttää heteromiesten jutut.
Ja jokainen voi netissä leikkiä olevansa rutiköyhä äkkirikas tai mitä ikinä.
Kuulostaa siltä, että naiset eivät ole ollenkaan sun juttu..!? Ja lesbot vetoaa sinuun juuri siksi, ettei ne koettele sinua seksuaalisesti, eli sinulla ei siis ole pelkoa, että joutuisit heidän (siis meidän)kanssaan pohtimaan omaa seksuaalisuuttasi kuten joudut heteronaisten seurassa. Itse ainakin koen, että heteroiden seurassa syntyy paineita omasta erilaisuudesta, ja pitää koko ajan olla vahva ja muistuttaa itseään, että on ihan ok olla juuri tällainen, vaikka ei tunne samanlailla kuin kaikki muut ympärillä. Itse syrjäydyn helposti heteronaisten jutuista, jotka pyörii esim. miesten, meikkien, perhelomien/-juhlien, lastenhoitamisen ja perinteisten sukupuoliroolien äärellä - näin tiukasti pelkistäen (eihän toki heteroiden ajatukset pelkästään näissä em. asioissa pyöri!). Omien ajatusten ja tunteiden hallinta on kovaa työtä silloin, kun paikalla ei ole muita seksuaalivähemmistön edustajia saatikka kyllin avarakatseisia, ymmärtäviä ja fiksuja heteroita. Homoseksuaalilta vaaditaan usein jopa parempaa itsetuntemusta ja itsevarmuutta, minkä vuoksi moni lesbo/homo saattaa syyllistyä huonoon käytökseen, uhmaan enemmistövaltaa kohtaan ja ylireagointiin mitä tulee heteronormatiivisiin käytäntöihin ja ajattelutapoihin.
Vaikeaa olla yksin suuressa joukossa oman suunnan/aatteen edustajana, mutta muistettakoon, että "joukossa tyhmyys tiivistyy" ja periferiasta näkee asioita objektiivisemmin ja rikkaammin! Pitäkää kaikki siis oma päänne ja uskokaa sydämeenne!
samaa ettei sitä "naiset" kiinnosta.Ja jos ei seiso,niin me ei ainaka käydä sen miehisyyden päälle!Saa pullistella miehisyydellään,eikä lesbot sitä kyseenalaista ainakaan sillä perusteella mitä housuista löytyy...
toi jäbä on bi.
aseksuaali? Mitä todennäköisemmin hän ei ole kuitenkaan vielä löytänyt itseään, joten meillä on suuri tehtävä auttaa häntä siinä etsinnässä. Kaikki hyvät kysymykset ovat sallittuja, joten herra "ohikulkenut hetero" antaa palaa!
by the way: voisko tämä nimimerkki itsessään antaa sen vastauksen?? "Ohikulkenut hetero" voi ollakin vain kielikuva: eli heterous on herran oma tulkinta/määritelmä seksuaalisesta suuntautumisestaan, mutta hän kuitenkin haluaa ihan selvästi kulkea kaiken muun paitsi homoseksuaalisuuden ohi, sillä tännehän hän on jo pysähtynyt! Ei siis enää mikään ohikulkija, ja omissa teksteissään hän osoittaa, kuinka heteronainen on hänelle eríttäin epämieluisa vaihtoehto...
Hercule Poirotar ratkaisi tämänkin mysteerin!
Täytyy nyt kuitenkin ihailla "ohikulkenutta heteromiestä", siitä syystä, että hän jaksaa kuunnella meitä lesboja, jotka olemme vain ihan pienenä vähemmistönä (toistaiseksi vielä!), ja pitkälle pelkästään siksi huonommassa asemassa kuin heterot. Tai ehkä hän kokee itsensä jollain tapaa paremmaksi ja vahvemmaksi, kun näkee oman etulyöntiasemansa yhteiskunnallisessa kontekstissa, eritoten lainsäädännön alla, ja julkisessa diskurssissa verrattuna ei-heteroseksuaaleihin yksilöihin. Ohikulkeneen heteromiehen itsetuntoa kohottaa ehkä eniten juuri "normaaliuden kokemus", jota vahvistaa aina itsen vertaaminen persoonallisiin yksilöihin, "ei-tavallisiin", joiden heikkoihin kohtiin on helppoa iskeä mustavalkoisen yhteiskunnan nyökytellessä mukana..
Täytyy sanoa, että sinulla on kyllä älykkyyttä kerrakseen, kun tulet tälle palstalle itseäsi koettelemaan. En usko, että voisit saada rikkaampaa väittelyseuraa muualta - ainakaan kun aiheena on seksuaalisuus, miehen ja naisen eroavaisuudet ja se suurin kaikista - Rakkaus.
heteromies itse. ovelaa!
ihaile yhtään. Yhtä ärsyttävä ja mielenkiintoinen kuin korvan juuressa inisevä hyttynen. Antakaa sille s-postiosoitteenne, niin voitte rikkaasti väitellä ihan keskenänne, ei täällä. Tämä ei ole oikea foorumi takoa järkeä heteron päähän.
sen kanssa. Kunhan häiritsee.
Minusta henkilökohtaisella tasolla on helpompaa olla lesbo kuin hetero. En pidä sukupuolten välisistä mittelöistä missään muodossa, koen olevani hyvin perustasa-arvoinen ja ensi sijassa ihminen. Ja kun se mahdollinen eroottissävyinen ulottuvuus ja mahdolliset odotukset miesten suuntaan ovat kadonneet, heitäkin on helpompi kohdata niin hyvässä kuin pahassakin. Kunnioittaa tai ohittaa ja kaikkea siltä väliltä tilanteen mukaan ja ihmistä myöten.
Luulen, että voisin elää hyvinkin avoimesti parisuhteessa naisen kanssa, toiveitteni parisuhde varmasti voittaisi monet kuvitellut ja mahdolliset todelliset ennakkoluulot.
Omalla kohdallani ehdottomasti suurempi pohdinta olisi lapsen(i) tilanne kahden naisen suhteessa. Eli suhteen pitäisi ehdottomasti olla niin vahva, että se suojaisi myös lasta/lapsia. Siinä kohdassa omat pelkoni ulkopuolista maailmaa kohtaan heräävät, tuskin enää oikein missään muussa.