Mitä tarkoittaa "en mä tiedä"??

.. tyypit kun sun ns. poikaystävä on kyllä täysiä ääliöitä. ne jankuttaa sitä samaa -en mä tiedä- fraasia. ne ei siis tosiaankaan tiedä mitä haluavat. sitten kun sä oot lähdössä jonkun toisen matkaan, niin jo on kova poru, kyllä mä sua sittenkin rakastan. ja jos otat sen tampion sitten takas, niin sama en mä vaan tiiä jauhanta jatkuu... selkärangattomia omahyväisiä nilviäisiä riittää tässä maassa.

Tapasin 8 kk sitten kiehtovan naisen ja olen rakastunut häneen. Hän torjuu tunteeni, on röyhkeää hänestä, että aina vaan jaksan olla kiinnostunut. En ole koskaan kenenkään tyttöystävänkään kanssa ollut näin intensivisesti yksissä ja tehnyt yhdessä niin monenlaisia asioita. Hän on hakeutunut seuraani ja niin tekee yhä. Yhteiset tekemiset ja tapaamiset perustuvat hänen aloitteisiinsa, aikataulun (usein yllättäviin) muutoksiin, peruuttamisiin ja siirtämisiin. Mun puolelta on sitten joustavuutta. Olen saanut ystävätytön mutta en tyttöystävää. Tunteeni eivät läpäisseet kuorta, samoin mitään kritiikkiäkään hän ei ota vastaan. Tiedän kyllä hänen rikkinäisen kotitaustansa (niin on kyllä itsellänikin) ja pettymykset sekä petetyksi tulemiset suhteissa (olen kyllä itsekin haavoitettu kolmessa suhteessa). Ongelmani onkin sama kuin sinulla: välitän siitä naisesta sydänjuuriani myöten. Ja olen aivan liian helppo pala (siis aina saatavilla, ystävällinen, yhteistyöaltis ja -kykyinen). Tiedän kyllä, että arvostukseni voisi olla toista, jos olisin vaikea (ainakin joskus), siis niin, että ei ole aikaa hänelle, muuta tärkeämpää tekemistä ja/tai seuraa. Mutta se on ollut niin pirunb vaikeaa, hänen on ollut liiankin helppoa säännöstellä tapaamisrytmiä, etenkin nyt syksyllä, kun hän on halunnut tavata vähemmän (minulla on ystäviä ja tuttavia, hänellä ei juurikaan). Tiedän, että tulen arvokkaammaksi, kun hän saa/joutuu etsimään seuraani ja huomaa, että en ole itsestäänselvyys. En vain tiedä, onko minussa tarpeeksi lujuutta tähän. Se on kuitenkin välttämätöntä. Luulen niin olevan sinullekin. Älä vedä sitä känniä, mene kävelylle, lenkille, lue, tapaa muita ystäviäsi, tee matka, vaikka viikonlopun mittainen, vaikka kotimaassa, häviä omille teillesi, tule kiinnostavaksi ja arvoitukselliseksi...tai mitä muuta satut keksimään. Älä suotta mene baariin (jossa hän vahtii sinua). Jos hän ei tavoita sinua baarista, ja oletkin jossakin aivan muualla tavoittamattomissa, hän saattaa pian tai sitten hitaammin tulla uteliaaksi. Sekä sinulle että minulle: jos se on itsestämme kiinni, tullaan kiinnostaviksi. Viisautta, mielenmalttia, kestävyyttä!

Ei turhaan vaan aiheesta kirjoitti:

Tapasin 8 kk sitten kiehtovan naisen ja olen rakastunut häneen. Hän torjuu tunteeni, on röyhkeää hänestä, että aina vaan jaksan olla kiinnostunut. En ole koskaan kenenkään tyttöystävänkään kanssa ollut näin intensivisesti yksissä ja tehnyt yhdessä niin monenlaisia asioita. Hän on hakeutunut seuraani ja niin tekee yhä. Yhteiset tekemiset ja tapaamiset perustuvat hänen aloitteisiinsa, aikataulun (usein yllättäviin) muutoksiin, peruuttamisiin ja siirtämisiin. Mun puolelta on sitten joustavuutta. Olen saanut ystävätytön mutta en tyttöystävää. Tunteeni eivät läpäisseet kuorta, samoin mitään kritiikkiäkään hän ei ota vastaan. Tiedän kyllä hänen rikkinäisen kotitaustansa (niin on kyllä itsellänikin) ja pettymykset sekä petetyksi tulemiset suhteissa (olen kyllä itsekin haavoitettu kolmessa suhteessa). Ongelmani onkin sama kuin sinulla: välitän siitä naisesta sydänjuuriani myöten. Ja olen aivan liian helppo pala (siis aina saatavilla, ystävällinen, yhteistyöaltis ja -kykyinen). Tiedän kyllä, että arvostukseni voisi olla toista, jos olisin vaikea (ainakin joskus), siis niin, että ei ole aikaa hänelle, muuta tärkeämpää tekemistä ja/tai seuraa. Mutta se on ollut niin pirunb vaikeaa, hänen on ollut liiankin helppoa säännöstellä tapaamisrytmiä, etenkin nyt syksyllä, kun hän on halunnut tavata vähemmän (minulla on ystäviä ja tuttavia, hänellä ei juurikaan). Tiedän, että tulen arvokkaammaksi, kun hän saa/joutuu etsimään seuraani ja huomaa, että en ole itsestäänselvyys. En vain tiedä, onko minussa tarpeeksi lujuutta tähän. Se on kuitenkin välttämätöntä. Luulen niin olevan sinullekin. Älä vedä sitä känniä, mene kävelylle, lenkille, lue, tapaa muita ystäviäsi, tee matka, vaikka viikonlopun mittainen, vaikka kotimaassa, häviä omille teillesi, tule kiinnostavaksi ja arvoitukselliseksi...tai mitä muuta satut keksimään. Älä suotta mene baariin (jossa hän vahtii sinua). Jos hän ei tavoita sinua baarista, ja oletkin jossakin aivan muualla tavoittamattomissa, hän saattaa pian tai sitten hitaammin tulla uteliaaksi. Sekä sinulle että minulle: jos se on itsestämme kiinni, tullaan kiinnostaviksi. Viisautta, mielenmalttia, kestävyyttä!

Lue lisää

Puhuit järkeä. En vaan tiedä, koska saan itseäni nostetuksi niskasta ja "kadota". En pysty sanomaan "ei", kun hän soittaa. En pysty olemaan vastaamattakaan.
Ja tiedän, että hän soittaa. Sitä jatkuisi monta päivää. Sitten tulee sellainen olo, että jos hän kuitenkin välittäisi OIKEASTI.
Miksi hän muuten olisi joka päivä kiinnostunut soittamaan ja tapaamaan...

Nämä tunteet ovat niin vaikeita. Olen aivan liian helppo, aivan liian kiltti. Aivan liian vaatimaton. Tiedän, että saisin parempaakin kohtelua ja minulla saattaisi olla jopa varaa valita, en ole tyhmä enkä rumakaan. Tiedän, että minusta usein kiinnostutaan. Mutta miksi roikun tässä, enkä vaadi parempaa? Miksi sydämeni on sulkenut ovensa ja päästänyt sisälleen vain tämän luuserin, joka leikkii tunteillani ja satuttaa lopulta enemmän kuin kukaan koskaan. Vai satuttaako?
Olen ollut tähän asiaan niin kypsä, että tiedän ratkaisun olevan jo käsissäni. Kunhan vain saisin itsestäni irti...

Turhaanko? kirjoitti:

Puhuit järkeä. En vaan tiedä, koska saan itseäni nostetuksi niskasta ja "kadota". En pysty sanomaan "ei", kun hän soittaa. En pysty olemaan vastaamattakaan.
Ja tiedän, että hän soittaa. Sitä jatkuisi monta päivää. Sitten tulee sellainen olo, että jos hän kuitenkin välittäisi OIKEASTI.
Miksi hän muuten olisi joka päivä kiinnostunut soittamaan ja tapaamaan...

Nämä tunteet ovat niin vaikeita. Olen aivan liian helppo, aivan liian kiltti. Aivan liian vaatimaton. Tiedän, että saisin parempaakin kohtelua ja minulla saattaisi olla jopa varaa valita, en ole tyhmä enkä rumakaan. Tiedän, että minusta usein kiinnostutaan. Mutta miksi roikun tässä, enkä vaadi parempaa? Miksi sydämeni on sulkenut ovensa ja päästänyt sisälleen vain tämän luuserin, joka leikkii tunteillani ja satuttaa lopulta enemmän kuin kukaan koskaan. Vai satuttaako?
Olen ollut tähän asiaan niin kypsä, että tiedän ratkaisun olevan jo käsissäni. Kunhan vain saisin itsestäni irti...

Lue lisää

...ja löydätpä koskettavat sanat. Varsinkin:
"Miksi sydämeni on sulkenut ovensa ja päästänyt sisälleen vain tämän luuserin, joka leikkii tunteillani ja satuttaa lopulta enemmän kuin kukaan koskaan. Vai satuttaako"? Niin, satuttaako, pääseekö hän todella niin syvälle sieluusi, ja toisaalta onko hänen kanssaan niin hyvä olla, että (tahaton, koska ei muuten osaa?) satuttaminen vaimenee sen hyvän tieltä? Samaa kysyn itseltänikin. Luen uuden tekstisi jo monetta kertaa ja se on niin omakohtaista. En tiedä, kauanko tätä voi jatkua, mutta se repii ja vie voimaa ja iloa olemisestani. Toivot selvästi kuten minäkin: näet, että miehessä on jotakin, joka estää häntä olemasta oma rakastava itsensä. Riitelemällä (ja muutenkin, elämä on liian lyhyt turhiin riitoihin) en ole saanut mitään hyvää aikaan. Välimme hajosivat kokonaan kuukausi sitten, lähdin samalla muutamaksi päiväksi työhön maan ulkopuolelle, ja se auttoi vähän (vaikka olikin myrkkyä olla poissa, puhelimen tavoittamattomissa), koska en enää ajatellut häntä joka hetki, pelkästään melkein joka hetki. Ne päivät olivat helvettiä, mutta sitten hän soittikin palattuani (tiesin, että minulla ei ole "oikeutta" soittaa, koska hän katkaisi yhteydenpidon). Kivaa on taas ollut monet kerrat, mutta mikään ei ole muuttunut. Ymmärrän, että ongelma on sanojen takainen todellisuus, eivät tunteistani kertominen tai kritisointikaan ole auttaneet mitään. Siinä mielessä vain teot merkitsevät, se että toimin itseäni kuunnellen. Tiedän kyllä, että paradoksaalisesti tulemalla itse itselleni ykköseksi, tulen kiinnostavaksi hänellekin. Jos tulen, sitten sillä tavalla, tästäkään mallista ei hyvää seuraa. Hyviä kirjoja ja parisuhdeoppaita on maailma väärällään (kuten huonojakin), mutta silti ne ovat vain kirjoja. Luotan siihen, että elävä suhde on aina ennustamaton, ainakin periaatteessa. En ole tullut hullua hurskaammaksi, mutta jotakin ajatuksia olen saanut John Grayn Mars ja Venus -kirjoista ja nyt luen Harville Hendrixin Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu. Sisimmässäni tahdon olla rakkaan ihmiseni kanssa, mutta hänen lommojaan en selvästikään pysty sanoin oikomaan. Minusta tuntuu benjiltä jättää puhelin kotiin muutamaksi päiväksi ja lähteä, mieluummin koko kaupungista. Onko sinun mahdollista vetäytyä ja mieluummin ilman puhelinta kesämökille, jonkun ystävän luo käymään vaikka toiselle puolelle maata, risteilylle (riippuen missä päin maata asut, siellä saa kuitenkin olla irti omien ajatusten kanssa)? Kertomatta hänelle suunnitelmistasi, ihan vaan häviten. Painin siis saman "kun saisin itsestäni irti" -ongelman kanssa. En odota ongelmien (rakkaalla neidolla on läheisyydenpelkoa, ja siksikin olen saanut kuulla viiltäviä, loukkaavia, nöyryyttäviä sanoja itsestäni ja olemuksestani - ja kuitenkin paljon hänen käytöksestään kielii jostakin ihan päinvastaisesta) ratkeavan helposti enkä edes nopeasti. Yritän nähdä hänen sanojensa ja käytöksensä taakse. Liika ymmärtäminenkin on mahdollista, silloin kun luovun itsestäni ja rajoistani. Tässä meillä on varmaan yhteistä. On vaan niin selvää: sekä sinä että minä olemme kiinnostavia ja ansaitsemme hyvää (sori kun toistan samoja). Aloitetaanhan tästä, ja vaikka haksahdetaan samaan vanhaan käytösmalliin aina valmiina kuin partiolainen, jatketaan silti, ja osoitetaan, että hyvää kannattaa hakea. Yhden ystäväni veljellä on kaksi kissaa, ja hän (nykyään onnellisesti naimisissa ja isä myös) sanoi joskus tällaisesta: "Menen kaappiin piiloon, jätän oven raolleen, kissat tulevat uteliaiksi ja alkavat etsiä..." Edelleen: viisautta, mielenmalttia ja oikean itsesi mukaisia toimia!

Ei turhaan vaan aiheesta kirjoitti:

...ja löydätpä koskettavat sanat. Varsinkin:
"Miksi sydämeni on sulkenut ovensa ja päästänyt sisälleen vain tämän luuserin, joka leikkii tunteillani ja satuttaa lopulta enemmän kuin kukaan koskaan. Vai satuttaako"? Niin, satuttaako, pääseekö hän todella niin syvälle sieluusi, ja toisaalta onko hänen kanssaan niin hyvä olla, että (tahaton, koska ei muuten osaa?) satuttaminen vaimenee sen hyvän tieltä? Samaa kysyn itseltänikin. Luen uuden tekstisi jo monetta kertaa ja se on niin omakohtaista. En tiedä, kauanko tätä voi jatkua, mutta se repii ja vie voimaa ja iloa olemisestani. Toivot selvästi kuten minäkin: näet, että miehessä on jotakin, joka estää häntä olemasta oma rakastava itsensä. Riitelemällä (ja muutenkin, elämä on liian lyhyt turhiin riitoihin) en ole saanut mitään hyvää aikaan. Välimme hajosivat kokonaan kuukausi sitten, lähdin samalla muutamaksi päiväksi työhön maan ulkopuolelle, ja se auttoi vähän (vaikka olikin myrkkyä olla poissa, puhelimen tavoittamattomissa), koska en enää ajatellut häntä joka hetki, pelkästään melkein joka hetki. Ne päivät olivat helvettiä, mutta sitten hän soittikin palattuani (tiesin, että minulla ei ole "oikeutta" soittaa, koska hän katkaisi yhteydenpidon). Kivaa on taas ollut monet kerrat, mutta mikään ei ole muuttunut. Ymmärrän, että ongelma on sanojen takainen todellisuus, eivät tunteistani kertominen tai kritisointikaan ole auttaneet mitään. Siinä mielessä vain teot merkitsevät, se että toimin itseäni kuunnellen. Tiedän kyllä, että paradoksaalisesti tulemalla itse itselleni ykköseksi, tulen kiinnostavaksi hänellekin. Jos tulen, sitten sillä tavalla, tästäkään mallista ei hyvää seuraa. Hyviä kirjoja ja parisuhdeoppaita on maailma väärällään (kuten huonojakin), mutta silti ne ovat vain kirjoja. Luotan siihen, että elävä suhde on aina ennustamaton, ainakin periaatteessa. En ole tullut hullua hurskaammaksi, mutta jotakin ajatuksia olen saanut John Grayn Mars ja Venus -kirjoista ja nyt luen Harville Hendrixin Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu. Sisimmässäni tahdon olla rakkaan ihmiseni kanssa, mutta hänen lommojaan en selvästikään pysty sanoin oikomaan. Minusta tuntuu benjiltä jättää puhelin kotiin muutamaksi päiväksi ja lähteä, mieluummin koko kaupungista. Onko sinun mahdollista vetäytyä ja mieluummin ilman puhelinta kesämökille, jonkun ystävän luo käymään vaikka toiselle puolelle maata, risteilylle (riippuen missä päin maata asut, siellä saa kuitenkin olla irti omien ajatusten kanssa)? Kertomatta hänelle suunnitelmistasi, ihan vaan häviten. Painin siis saman "kun saisin itsestäni irti" -ongelman kanssa. En odota ongelmien (rakkaalla neidolla on läheisyydenpelkoa, ja siksikin olen saanut kuulla viiltäviä, loukkaavia, nöyryyttäviä sanoja itsestäni ja olemuksestani - ja kuitenkin paljon hänen käytöksestään kielii jostakin ihan päinvastaisesta) ratkeavan helposti enkä edes nopeasti. Yritän nähdä hänen sanojensa ja käytöksensä taakse. Liika ymmärtäminenkin on mahdollista, silloin kun luovun itsestäni ja rajoistani. Tässä meillä on varmaan yhteistä. On vaan niin selvää: sekä sinä että minä olemme kiinnostavia ja ansaitsemme hyvää (sori kun toistan samoja). Aloitetaanhan tästä, ja vaikka haksahdetaan samaan vanhaan käytösmalliin aina valmiina kuin partiolainen, jatketaan silti, ja osoitetaan, että hyvää kannattaa hakea. Yhden ystäväni veljellä on kaksi kissaa, ja hän (nykyään onnellisesti naimisissa ja isä myös) sanoi joskus tällaisesta: "Menen kaappiin piiloon, jätän oven raolleen, kissat tulevat uteliaiksi ja alkavat etsiä..." Edelleen: viisautta, mielenmalttia ja oikean itsesi mukaisia toimia!

Lue lisää

Olen yrittänyt olla kyselemättä, utelematta, patistelematta, olen ollut hieman etäällä, vaikeasti tavoiteltavissa. En soittele, pyytele, hermostu enkä roiku.
Perjantaina sattui tilanne, että jouduin yllättäen työkeikalle vielä iltapäivällä vaikka minun piti päästä kotiin. Hän oli soitellut päivän mittaan ja kysellyt illan suunnitelmista. En silloin vielä tiennyt tästä ylityöstä.
Jouduin laittamaan puhelimen kiinni pariksi tunniksi.
Hän oli sillä välin soittanut useasti, jättänyt monta viestiä, soittanut kavereilleni ja äidilleni sekä siskolleni josko joku tietäisi missä olen. Ja kun laitin puhelimen päälle, se soi heti ja hän oli jo kotipihallani odottamassa minua.
Mitä tarkoittaa "en mä tiedä" silloin, kun täytyy toimia näin? Koko vkonloppu ollaan oltu yhdessä ja hyvin on mennyt, samoin tänään töihinlähtiessä. En tiedä olenko minä kohta se suurempi "enmätiedä".
En pääse/pysty pakenemaan, häipymään kuvioista, koska minulla on lapsi. En pysty katoamaan kaikilta salassa enkä tiedä mitä se auttaisi, sillä palatessani olisi edessä kuulustelu. Ja riita. Muuten me emme juurikaan riitele. Kaikki on ihan hyvin, mutta hän ei vaan tiedä...

Enkä minä tiedä senkään vertaa enää...
Nunnaluostari kutsuu..

Turhaanko? kirjoitti:

Olen yrittänyt olla kyselemättä, utelematta, patistelematta, olen ollut hieman etäällä, vaikeasti tavoiteltavissa. En soittele, pyytele, hermostu enkä roiku.
Perjantaina sattui tilanne, että jouduin yllättäen työkeikalle vielä iltapäivällä vaikka minun piti päästä kotiin. Hän oli soitellut päivän mittaan ja kysellyt illan suunnitelmista. En silloin vielä tiennyt tästä ylityöstä.
Jouduin laittamaan puhelimen kiinni pariksi tunniksi.
Hän oli sillä välin soittanut useasti, jättänyt monta viestiä, soittanut kavereilleni ja äidilleni sekä siskolleni josko joku tietäisi missä olen. Ja kun laitin puhelimen päälle, se soi heti ja hän oli jo kotipihallani odottamassa minua.
Mitä tarkoittaa "en mä tiedä" silloin, kun täytyy toimia näin? Koko vkonloppu ollaan oltu yhdessä ja hyvin on mennyt, samoin tänään töihinlähtiessä. En tiedä olenko minä kohta se suurempi "enmätiedä".
En pääse/pysty pakenemaan, häipymään kuvioista, koska minulla on lapsi. En pysty katoamaan kaikilta salassa enkä tiedä mitä se auttaisi, sillä palatessani olisi edessä kuulustelu. Ja riita. Muuten me emme juurikaan riitele. Kaikki on ihan hyvin, mutta hän ei vaan tiedä...

Enkä minä tiedä senkään vertaa enää...
Nunnaluostari kutsuu..

Lue lisää

Hän tuntuu pelkäävän menettämistäsi. Se
"en mä tiedä" voi tarkoittaa häneltä pelkoa sitoutua sinuun, enhän tiedä suhteenne poikkimenon syytä enkä syytä (onhan matkailu tietysti itsessäänkin avartavaa ja hauskaa) hänen matkailulleen, kuulostelikohan hän siinä itseään...kenties ajatuksina: sitoutua sinuun syvemmin tai sitten pelko, että tulee jätetyksi ennemmin tai myöhemmin. Tällaista tulee mieleeni, voinhan erehtyä, osua oikeaan, joko hyvin tai vain osittain - ajattele, mikä sinusta on uskottavinta. Onko hänet hylätty (vaikka joskus lapsena), jätetty tai petetty...voisi olla järkeenkäyvempää sitten hänen käytöksensä. Tuota menoa sinulta voi loppua ilma ympäriltä, ja niin toteuttaisi hylätyksituloennuste itseään. Mutta, eihän niin tarvitse käydä, asioista niiden oikeilla nimillä puhuminen oma itse alttiiksi pannen on edellytyksenä varmaankin, että vyyhti selviää.

Ei lisättävää, ei poistettavaa - osut omien tuntojenikin ytimeen. Jos hän ei välittäisi, et olisi siinä, ja sama pätee itseeni: jos hän ei välittäisi, en olisi tässä. En voi ajatuksiani pysäyttää ja lopettaa, ja olen antanut ajan kulua, mutta loputtomiin näin ei voi jatkua. Ei kiireen vuoksi, vaan siksi että en jaksa: tilanne kuluttaa ja vie elämäniloa. Mutta hänelle se sopii: tavataan kun hänelle sopii, molemmat nautimme toistemme seurasta, mutta on kuin saisi kuulla vuoripuron solisevan - katsoa, koskea, maistaa ei saa. Silti se puro solisee siinä mielellään. Hän saa minusta sitä energiaa solista. Ensimmäistä kertaa hänet tavatessani näin kuten Pikku prinssissä sanotaan: vain sydämellä näkee hyvin. Kuukausi sitten välimme menivät poikki, tunteidentunnustukseni hän mitätöi loppukesästä, samoin mikään kriittinen ei käy, vain minä näen vajaasti enkä kokonaisuuksia - hän on oikeassa. Ajattelin tuolloin, että on pirun raskasta kestää, kun hän pani välit jäihin (ja että kunnioitan tahtoaan, ei sitten nähdä enää, ellei sattumalta kadulla), mutta yllättäen hän ottikin yhteyttä vajaan viikon päästä. Tässä sitä taas ollaan, asiat eivät ole muuttuneet. Väliin jaksan uskoa, että kyl tää tästä jossain vaiheessa oikenee, väliin en jaksa yhtään. Sinulle lyhytkin ulottuvilta katoaminen voisi olla tehokasta, minun pitäisi kai olla vähän enemmän häviksissä, jotta hän alkaisi kaivata ja toimia. Tunnistatko itsessäsi: hänen seurassaan säteilet ja loistat, olet automaattisesti parhaimmillasi, mutta muuten on liiankin usein alavireistä, koska suhde mättää?
Minulla on niin, ja tahtoisin sen vallitsevan kurjan tunnetilan näkyvän hänen seurassaan, hän saisi siten todellisen käsityksen tilastani. En ollut yksinäinen ennen hänen tapaamistaan, nyt olen. Siksi, että tiedän, miten kivaa olisi yhdessä, jos hän uskaltaisi haluta seurustella kanssani. Mitkään sanat eivät vaan voi poistaa pelkoja. Tällaisenani olen hänelle aspiriinia, joka voi lievittää oireita, mutta ei paranna mitään, ajan mittaan jopa päinvastoin. En halua kadota, en halua (turhaan) riidelläkään, sanoin en saa häntä tajuamaan, että vähitellen menen rikki tätä menoa. Niinpä hänen on jotenkin voitava nähdä/jouduttava näkemään, miten voin kun kuin on nyt. Jotta olisi sitten toisin, paremmin, onnellisemmin.

Näinhän se menee, mutta miksi siitä täytyy tehdä niin vaikeaa? Olisi helppo lopettaa tämä ellei toinen olisi niin mustasukkainen. Kai sekin siitä laantuisi ajan kanssa...
Täytynee itsekin vain odotella sen paremman löytymistä. Ehkä sitten on helppo omastakin puolesta unohtaa tämä.

Olen kyllä samaa mieltä, että sua vain käytetään...nimittäin mulla on menossa suunnilleen samanlainen suhde, joskaan en tätä suhteeksi enää sanoisi, lähinnä sairaaksi ja tiedän miten vaikeaa on päästä irti..me olemme eronneet ja palanneet yhteen jo vuoden ajan...tässä tulee vain hulluksi.