kuviteltua että tapahtumien kulkua olisi voinut muuttaa esimerkiksi vastaamalla puhelimeen tiettynä aikana tai tekemällä joitakin pienen pieniä asioita toisin.
Nytkin ajattelen, että tietäisin asioista paljon enemmän, jos olisin vastannut puhelimeen silloin taannoin, kun sinun kaverisi minulle soitti.
Totuus kai lienee kuitenkin se, ettei mikään tuollainen pieni asia olisi muuttanut yhtään mitään. Olisin silti aivan yhtä epätietoinen, täynnä aavistuksia.
Kyllähän kuka tahansa normaali ihminen osaisi päätellä menneistä, ettei tässä ole mitään ihmeellisempää tekeillä. Mutta mitä minä teen? Tarkkailen pienimpiäkin sanavalintoja, ajattelen sanomatta jääneitä asioita, tulkitsen kosketusten sävyjä ja merkityksiä...
Ihan kuin sinä kaikista maailman ihmisistä et muka osaisi puhua tunteistasi, jos jotakin sanottavaa olisi. Sen takia tämä kuvitteleminen on ihan naurettavaa, varsinkaan kun en itsekään tiedä miksi sitä teen.
Pakenisinko kuitenkin kengän kannat vinkuen, jos tositilanne tulisi eteen? Olisiko se viimeinkin se järjen ääni, joka pelastaisi minut? Pelastaisi miltä?
Siltä tiedolta, että saadakseen on annettavakin jotakin? Sekö minua sitten lopulta pelottaa?
Ainakin se on varmaan, etten takuulla uskalla olla se, joka tekee ensimmäisen liikkeen mihinkään suuntaan. Siksi minä ainakin toistaiseksi jatkan tulkintojen tekemistä. Onhan sekin merkki jostakin, että haluat olla jonkinasteisissa tekemisissä kanssani. Merkki kaveruudesta, kenties ystävyydestäkin. Sinun kaltaisesi ihmisen kanssa sellaisen saavuttaminen olisi valtavan hieno juttu!
T: Ajoittain hymyilevä Apollotar
Nytkin ajattelen, että tietäisin asioista paljon enemmän, jos olisin vastannut puhelimeen silloin taannoin, kun sinun kaverisi minulle soitti.
Totuus kai lienee kuitenkin se, ettei mikään tuollainen pieni asia olisi muuttanut yhtään mitään. Olisin silti aivan yhtä epätietoinen, täynnä aavistuksia.
Kyllähän kuka tahansa normaali ihminen osaisi päätellä menneistä, ettei tässä ole mitään ihmeellisempää tekeillä. Mutta mitä minä teen? Tarkkailen pienimpiäkin sanavalintoja, ajattelen sanomatta jääneitä asioita, tulkitsen kosketusten sävyjä ja merkityksiä...
Ihan kuin sinä kaikista maailman ihmisistä et muka osaisi puhua tunteistasi, jos jotakin sanottavaa olisi. Sen takia tämä kuvitteleminen on ihan naurettavaa, varsinkaan kun en itsekään tiedä miksi sitä teen.
Pakenisinko kuitenkin kengän kannat vinkuen, jos tositilanne tulisi eteen? Olisiko se viimeinkin se järjen ääni, joka pelastaisi minut? Pelastaisi miltä?
Siltä tiedolta, että saadakseen on annettavakin jotakin? Sekö minua sitten lopulta pelottaa?
Ainakin se on varmaan, etten takuulla uskalla olla se, joka tekee ensimmäisen liikkeen mihinkään suuntaan. Siksi minä ainakin toistaiseksi jatkan tulkintojen tekemistä. Onhan sekin merkki jostakin, että haluat olla jonkinasteisissa tekemisissä kanssani. Merkki kaveruudesta, kenties ystävyydestäkin. Sinun kaltaisesi ihmisen kanssa sellaisen saavuttaminen olisi valtavan hieno juttu!
T: Ajoittain hymyilevä Apollotar
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.