Ohops.. Havahduin tässä ykskaks tajuamaan, että yksi selkeä syy tietynlaiseen etäisyyden pitämiseen miehistä (olen sinkku nyt) on, että olen aina kaikissa suhteissani ja ylipäätänsäkin elämän eri asioissa oppinut olemaan ylimitoitetun joustava ja kärsivällinen - ylimitoitetulla tarkoitan, että suunnilleen uhrannut kaiken oman aikani, tarpeeni, ajatukseni, ihan kaiken suhteiden takia. Ja sietänyt vaikka mitä (ei ole onneksi ollut mitään väkivaltaa) hurjan pitkiä aikoja, sillä olen ajatellut, että kun vaan antaa aikaa ja energiaansa ja yrittää ja yrittää ja yrittää niin kaikki kääntyy hyväksi. Eikä se ole ikinä tuntunut hyvältä vaan kamalan väsyttävältä sitten loppujen lopuksi. Nyt huomasin, että olenkin jotenkin yleisesti ottaen lopen uupunut. Ja se vaikuttaa niin, että olen tosi kärsimätön. Olen alkanut ajatella niin, että en jaksa odottaa ja haluan että asiat menisivät kerrankin jotenkin suoraviivaisesti ja helposti. Ja samalla sitten tiedostan, että varmaankaan ihan sellaista suoraviivaisuutta mitä kaipaan ei ihmissuhteissa ole edes olemassa.
Mitä kummaa voin tehdä tälle kärsimättömyydelleni. Siitä väsyneisyydestä se johtunee ja on aikamoinen haitta oikeastaan, sillä eihän kehenkään sitten kykene tutustumaan kun heti jos joutuu odottamaan yhtään mitään (siis vaikka puhelua tai tapaamista) niin tuskastun. Se ei ole sellaista "kivan piinallista" odottamista kun jännittää vähän ja on asiat niin kivasti alkuvaiheessa. Vaan sellaista "äh, mä en JAKSA tätä enää!!" Vaikka mitään pahaa ei ole edes tapahtunut. Onneksi en paljasta tätä toiselle vaan pidän tyynen ulkokuoren - eihän se toisen syy ole. Ja tiedän että normaalisti asiat menevät niin, että soitellaan alussa vaikka muutaman päivän välein ja tavataan jokseenkin harvakseltaan.
Ehkä minusta tuntuu, että olen uhrannut aikanaan niin pitkään kaiken elämästäni enkä tiedä olenko siitä hyötynyt yhtään mitään. Kai sitä jotain oppii kaikesta, mutta selvästi pelkään, että mitä jos taas käytän aikaani turhaan johonkin eikä mitään vieläkään synny..
Järjellä ajatellen ihan tyhmää reagointia. Mutta tunne on tosi vahva. Ja ainakin väsyttää minua entisestään.
Mitä kummaa voin tehdä tälle kärsimättömyydelleni. Siitä väsyneisyydestä se johtunee ja on aikamoinen haitta oikeastaan, sillä eihän kehenkään sitten kykene tutustumaan kun heti jos joutuu odottamaan yhtään mitään (siis vaikka puhelua tai tapaamista) niin tuskastun. Se ei ole sellaista "kivan piinallista" odottamista kun jännittää vähän ja on asiat niin kivasti alkuvaiheessa. Vaan sellaista "äh, mä en JAKSA tätä enää!!" Vaikka mitään pahaa ei ole edes tapahtunut. Onneksi en paljasta tätä toiselle vaan pidän tyynen ulkokuoren - eihän se toisen syy ole. Ja tiedän että normaalisti asiat menevät niin, että soitellaan alussa vaikka muutaman päivän välein ja tavataan jokseenkin harvakseltaan.
Ehkä minusta tuntuu, että olen uhrannut aikanaan niin pitkään kaiken elämästäni enkä tiedä olenko siitä hyötynyt yhtään mitään. Kai sitä jotain oppii kaikesta, mutta selvästi pelkään, että mitä jos taas käytän aikaani turhaan johonkin eikä mitään vieläkään synny..
Järjellä ajatellen ihan tyhmää reagointia. Mutta tunne on tosi vahva. Ja ainakin väsyttää minua entisestään.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.