Ahdistaa, kun en yhtään tiedä, mitä haluan tehdä.
Pääsin peruskoulusta ysin keskiarvolla. Menin lukioon, josta valmistuin neljässä vuodessa surkeilla yo-papereilla (paitsi enkun E ja äikän M) ja kuutosen keskiarvolla. Oli lähellä, etten joutunut vielä neljänkin vuoden jälkeen jäämään sinne. Olin peruskoulussa kunnollinen ja kiltti tyttö, jolle itkun ja pettymyksen aihe oli alle 9 kokeesta. En koskaan lintsannut ja oli kaikin puolin kunnollinen, mutta koulukiusattu. Minulla oli jo silloin masennusta ja paniikkioireita, mutta ehkä lukiossa ne kärjistyivät lisää ja koulunkäyntini suorastaan romahti, kun en vain jaksanut opiskella. En kertaakaan koko lukion aikana lukenut kunnolla kokeisiin (paitsi kerran ja silloin sain yhtä tehtävää vaille täydet pisteet kokeesta) . YO-kirjoituksiin luin koko sinä aikana kaksi (2) tuntia samalla kun suoritin ja uusin kursseja, että valmistun.
Vietin muutaman välivuoden ja sitten löysin tieni ammattiopistoon. Valmistun sieltä nyt keväällä kokiksi. Välivuosien aikana kävin terapeutin luona ja sain lääkkeitä, joita syön edelleen.
En tunne, että kokki olisi mikään unelma-ammattini, vaikka tykkään minä laittaa ruokaa ja kokata. Siivoustöitäkin olen tehnyt ja tykkään siitä, mutta en silti tiedä, onko sekään unelma-ammattini. Olen vain ajautunut näihin.
Minua kiinnostaa moni asia. Olen kiinnostunut historiasta, arkeologiasta, luonnonilmiöistä, luonnosta, uskonnoista, arkkitehtuurista, suomen kielestä, psykologiasta, musiikista, maantiedosta, tähtietieteestä ym. Keräilen paljon näihin liittyviä kirjoja ja luen niitä. Ajattelin joskus, että haluaisin luokanopettajaksi, koska pidän lapsista ja siinä työssä yhdistyy kaikki mielenkiinnon kohteeni, mutta kun minulla on tämä taustani (kallonkutistaja, lääkkeet ja vaikka lasten parissa viihdyn, niin en ole mikään maailman sosiaalisin ihminen). Eli sekin on varmaan poissa laskuista. :/ Vaikka en osaisi nähdä itseäni missään tutkijan kammiossa tai museon arkistoissa vaan mieluiten tykkäisin tutkia niitä asioita lasten kanssa.
Haluaisin ehkä opiskelemaan jotain näihin liittyvää. En silti tiedä. En tiedä, mitä haluaisin tehdä isona. Tykkäisin olla ehkä myös puutarhuri ja ryhtyä yrittäjäksi maalle. Olen tehnyt sen AVO-testin miljoona kertaa enkä tule yhtään viisaammaksi. Riippuu ihan mielialasta, minkälaiset tulokset saan. Ja jos pääsisin vaikka lukemaan historiaa, niin en yhtään tiedä, mitä tekisin siihen liittyen työkseni.
Yläasteella oli vielä niin selkeät suunnitelmat, että käyn lukion ja menen yliopistoon, mutta nyt olen ihan sekaisin. En yhtään tiedä, mitä elämäni kanssa tekisin. Ehkä menen nyt taas kerran tekemään sen ammatinvalintatestin ihan kuin se muka voisi kertoaoikeasti, että mitä minä teen.
Oikeasti se luokanopettaja tai lastentarhanopettaja oli jo yläasteella suunnitelmani, mitä lähden lukion jälkeen tekemään. Nyt kaikki suunnitelmani ovat pilalla. Sitten sain masennuksen ja paniikkihäiriön ja minusta tuli ujompi kuin koskaan ennen, enkä enää yhtään tiedä, mitä haluaisin. Vaikka olen jo yrittänyt selvittää itselleni, että ehkä minusta ei ole opettajaksi, niin en vain jotenkin osaa irrottautua siitä.
Jos minua ei olisi koskaan kiusattu koulussa ja olisin yläasteella tehnyt jotain eri tavalla, olisin varmasti selvinnyt kiitettävästi koulusta, pyrkinyt yliopistoon ja varmaan nyt opiskelisin täyttä päätä jossain OKL:ssä luokanopettajaksi.
Mutta ei, elämäni on lähtenyt ihan väärään suuntaan. Masentavaa ajatella, että sitten isona vain tekee jotain työtä, mihin on nyt sattunut ajautumaan.
Pääsin peruskoulusta ysin keskiarvolla. Menin lukioon, josta valmistuin neljässä vuodessa surkeilla yo-papereilla (paitsi enkun E ja äikän M) ja kuutosen keskiarvolla. Oli lähellä, etten joutunut vielä neljänkin vuoden jälkeen jäämään sinne. Olin peruskoulussa kunnollinen ja kiltti tyttö, jolle itkun ja pettymyksen aihe oli alle 9 kokeesta. En koskaan lintsannut ja oli kaikin puolin kunnollinen, mutta koulukiusattu. Minulla oli jo silloin masennusta ja paniikkioireita, mutta ehkä lukiossa ne kärjistyivät lisää ja koulunkäyntini suorastaan romahti, kun en vain jaksanut opiskella. En kertaakaan koko lukion aikana lukenut kunnolla kokeisiin (paitsi kerran ja silloin sain yhtä tehtävää vaille täydet pisteet kokeesta) . YO-kirjoituksiin luin koko sinä aikana kaksi (2) tuntia samalla kun suoritin ja uusin kursseja, että valmistun.
Vietin muutaman välivuoden ja sitten löysin tieni ammattiopistoon. Valmistun sieltä nyt keväällä kokiksi. Välivuosien aikana kävin terapeutin luona ja sain lääkkeitä, joita syön edelleen.
En tunne, että kokki olisi mikään unelma-ammattini, vaikka tykkään minä laittaa ruokaa ja kokata. Siivoustöitäkin olen tehnyt ja tykkään siitä, mutta en silti tiedä, onko sekään unelma-ammattini. Olen vain ajautunut näihin.
Minua kiinnostaa moni asia. Olen kiinnostunut historiasta, arkeologiasta, luonnonilmiöistä, luonnosta, uskonnoista, arkkitehtuurista, suomen kielestä, psykologiasta, musiikista, maantiedosta, tähtietieteestä ym. Keräilen paljon näihin liittyviä kirjoja ja luen niitä. Ajattelin joskus, että haluaisin luokanopettajaksi, koska pidän lapsista ja siinä työssä yhdistyy kaikki mielenkiinnon kohteeni, mutta kun minulla on tämä taustani (kallonkutistaja, lääkkeet ja vaikka lasten parissa viihdyn, niin en ole mikään maailman sosiaalisin ihminen). Eli sekin on varmaan poissa laskuista. :/ Vaikka en osaisi nähdä itseäni missään tutkijan kammiossa tai museon arkistoissa vaan mieluiten tykkäisin tutkia niitä asioita lasten kanssa.
Haluaisin ehkä opiskelemaan jotain näihin liittyvää. En silti tiedä. En tiedä, mitä haluaisin tehdä isona. Tykkäisin olla ehkä myös puutarhuri ja ryhtyä yrittäjäksi maalle. Olen tehnyt sen AVO-testin miljoona kertaa enkä tule yhtään viisaammaksi. Riippuu ihan mielialasta, minkälaiset tulokset saan. Ja jos pääsisin vaikka lukemaan historiaa, niin en yhtään tiedä, mitä tekisin siihen liittyen työkseni.
Yläasteella oli vielä niin selkeät suunnitelmat, että käyn lukion ja menen yliopistoon, mutta nyt olen ihan sekaisin. En yhtään tiedä, mitä elämäni kanssa tekisin. Ehkä menen nyt taas kerran tekemään sen ammatinvalintatestin ihan kuin se muka voisi kertoaoikeasti, että mitä minä teen.
Oikeasti se luokanopettaja tai lastentarhanopettaja oli jo yläasteella suunnitelmani, mitä lähden lukion jälkeen tekemään. Nyt kaikki suunnitelmani ovat pilalla. Sitten sain masennuksen ja paniikkihäiriön ja minusta tuli ujompi kuin koskaan ennen, enkä enää yhtään tiedä, mitä haluaisin. Vaikka olen jo yrittänyt selvittää itselleni, että ehkä minusta ei ole opettajaksi, niin en vain jotenkin osaa irrottautua siitä.
Jos minua ei olisi koskaan kiusattu koulussa ja olisin yläasteella tehnyt jotain eri tavalla, olisin varmasti selvinnyt kiitettävästi koulusta, pyrkinyt yliopistoon ja varmaan nyt opiskelisin täyttä päätä jossain OKL:ssä luokanopettajaksi.
Mutta ei, elämäni on lähtenyt ihan väärään suuntaan. Masentavaa ajatella, että sitten isona vain tekee jotain työtä, mihin on nyt sattunut ajautumaan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ei opettajaksi haluavan tarvitse olla "maailman sosiaalisin ihminen", kunhan osoittaa pääsykokeissa olevansa reipas ja kommunikaatiokykyinen. Psykiatrin pakeilla käyminen ja mielialalääkkeiden käyttäminen eivät kerro sinusta muuta kuin sen, että apua olet hakenut ja saanut.
Kun ryhdyt nyt hommiin, ehdit lukea OKL:n pääsykokeisiin monta kuukautta. Lukion arvosanat eivät merkitse kaikkea, ja kirjoituksissahan olet saanut pari oikein hyvää arvosanaa. Mielesi tekee opeksi - tee itsestäsi sellainen. :)
Minäkin olen samanlaisesta jamasta yliopistoon ponnistanut ja elämä on muuttunut koko ajan ihanammaksi! Eka vuosi menossa yliopistolla ja et arvaa kuinka hyvää on tehnyt esiintymistaidon tuntien opit mun sulkeutuneisuudelle ja jännittämiselle... Ensimmäistä esitelmää pitäessä tärisin hirvittävästi, mutta kukaan ei nauranut, ja seuraava meni jo huomattavasti paremmin. Minullakaan ei ollut toivoa päästä YO-todistuksin sisään, mutta puolethan ne ottavat yleensä aina noihin koulutusohjelmiin pääsykokeiden perusteella, minkä turvin minäkin pääsin sisälle (ja komeastipa pääsinkin;)
Tuo pyrkimis- ja opiskeluprosessi voisivat toimia hyvin lääkkeenä noihin ongelmiisi... Saat itseluottamusta ja löydät uuden, mielekkäämmän suunnan elämällesi ja eheydyt. Ongelmasi voit kääntää joku päivä voimavaraksesi, kun työskentelet luokan- tai lastentarhaopena, sillä siinä työssä törmäät jatkuvasti tuollaisten ongelmien kanssa kamppaileviin lapsiin ja nuoriin. Kukapa niitä ongelmia niin hyvin ymmärtää kuin samat ongelmat läpikäynyt?!?!? Et ole todellakaan ainoa yliopisto-opiskelija, joka käy psykiatrilla ja syö mielialalääkkeitä. Kertoo vain sinusta sen, että olet fiksu ihminen, kun olet ongelmiisi tarttunut.
p.s. Lastentarhanopettajista on tällä hetkellä pula!! Käy vaikka toteamassa itse www.mol.fi sivuilla!
Viime keväällä 0 itsetunnosta lähteneenä ja huonoilla YO-arvosanoilla ( 5 välivuodella, masennusta jne.) pääsin loistavin arvosanoin yliopistoon. Elämän ei tulekaan olla täydellistä, silti voi onnistua! Kannustan yrittämään, kerran täällä vaan ollaan :)
Elämän koettelemukset kun kääntää omaksi vahvuudekseen... ;-)
Vaikeasta nuoruudestasi huolimatta olen aivan varma siitä, että mikäli vain annat itsellesi hieman armoa, ovat kaikki ovet sinulle auki. Niiden ovien läpi kulkeminen voi aluksi tuottaa pelkoa ja ahdistusta, mutta kun vain tohdit ottaa sen ensimmäisen askeleen kohti Omaa Tulevaisuuttasi, tulee jokainen askel olemaan edellistä helpompi.
Nyt vain rohkeasti OKL:n pääsykokeisiin! Toivotan sinulle parasta mahdollista alkavaa vuotta 2009. Anna itsellesi mahdollisuus valita elänäsi suunta, niin mikään ei tule olemaan mahdotonta.
Sinuna ottaisin vaikka lasin viiniä ja istuisin sinulle mukavassa paikassa iltahämärässä esim. kuunnellen mieleistä musiikkia. Sitten yrittäisit hirveästi kuvitella mitä voisit olla jos et olisi "tuollainen". Kuvittele itsesi rohkeaksi ja menestyneeksi, mikä työ antaisi sinulle voimaa ja jota jaksaisit tehdä JOS ns. olisit hieman erilainen? Lopulta se on se, mitä sinun kannattaa hakea lukemaan. Pienikin orastava ajatus sinusta tulevaisuuden ammatissa saattaa olla oikea tiesi.
Pelot ja epävarmuudet karisevat varmasti asioita tehtäessä. Kun ymmärtää olevansa opiskelemassa hyvässä porukassa aikuisten kanssa, alakoulun painajaiset unohtuvat pikkuhiljaa.
Kun alat päästä jaloillesi masennuksesta, kannattaa oikeasti pyrkiä sinne luokanopettajan tai lastentarhanopettajan koulutukseen. Kuvauksesi perusteella se voisi sopia todella hyvin sinulle. Ne oppilaathan ovat aivan pieniä lapsia, joten tietty sosiaalinen vaikeus ei vaikuta samalla tavalla. Kun opiskelet alaa, saat samalla itsevarmuutta takaisin. Olet ollut hyvä oppilas ja masennuksen ja/tai koulukiusaamisen tms. takia helposti asiat menevät solmuun. Nyt olet aikuinen ja vapaa elämään omaa elämää ja kannattaa pyrkiä sellaiselle alalle, jolle on kutsumus eikä mennä siitä missä rima on matalin. Monipuolinen kiinnostuneisuutesi pääsisi oikeuksiinsa luokanopettajan työssä ja jos sinulla on kokin koulutus, kotitalousopettajankin työ voisi olla yksi vaihtoehto. Tsemppiä! :)
Tuo että käyt psykiatrilla ja syöt mielialalääkkeitä ja oot ujo ei todellakaan oo mikään este jos et anna sen olla. mulla on kans sellanen tilanne et haluisin alalle, jolla tarvitaan hyviä vuorovaikutustaitoja, mutta en todellakaan ole sosiaaliselle sukuakaan, mutta en anna sen estää unelmani toteutumista.
Hei.
Kiitos teille kaikille oikeasti tosi paljon kommenteistanne. Oli ihanaa saada näin positiivista ja kannustavaa palautetta.
Olen aina jotenkin ajatellut, että tällaisille aloille pitää olla "puhtaat paperit", kun eikö ainakin sosiaali- ja terveysalalla syynätä ne aika tarkkaan.
Ja onhan se tosiaan niinkin, että menneisyyden huonot kokemukset voivat kääntyä myös vahvuudeksi, jos osaa käsitellä ne.
Ei tosiaankaan pitäisi olla menneisyytensä vanki vaan suunnata katse kohti tulevaa.
Olin yläasteen TET-harjoittelussa ala-asteella, ja vaikka eihän siinä ajassa mitään käsitystä ehtinyt saada opettajan työstä, mutta kyllä sen verran opin, että tykkäsin kamalasti olla lasten kanssa. Vaikka olen koulussa jännittänyt esiintymisiä, niin kun sain pitää tuntia lapsille, niin en yhtään jännittänyt ja olin ihan rentona. Eihän tällainen viikon kokemus muille merkitse mitään, mutta itse ainakin se oli yksi sellainen itsetuntoa kohottava kokemus.
Olen vähän miettinyt sellaistakin, jos ensin kokeilisin toimia vaikka kouluavustajana, niin saisin vähän enemmän kokemusta koulumaailmasta. Ainakin luulisin, että siitä olisi itselleni hyötyä ja olisi helpompi lähteä opiskelemaan opettajaksi.
Yksi ehdotti kotitalousopettajaa, ja olen vähän sitäkin miettinyt. Tai oikeastaan aika paljon. Tuskin kokin ammatistani olisi siinä ainakaan mitään haittaa. Luin nettisivuilta, että voi opiskella niihin kumpaankin.
No en mä kyllä tiiä noista täysin puhtaan papereista?!?!? Taitais olla Suomen maassa monta hoitajaa ja opettajaa vähemmän, jos sellasta vaadittais? Eihän sun tapauksessa ole mistään vakavasta sinänsä edes kyse; jonkinlainen nuoruusiän kriisi. Sehän on normaalia! Ja sulla on muuten aina oikeus itse valita, kelle kerrot noista vaikeuksistasi; et sä ole niistä kenelläkkään tilivelvollinen! Ei sun tarvitse niitä mitenkään nostaa esille pääsykoe- tai työhönottohaastattelussa, eikä kyllä tarvitse vastatakkaan sellaista koskeviin kysymyksiin, vaikka sitä suoraan kysyttäisiinkin... Sulla on oikeus suojella yksityisyyttäsi! Sä olet aika kyvykäs, kun olet kyennyt noista vaikeuksistakin huolimatta opiskelemaan itsellesi ammatin, HUOM HUOM!!!
Ei jonkin mielialalääkkeen syöminen tai masennus-ja paniikkihäiriödiagnoosin saaminen tee kenestäkään mihinkään kelpaamatonta ja saatikka nyt jotakin ihmeen hullua!!! Ihan samalla tavalla, jos jalka menee poikki lukiossa joltakulta, niin eihän sen estä jalan parantumisen ja lukion loppumisen jälkeen häntä pyrkimästä esim. liikunnanopettajaksi. Eihän sellaista ihmistä osoitella koko loppuelämää ja sanota että: "Kun sillä oli kerran silloin kauan sitten jalka poikki, niin onkohan siitä nyt oikeasti liikunnanopettajaksi?!?!" Ajatuksenakin ihan naurettava! Ei ne mieleen liittyvät sairaudet ole sen kummempia, ja en halua edes kohdallasi käyttää termiä "sairaus", vaan pikemminkin "kriisi".
Tuo kouluavustajana toiminen voisi olla hyvä juttu! Saat työkokemusta ja lisää rohkeutta. Ja sehän on hyvä, että lasten edessä oleminen on jo nyt sinulle luontevaa! Ja jännittäminenkin on kuitenkin sellainen asia, että se on aivan normaalia ja jokaista jännittää ainakin joskus jossakin! Huomaan noista kirjoituksistasi, vähättelet aika paljon itseäsi; siitäkin sinun pitää ryhtyä pyristelemään eroon! Mutta se tulee tietenkin vähitellen, kun huomaat osaavasi ja pärjääväsi erilaisissa työhön liittyvissä tilanteissa ja sosiaalisissa tilanteissa. Toivottavasti sinulla olisi myös ystäviä ja harrastus tai harrastuksia, joista saat onnistumisen kokemuksia. Ne ovat kuitenkin yhtä tärkeitä, tai oikeastaan tärkeämpiäkin asioita elämässä kuin nuo ammatilliset tavoitteet?!?! Paljon tsemppiä!!!
ja nykyisenä luuserina. Sä olet kohdannut lukiossa vain vaikeuksia, joiden yli sun on nyt ponnisteltava! Sä olet edelleenkin se taitava ja lahjakas tyttö, jolla on mahdollisuudet opettajaksi ja vaikka mihin.
Sähän olet siis todellakin osoittanut itsellesi, että olet kyvykäs, koska suurista vaikeuksista huolimatta kirjoitit ylioppilaaksi ja suoritit ammattitutkinnon. Saat olla todella ylpeä itsestäsi! Ei noi vastoinkäymiset ole vieneet sulta mitään pois lopullisesti, eikä sun niiden vuoksi tarvi TODELLAKAAN nähdä ja pitää itsees jonakin b-luokan tyyppinä... Paremminkin näe itses poikkeuksellisen sisukkaana ja taitavana tapauksena, kun olet selviytymässä noin vaikeista asioista. Kyllähän kaikki selviää silloin kun elämä rullaa eteenpäin kitkatta, mut todelliset selviytyjät löytyvät silloin, kun tielle tulee koko joukko vastoinkäymisiä! Ja sä olet sellainen!
Ei ne Laudaturit ylioppilastodistuksessa ja päälle ysin keskiarvo ole mikään lukion päämäärä ja edellytys yliopisto-opintojen aloittamiselle! Ihan tavallisia ihmisiä siellä yliopistossa on ja kaikilla ei edes ole sitä ensimmäistäkään Eximiaa tai Magnaa ylioppilastodistuksessa! Ei ollut mullakaan, kun yliopisto-opinnot aloitin;)