Mä olen 18 vuotias tyttö ja se on ongelma etten ymmärrä itseäni ollenkaan. Mun tunteet vaan menee täyttä vuoristorataa jatkuvasti. Hetkessä aallonpohjalla ja hetkessä taas kaikki on ihanaa. Kaikki ihmisten sanomiset, eleet, katseet, ajatukset, ja tekstiviestit ja puhelut vaikuttaa mun mielialaan tosi pelottavasti. Mä jännitän ja ajattelen kokoajan henkilökohtaisia asioita esim, koulussa ja tulee fyysisesti tosi paha olo. Jos olen kaupungilla kavereiden kanssa menen mielummin kotiin suremaan kuin olen siellä. Tuntuu ettei ne osaa sanoa mitään mun tilanteeseen eikä oikeasti ymmärrä. Olen asunut yksin kohta vuoden verran ja vaikka saisinkin kontrolloitua hetkiseksi koulussa ajatukseni opiskelussa, heti kotona se iskee taas. Fyysisen pahanolon seurauksena mä vaan itken ja ajattelen että tappaisin itseni. Jo pienestäkin asiasta saattaa tulla järjetön fyysinen pahaolo. Kun mä en vaan osaa kontrolloida niitä tunteita ja olen aina vaan käsitellyt asioita yksin. Mua on kiusattu pienestä pitäen ja kotoakin löytyi vähän väkivaltainen isäpuoli ja nyt entinen alkoholisti äiti. Mun isä on mulle kyllä läheinen mutta en osaa puhua sille mtn vaikka sitä kiinnostaakin. Tuntuu vaan tosi raskaalta että mun elämää kontrolloi pienetkin asiat ja pelkään milloin seuraava juttu iskee päin naamaa. Erosin just poikaystävänkin kanssa ja sekin sattuu kun se oli ainoa joka mua ymmärsi edes vähän. Ja vaikka mulla on ihan kavereitakin niin ei se niiden seura tunnu enää niin samalta kuin ennen. Mun kaverit on sanoneet että mulla on huono itsetunto ja itsekritiikki on liian korkealla, mutta jos sua on haukuttu kuusivuotiaasta asti rumaksi niin ei muille ajatuksille jää oikeen sijaa. Tuntuu että tää ongelma on kokoajan mutta välillä se pahenee. Vuosi sitten mulla oli yksi pahempi kausi ja itkin melkein jokapäivä. Halusin silloin vaan lähteä jonnekin muualle sanomatta kenellekään mitään. Nyt tuntuu välillä samalta. Mä en tiedä että mitä mä oikeen teen kun en ymmärrä itseäni. Onko ehdotuksia?
Sekaisin
minäkanssa
4372
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Yritän lohduttaa sua jotenkin. Hyvät ja kiltit ihmiset kärsivät muiden pahuudesta. Mullakin oli kurja lapsuus ja voimat silloin vähissä, ahdisti ja oli paniikin tunne ja masensi.Yritin koko ajan kelvata muille(pahoille)ja ahdisti vielä enemmän.Nyt kolkytviisvuotiaana olen ymmärtänyt, että ei kelpaa sellaisenaan koskaan kenellekään kuitenkaan, joten turha yrittää miellyttää, väsytät vain itsesi sillä. Ole oma itsesi ja tee niitä asioita, joita sinusta itsestäsi on mukavaa tehdä.Älä yritä hallita tunteitasi vaan hyväksy sellaisenaan kaikki tunteesi ne on sinun omia ja yhtä tärkeitä kaikki. Elämä on nuorena vuoristorataa ja saa ollakin.Media vääristää helposti käsityksen elämästä mm.mainostamalla kaikkea superkivaa ja samalla kaikkien pitäisi olla laihoja ja rikkaita ja menenstyneitä.Minua auttoi ymmärtämään itseäni ja elämää parhaiten kun avasin rippiraamattuni ja katsoin mitä siellä sanottiin.Siellä luvattiin, että Jumala pitää huolen ja että kelpaan juuri sellaisena kuin olen.Päätin luottaa siihen ja elämä on helpottanut sen jälkeen kovasti. Valitsen edelleen kivoja ja piristäviä asioita ihan tietoisesti ja niin myös ystäväni.Jos en kelpaa sellaisena kuin olen niin ei voi mitään. Voimia sinulle:Itke kun itkettää,naura kun naurattaa ja valitse itsellesi oikeus sunnäköiseen omaan elämään. Sä tiedät itse parhaiten mitä tarvitset.
Sun teksti kuulosti aika tutulta. Mulla itellä on ollut samanlaista, ihan pienetkin asiat vaikuttaa voimakkaasti mun tunteisiin... Olen tietoisesti yrittänyt opetella kontrolloimaan niitä tunteita. Jotain olen jo oppinutkin...
Mua järkytti eräs asia kirjoituksessasi todella paljon: se, että sua on haukuttu 6-vuotiaasta asti rumaksi. Kuka sellaista on tehnyt?? Ja MIKSI?? Ihan hirveetä tuollainen!
Sua ei muutenkaan kohdeltu lapsena hyvin. Se varmasti vaikuttaa siihen, miten nyt koet asiat ja elämäsi.
Tavallisestikin tunteet vaihtelee ihmisillä kyllä suuresti, mutta sulla se vaihtelu on ilmeisesti niin suurta, että se haittaa ns. normaalia elämää.
Sä sanoit ettei oikein kukaan ymmärrä sua. Mä olen itse huomannut monesti, että ihmiset ei ymmärrä mun omia mielialanvaihteluja kovinkaan helposti. Kaikkein kurjimmalta tuntuu se, että he alkavat helposti syyttää itseään, kun mulla iskee ahdistus heidän seurassaan, ja alkavat kysellä, mitä he ovat tehneet väärin. Kun asiat jaksaa selittää riittävän moneen kertaan (syy ei ole heissä vaan mun omassa "hulluudessani"), joku ehkä joskus ymmärtääkin... Kannattaa ainakin yrittää kertoa kavereille täysin avoimesti, kuinka kokee asiat, vaikka ei aina itsekään ymmärtäisi miksi.
Onhan tietysti olemassa kaikenlaisia terapioita, joissa asioita voisi yrittää selvitellä ns. ammattiauttajan kanssa.... Terapiasta voi kuulemma joskus olla hyötyä. Ikävä kyllä ei aina.
Kiitos vastauksesta. Niin, mun tunteiden heittely vaivaa mun muuta elämää kun en osaa keskittyä mihinkään muuhun kunnolla. Koetan kyllä sulkea ne tunteet pois mielestä mutta ne kasvaa ja se sitten purkautuu pahana olona ja itkuna. Mun entinen poikaystävä käski mun hillitä mun tunteita koska ne heittelee niin paljon, mutta se että koetan tehdä niin aiheuttaa vaan enemmän pahaa oloa. Mun kanssaihmiset on kiusanneet mua koulussa ja vapaalla koska en ollut kaunis, enkä koskaan ole ollutkaan. On mulla ollut ystäviä jotka koittaa tukea mutta totuus on ettei ne ymmärrä oikeasti yhtään. Jos kerron miltä musta tuntuu kun tunteet heittelee ja tulee paha olo, ei ne osaa sanoa siihen mitään. Olen joskus soittanut kavereille keskellä yötä ja sanonut tappavani itseni kohta koska en jaksa. Ne sanoo että on paljon ihmisiä jotka mua jää kaipaamaan ja etc. Mutta toi ei lohduta jos tiedät ettet koskaan tuu riittämään kellekään, edes itsellesi. Ja tuntuu että ainoa keino saada todistettua että mä oon pahoillani asioista joita tein, ja siitä että olen kyvytön, on että kuolisin. Silloin ihmiset oikeasti ymmärtäisi kuinka pahoillani mä oikeasti olen.
>Niin, mun tunteiden heittely vaivaa mun muuta elämää kun en osaa keskittyä mihinkään muuhun kunnolla.>
Kun tunteet heittelee oikein rajusti, joutuu tavallaan koko ajan hakemaan tasapainoa, ja siihen menee niin paljon energiaa, ettei sitten enää jaksa keskittyä mihinkään muuhun...
>Koetan kyllä sulkea ne tunteet pois mielestä mutta ne kasvaa ja se sitten purkautuu pahana olona ja itkuna.>
Niin, tuo on kyllä totta. Mulla käy oikeastaan ihan samoin, yritän varmaan liian usein "sammuttaa" mun tunteet ja sen takia ahdistus vaan kasvaa, salakavalasti... ja lopulta onkin aivan sietämätön olo eikä voi kuin vain itkeä.
>Mun entinen poikaystävä käski mun hillitä mun tunteita koska ne heittelee niin paljon, mutta se että koetan tehdä niin aiheuttaa vaan enemmän pahaa oloa.>
No varmasti! Sun poikaystävä ei toisin sanoen yhtään ymmärtänyt... Ikävä kuulla! On todella rankkaa yrittää hillitä tunteensa vain siksi, että toinen sitä pyytää... Eihän tunteitten hillitseminen ole koskaan helppoa silloin, kun ne tulee oikein tulvimalla. Ja sitten jos yrittää siinä samalla vielä "miellyttää toista" - ja varmaan pelkäsit myös sitä, että se toinen saattaisi lähteä pois, jos et olisi onnistunut häntä miellyttämään - se on todella rankkaa!
>Mun kanssaihmiset on kiusanneet mua koulussa ja vapaalla koska en ollut kaunis, enkä koskaan ole ollutkaan.>
Ymmärsinkö mä nyt ihan oikein?? He on kiusanneet sua sen takia, että sä et ole (heidän mielestään!!) kaunis?? Tuo on rehellisesti sanottuna alhaista ja inhottavaa. Aivan järkyttävää että olet joutunut sellaisten ihmisten seurassa elämään! He on tietenkin jotain hyvin pinnallisia tyyppejä, jotka kuvittelevat olevansa itse "täydellisiä"... Sä olisit kyllä ansainnut parempia ihmisiä lähellesi!
>On mulla ollut ystäviä jotka koittaa tukea mutta totuus on ettei ne ymmärrä oikeasti yhtään. Jos kerron miltä musta tuntuu kun tunteet heittelee ja tulee paha olo, ei ne osaa sanoa siihen mitään.>
Hyvin harvoin ihmiset ymmärtää mitään sellaista, mitä eivät ole itse kokeneet. Ikävä kyllä useimmat eivät edes yritä ymmärtää. Ehkä sekin auttaisi, edes vähän, jos joku vaan yrittäisi ymmärtää!
>Mutta toi ei lohduta jos tiedät ettet koskaan tuu riittämään kellekään, edes itsellesi.>
Mitä sä tarkoitat... miksi et tule koskaan riittämään kenellekään? Siksikö sä sanot noin, että ne sun läheiset on kohdelleet sua _väärin_? Ei, älä usko heitä!
>Ja tuntuu että ainoa keino saada todistettua että mä oon pahoillani asioista joita tein, ja siitä että olen kyvytön, on että kuolisin. Silloin ihmiset oikeasti ymmärtäisi kuinka pahoillani mä oikeasti olen.>
Tuo ei nyt kuulosta ollenkaan hyvältä. Onko sulla edes oikeasti syytä olla pahoillasi jostain? Mä vaan ajattelin... ehkä susta vain tuntuu siltä just sen takia, että sua on kohdeltu niin paskasti.
Ethän sä nyt vaan oikeesti aio tehdä itsellesi pahaa? Sä olet siihen liian arvokas!
Jos haluat jutella, mailaa mulle:
[email protected]