Iskälle just soittelin, hän on 80 ikäinen. Oli saanut lääkäriltä ainoastaan 3 vuoden jatkoajan ajokortille. Tähän saakka saanut 5 vuodeksi. Kehotin lukemaan ja täyttämään ristikoita, niin muisti pysyy hyvälllä tasollla. Muita vinkkejä?
Ikääntyvät vanhemmat
Butternut
281112
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 28
Vanhimmat
...vinkin voin antaa. Käske myydä auto.
Isäukkosi voi varmaan huoleti jatkaa ajamistaan.
Kyllä lääkäri sen asian pystyy arvioimaan..
Ehdota ristikoiden ja lukemisen lisäksi vielä liikuntaa. Se pitää ihmisen virkeänä, jos hän siihen hyvin voinnin puolesta pystyykin.
...myös tähdentää, että ratin takana ei saa lukea, saati ratkoa ristikoita.
Jotkut ajelee tuolla liikenteessä, niin valtsun hitaasti, että tapaan ittekseni sanoa, että onkohan tolla kuskilla käsityö joukos.
Äiti ja isä oli autolla vastassa asemalla poikaani, joka tuli kaukaa. Isä tietysti ajoi autoa, vaikka ei edes enää tuntenut poikaani. Aika huvittavaa.
onko yleistä, että noin iäkkäille annetaan vuosien ajolupa?
Ihmetyttää.
Omat vanhempani eivät ehtineet vanheta.
ajaa autoa ja ikää on 83 eikä kyytissä pelota enkä tarjoudu ajamaan , mutta itse on sitä mieltä ,ettei pitkään enää ajele sillä eihän vainajille anneta ajolupaa.
ikäihmiselle tehdään, jos/kun ajolupaa jatketaan?
lääkärintutkimuksessa ja käsittääkseni tsekataan lähinnä keskustelun perusteella ja voi lääkäri määrätä ajokokeeseen.
En ollenkaan varma meneekö se noin ja toivottavasti joku kertoo.
joutui ajokokeeseen täytettyään 80 vuotta, ja jonka reputti.
Hän sai n. kolme vuotta sitten aivoinfarktin ja menetti esim. sivunäkönsä toiselta puolen, - olin hyvin helpottunut kortin epäämisestä.
viimekeväänä ajokokeesta ja suuresti ihmettelen!
Oli menny kaikki hyvin,vaik toheloi itsekseen koko ajan liikenteessä.
No nyt on dementia iskenyt,koko terveys romahti kertaheitolla polvileikkauksen jälkeen,oli innokas ristikkojen täyttäjä,hoiti vielä kesällä kaikki asiat ja oli muutenkin "elämässä mukana"
Joulun hoidin isääni,hain sairaalasta,pesin,syötin,lääkitsin.
Surullista katseltavaa,jatkosta ei ole vielä tietoa,missä hänen lopullinen paikkansa tulee olemaan,toisten ohjattavissa oleva surullisen näköinen,alistunut ja väsynyt mies.
Tällaista elämä on...
Äitimme on muuten kyllä kaprakassa kunnossa, passaa ruokaa pöytään heti kun sinne menee kylään.
Tulee toimeen vielä itekseen, ja toivottavasti loppuun saakka saa olla kotona.
Pahinta on, jos jää kyyhöttämään yksikseen tai kaksikseen omaan asuntoon, virikkeenä televisio kotiseutulehti, radiouutiset ja kenties viikkolehti.
Muistille on hyväksi, jos on monenlaisten ja monenikäisten ihmisten kanssa tekemisissä.
Onnistumiset pienissäkin asioissa saavat aikaan hyvän mielen kenelle hyvänsä.
Myös vanhan ihmisen pitäisi tuntea itsensä tarpeelliseksi ja elämän elämisen arvoiseksi.
Siinä niitä, helposti sanottu, miten sitten toteutuu on eri asia.
että pysyy harjaantuneena. Mielellään ajo joka päivä. Hyvä olisi paikka, jossa on oltava tarkkana.
Jos näkö heikkenee niin huomiokyky (että hallitsee ja kordinoi 360 astetta jatkuvasti kuin tutka). Normaalinäköisen ei niin paljon tarvi edes kattella kuin erikoistilanteissa kovin tarkkaan, kun on perillä mitä edessä, mitä takana, mitä sivuilla. Takaviisto on pahin, vaikka käyttäisi sivupeileihin liimattavia laajakulmia. Niitä pikkupeilejä kun kieltämättä ei tule katsottua. Taustapeilin pitää olla panorama.
Muistipelit ok. Muttajos pelien avulla haluaa säilyttää havaintokyvyn niin paras voisi olla muutaman hengen rinki, jossa heitetään ristiin palloa siten, että kuka tahansa voi olla vastaanottaja - ja pallo on heti heitettävä heti eteenpäin. Noin viisi henkeä vähintää.. Lapset sopivat hyvin mukaan.
Dementoitunut isäni oli tuotu hoitolaitoksesta kotiin äidin luo jouluksi. Hän ei tuntenut vaimoaan, vaan oli kysynyt onko äitini Viipurista. Molemmat ovat karjalaisia, mutta eräästä toisesta Karjalan kunnasta kotoisin.
Tulin juuri isäni veljen hautajaisista. Viimeinen upeasta veljessarjasta. Hän oli 92-vuotias. Aktiivinen liikkuja, osallistuja ja rakastettu mies perheensä keskellä. Halvaantuminen syksyllä vei hänen voimansa.
Luinpas läpi vastaukset. Ne olivat aika yllättäviä. Ihminen 80-vuotiaana voi elää ihan normaalia aktiivia elämää. Tuntuu kuin teidän isänne ja äitinne olisivat kaikki kädestä ohjattavia dementoituneita köpöttelijöitä.
Kuitenkin on paljon vielä työtä tekeviä ikä-ihmisiä. Olettekos ajatellut, että rakastetuksi tuleminen ja rakastelu on yksi tärkeimmistä ihmisen vieteistä ja perustarpeista. Se antaa traivia. Kyllä hyväilyt ja suukottelut aina sanaristikot voittaa ; )
Eli halaillaan ja suukotellaan niitä isiä ja äitejä ja jos heillä on vielä toinen toisensa toivotaan, että heillä säpinää keskenään.
taitaapa tuo ikääntyminenkin noudattaa perimämme lainalaisuuksia, kun katsomme sukuamme taaksepäin tiedämme mitä on odotettavissa, omalla ja vanhempiemme kohalla...
Tosin joitain erhdyksiäkin tapahtuu..:)
Teoriasi mukaan, uskon omien perimieni olevan vahvoja elää onnellista elämää vielä hyvin pitkään.
En ymmärrä lausettasi "joitain erehdyksiäkin tapahtuu" Olisiko se onnellinen aktiivinen vanhuus erehdys lainalaisuuteen? ; )
Aivoverenvuoto tai tukos voi iskeä hyvinkin jo tässä meidän iässä, tai altcheimerin tauti, Laulaja Carola kuoli siihen jo oliko vielä kuuttakymmentä.
Niin se isäkin sanoi kuusvitosena, ettei hän mikään vanha ole, mutta seitenkymppisenä tuli aivoverenvuoto ja köpöttelyksi meni sen jälkeen.
Isä kun kuoli, äiti jumittui omiin oloihinsa. Aivosairaudet kun alkaa ihminen ensin piristyy, kun estot poistuu. Eli se äiti melkein yhdeksänkymppiseksi, mutta oli jo monta vuotta, ettei tuntenut.
Kyllä minä ymmärrä, että Sinä hyvässä hengessä ohjeita annat, mutta se ei aina mene niinkuin toivoisi.
....siitä, että elämä ei aina mene niinkuin toivoisimme. Mutta kaikki ihmiset ei dementoidu tai saa aivohalvausta eikä köpötä omissa oloissaan. Me emme koskaan tiedä kuka lähtee ensin, mutta rakkautta me tarvitsemme loppuun asti. Kosketus ja halaus pistää dementoituneen hymyilemään, herättää omissa oloissaan olevan. Aivohalvaushan ei välttämättä johda tunteitten kuolemiseen.
Onhan ne kauniita sanoja, kosketus ja halaus. Mutta jos tämä dementoitunut syytää väliin puurot silmille, tai huitoo kepillä ja nyrkillä yhdistettynä sekaisin mennyt vuorokausirytmi. Siinä kun mennään päivästä toiseen, ja omat työt siinä sivussa kun pitäs tehdä, niin kyllä halaukset jäi vähin, ja luulen, että jää muillakin.
Sinun on vaikea käsittää, jos seitenkymppinen suht terve mies saa pahan aivohalvauksen, niin kyllä se mielen matalaksi vetää, minä sen ymmärrän. Se on elämä silloin ohi, ja usko se, että se on ohi.
Tiedän mistä puhut. Elänyt kokenut samat vaiheet.
Mikä ilkeys, kiltissä ihmisessä?
Kuin pienen lapsen perässä yötä/päivää.
Tavaroiden piilottelu ja se ilkeä virne, esim. pullataikinan laitto jääkaappiin kun olin ulkona petangia heittelemässä, odottaen taikinan nousua.
Vaipat ei kelvanneet, monta kertaa päivässä pesuja, kun ei suostunut pytylle jne.
Vaikka kuinka rakastaisi, ei jaksa kun huomaa et ihminen on vain hetkellisesti itsensä.
Pelätä sai koko ajan , millä lyö.
Ken ei näitä ole kokenut , ei saa puhua välittämisen puutteesta, me välitettiin ja laitettiin dementia osastolle.
miksi läheinen joka on yli 80v,epäilee kaikkea.
Jopa sitä,että naapurit käy hänen kotona jos poistuu sieltä?
On ihan tosissaan,vaikka olen monta kertaa sanonut,että turha sellaista pelätä.
Muuten hoitaa kotinsa hyvin ja ei ole apua pyytänyt,eikä haluakkaan.
on kai yksi alkavan dementian oire..
Sitten tulee kuulo harhat. Näitä harhoja on turha yrittää oikoa, siinä rasittaa vain itsensä, ja harhainen pitää entistä tiukemmin kiinni harhoistaan. Sopivalla lääkityksellä harhat pysyvät siedettävällä tasolla. Mitä aiemmin lääkityksen saa alkamaan, sen parempi lopputulos.
Monesti on sellainen käsitys, että ikä vie muistin, niin viekin jonkin verran, mutta ihmisellä säilyy muistia niin paljon, että tulee toimeen, vaikka eläisi kuika vanhaksi, Jos ei tule aivokasvainta, aivoverenvuotoa tai aivosairauksia. Näin minulle sanoi dementtianeuvoja.
olitko omaishoitaja isälle/tai vanhemmillesi?
Isälle tuli aikanaan aivoverenvuoto, selvis siitä jollain lailla. Sitten kuitenkin tuli tukoksia, niitä oli odotettavissa, jotka veivät muistia, lopulta melkein kaiken. Eihän äiti sen kanssa oikein pärjännyt, sotaveteraani, alko ne sota-ajan tapahtumattulla uudelleen. Se homma jäi vähän kesken, kun äiti hermoili itsensä sairaalaan. Silloin oli paras isälle touhuta hoitopaikka.
Isä kuoli sitten, ja äiti jumittui vähän erakoksi, joka näin jälkikäteen ajateltuna edesauttoi aivosairauden kehittymistä. Oli sitten jo monet vuodet, ettei tuntenut enää. En minä omaishoitajaksi itseäni tuntenut, en ottanut omaishoitotukiakaan, vaikka useaan otteeseen tarjottiin. Oon tuota työtä koettanna tehä, niin ei rahasta ihan niin tiukkoo ole, ja puolet siitä olis menny veroa.
Jos piti olla päiväkin pois, silloi täytyi joku saada katsomaan perään.
Ei siinä helpolla päässyt, sen arvaat, kun äiti alko kuulla ääniharhoja, eikä oikein saanut selvää, niin se pani hellan päälle, että kuulis paremmin. Siinä sitten ruuanlaittoaikaan kiisteltiin käyttövuoroista. Kerran se löi silmän mustaksi, mutta siinä oli miun pää vaan väärässä kohtaa. Näihän se on ajateltava.
Kaks kuukautta se oli äiti sairaalassa lopuksi, kun yöllä kaatui ja lonkka murtui.
En ymmärrä miten ihmiset jaksaa vielä työn ohessa hoitaa niin vahittavia vanhuksiaan..pittää teille ihan nostaa olematonta hattuaan.. :)
Varmasti on vaikea rakastaa persoonaltaan täysin muuttunutta vanhempaansa, tai muuta omaistaan; hoitajalla jylläävät monesti ristiriitaiset tunteet. Etenkin omia vihan tunteita omaistaan hoitavan on vaikea hyväksyä, - niitä häpeää ja tuntee niistä syyllisyyttä, - varmasti oisi paljon helpompi oisi hoitaa ihan vierasta ihmistä.
Minä en siitä kovin paljon ymmärrä, mutta jos se tunne, millä sitä hommaa tehtiin on sitä, niin olkoon, eise minua pahenna.
Tuossa Sinä oot vähä väärässä. Kyllä se on niin, että mitä avuttommamks tämmönen omainen tulee, sitä suurempi tunne se on.
En minä vihan tunteita tuntenut. Joskus vaan monen yön valvomisen jälkeen oli tunne, ettei jaksa, ei kertakaikkiaan jaksa. Silloin tuli mieleen, että eihän tämä muuta kun pahenee, että vieläkö kuukausi, vuosi, viisi vuotta. Siinä tuli häpeäntunne, että kuolemaako minä olen toivomassa.
Kävi siinä äidillä lähihoitajat kaks kertaa viikossa pesemässä, ja muutenkin seurasivat terveyttä, joka suuresti helpotti hermopainetta. Isä puhtaudesta huolehdin aikanaan.
Tuossakin olen täysin erimieltä, että olisi vierasta helpompi hoitaa. Se on aivan pomminvarma asia, etten panisi murto- osaa vieraan hoitoon niistä voimavaroista käyttöön, mitä käytin äitini hoitamiseen.
En silti tänäkään päivänä tiedä oliko siinä mitään järkeä, mutta kun se tuntui,että näin piti tehdä, ja pystyin sen tekemään, niin minkä siinä auttoi.
Oli mulla semmonen alkeellinen valvontasysteemi.Äidin rollaattorissa oli kännykkä hadsfreellä ja automaatti-aukaisulla, ääni-asetuksista piti valita, jossa voi itse valita soitto-äänen, siihen kun ei pannut mitään, se ei hälyttänyt. Siihen kännyyn kun soitti, siitä kuuli äänen. Siinä joutui sitten käyttämään mielikuvitusta, mitä äänien perusteella tapahtui.
Hellan sulakkeet ja lavuaarien tulpat piti ottaa aina pois, kun jonnekkin lähti.