Mistä johtuu, että olen yksinäinen, vaikka omasta mielestäni olen sosiaalinen ihminen ja osaan heittää myös hyvää läppää? Itselläni ei ole juurikaan ystäviä. Ehkä voisin sanoa, että vain yksi ystävä joka on sukulainen josta tietysti olen kiitollinen, mutta hän asuu nykyään 400 kilometrin päässä ja nykyään ollaan aika vähän pidetty yhteyttä. Koko pienen ikäni olen miettinyt, että mistä mahtaa johtua, että esim. veljelläni ja siskollani on paljon kavereita ja ystäviä, mutta minä en vain saa kavereita.
Monesti olen melkeimpä väkisin yrittänyt lyöttäytyä veljeni kavereitten seuraan, mutta sielä vastaanotto on kylmä ja jopa tyly. Tulen kyllä hyvin juttuun ihmisten kanssa, mutta en onnistu saamaan itselleni kavereita.
Yksi esimerkkitapaus tässä kun eräs päivä ABC huoltamolla istuskelin yksinäni kahvilla ja yhtäkkiä vanha luokkakaveri ala-asteelta tuli myös kahvittelemaan. Menin hetken istuttuani hänen pöytään kyselemään kuulumisia ( en ollut 5 vuoteen tavannut tätä luokkakaveria ) ja siinä päästiin hyvin juttuun ja aattelin, että tuo Matti (nimi muutettu) onkin oikein mukava ihminen. Siinä tunnin jutustelun jälkeen lähdettiin molemmat eri suuntiin. Puhelinnumerot tietysti kerettiin vaihtamaan. No sitten n. viikon kuluttua näin saman kaverin kaupassa kavereidensa kanssa ja kun menin morjestamaan Mattia niin hän ei ollut huomaavinankaan ja käänsi vain selkänsä minulle eikä vastannut myöhemmin puhelin soittoihinkaan.
Itse olen monet yöt itkenyt ja toivonut hartaasti, että saisin jostain kavereita ja ystäviä joille voisin kertoa kaikista asioista mitkä mieltä painaa, mutta en onnistu niitä saamaan. Lapsuuteni on ollut hyvin vaikea. Olen kotikiusattu jos näin voi sanoa. Melkeinpä siitä asti kun opin kävelemään niin minua on kiusattu kotona murrosikään asti. Vanhemmat veljeni ovat minua kiusanneet ja hakanneet kotona ollessani pienempi. Jouduin aikoinaan aloittamaan jopa karaten ja nyrkkeilyn sen takia, että tämä kiusaaminen loppuisi. Fyysinen kurittaminen tietysti loppui mutta sitten se muuttuin henkiseksi väkivallaksi. Minusta tehtiin aina kotona syntipukki. Veljeni saattoi tehdä aivan päättömiä juttuja ja lattoi kaikki minun syyksi. Noista on tietysti jäänyt paljon traumoja ja itsetunto on vajonnut ihan täysin. Aikoinaan koulut jäi kesken syvän masennuksen ja ahdistuksen takia ja tuntuu, että olen täysi heittiö. Jos minulla olisi jonkinlainen kaveripiiri ja ystäviä niin luulisin, että olisi paljon helpompaa päästä noista kokemuksista yli ja aloittamaan kunnon elämän. Miten se on mahdollista enää tässä vaiheessa? Onko elämäni mennyt jo pilalle ja mitä tässä enää kannattaa yrittää? Psykologin juttusillakin on käyty, mutta eivät hekään voi minulle kavereita antaa!
En ymmärrä, että mistä se johtuu kun en saa kavereita kun olen kuitenkin ihan normaali ihminen, muodissa pysyn mukana mutta en ole mikään pintaliitäjä ja olen omasta ja monien muidenkin mielestä älykäs ja empaattinen ihminen. Vai voinko olla normaali jos en saa kavereita? Tuntuu ihan siltä kuin moni ihminen tietoisesti yrittää väletellä minua ja joskus kun johonkin porukkaan koitan ängetä niin ihmiset muuttumat hyvin salaperäisiksi ja kääntelevät vain selkäänsä minulle. Voisiko jotku olla kateellisia minulle kun olen kuullut huhuja, että aika moni nainen on ihastunut minuun?
Saatan kuulostaa teksin perusteella tyhmältä ja sitä varmaan olenkin, mutta oikeasti haluaisin jo aloittaa kunnon elämän ja siksi kysyn neuvoa.
Kiitoksia jo etukäteen vastauksista!
Monesti olen melkeimpä väkisin yrittänyt lyöttäytyä veljeni kavereitten seuraan, mutta sielä vastaanotto on kylmä ja jopa tyly. Tulen kyllä hyvin juttuun ihmisten kanssa, mutta en onnistu saamaan itselleni kavereita.
Yksi esimerkkitapaus tässä kun eräs päivä ABC huoltamolla istuskelin yksinäni kahvilla ja yhtäkkiä vanha luokkakaveri ala-asteelta tuli myös kahvittelemaan. Menin hetken istuttuani hänen pöytään kyselemään kuulumisia ( en ollut 5 vuoteen tavannut tätä luokkakaveria ) ja siinä päästiin hyvin juttuun ja aattelin, että tuo Matti (nimi muutettu) onkin oikein mukava ihminen. Siinä tunnin jutustelun jälkeen lähdettiin molemmat eri suuntiin. Puhelinnumerot tietysti kerettiin vaihtamaan. No sitten n. viikon kuluttua näin saman kaverin kaupassa kavereidensa kanssa ja kun menin morjestamaan Mattia niin hän ei ollut huomaavinankaan ja käänsi vain selkänsä minulle eikä vastannut myöhemmin puhelin soittoihinkaan.
Itse olen monet yöt itkenyt ja toivonut hartaasti, että saisin jostain kavereita ja ystäviä joille voisin kertoa kaikista asioista mitkä mieltä painaa, mutta en onnistu niitä saamaan. Lapsuuteni on ollut hyvin vaikea. Olen kotikiusattu jos näin voi sanoa. Melkeinpä siitä asti kun opin kävelemään niin minua on kiusattu kotona murrosikään asti. Vanhemmat veljeni ovat minua kiusanneet ja hakanneet kotona ollessani pienempi. Jouduin aikoinaan aloittamaan jopa karaten ja nyrkkeilyn sen takia, että tämä kiusaaminen loppuisi. Fyysinen kurittaminen tietysti loppui mutta sitten se muuttuin henkiseksi väkivallaksi. Minusta tehtiin aina kotona syntipukki. Veljeni saattoi tehdä aivan päättömiä juttuja ja lattoi kaikki minun syyksi. Noista on tietysti jäänyt paljon traumoja ja itsetunto on vajonnut ihan täysin. Aikoinaan koulut jäi kesken syvän masennuksen ja ahdistuksen takia ja tuntuu, että olen täysi heittiö. Jos minulla olisi jonkinlainen kaveripiiri ja ystäviä niin luulisin, että olisi paljon helpompaa päästä noista kokemuksista yli ja aloittamaan kunnon elämän. Miten se on mahdollista enää tässä vaiheessa? Onko elämäni mennyt jo pilalle ja mitä tässä enää kannattaa yrittää? Psykologin juttusillakin on käyty, mutta eivät hekään voi minulle kavereita antaa!
En ymmärrä, että mistä se johtuu kun en saa kavereita kun olen kuitenkin ihan normaali ihminen, muodissa pysyn mukana mutta en ole mikään pintaliitäjä ja olen omasta ja monien muidenkin mielestä älykäs ja empaattinen ihminen. Vai voinko olla normaali jos en saa kavereita? Tuntuu ihan siltä kuin moni ihminen tietoisesti yrittää väletellä minua ja joskus kun johonkin porukkaan koitan ängetä niin ihmiset muuttumat hyvin salaperäisiksi ja kääntelevät vain selkäänsä minulle. Voisiko jotku olla kateellisia minulle kun olen kuullut huhuja, että aika moni nainen on ihastunut minuun?
Saatan kuulostaa teksin perusteella tyhmältä ja sitä varmaan olenkin, mutta oikeasti haluaisin jo aloittaa kunnon elämän ja siksi kysyn neuvoa.
Kiitoksia jo etukäteen vastauksista!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Itselläni ei ole edes sisaruksia, joten sitäkään kautta ei tutustu. Suhteet kaatuu toisensa jälkeen. Kai mulla on joku kirous, että yksinäisyys vaivaa aina.
Olen sosiaallinen, kavereita ei ole kuin yksi ja muutama tuttu.
Masentaa kun kukaan muu paitsi vanhemmat ei välitä. Voi olla, että tämä alkaa jo pikku hiljaa käymään myös mielenterveyden päälle.
Yksinäisyys on helvettiä, ainakin minulle.
Minulla on sisaruksia, mutta eipä nekään oikein välitä pitää yhteyttä. Isä on kuollut ja vanha äiti on oikeastaan ainoa, mutta ei häntäkään enää voi millään huolilla kuormittaa.
Avomies on, mutta useimmiten menee päiviä, että hän vain murahtelee ja jos kysyy, että mikä on, niin vastaus on "ei mikään".
Nyt on jo mennyt kuukauden päivät tippa linssissä. Monta kertaa tulee ajatelleeksi, että mitä hyötyä tämmöisestä elämästä on ja onko tällä mitään tarkoitusta edes. Tuntuu jo sitlä, että olisi parasta päästä mullan alle. Kyllä mullakin on pelko siitä, että tämä yksinäisyys alkaa jo ottaa terveyden päälle. Vaikk mitä yrittäisi, niin mikään ei tunnu onnistuvan.
välillä, että jotkut ovat vain kateellisia minulle ja siksi tahtovat aina syrjiä silloin tällöin. Tosin kyse saattaa olla myös vain yksinäisyyden synnyttämästä vainoharhaisuudesta...mutta kai minun luuloillanikin jotakin perää on.
Tekstistäsi muutenkin löytyy tuttuja piirteitä elämästäni.
Itse olen mielestäni sosiaalinen ja positiivinen, mutta monet ovat minulle suorastaan ilkeitä. Jotkut ovat selvästi kateellisia mutta ei kaikki voi olla. Ehkä olen liian tylsää seuraa koska en puhu paskaa muista enkä hae jännityselämyksiä miesten sängyistä. Muut saattavat myös aistia masennuksen tai ujouden.
Mussa on ehkä paljon samaa kuin sinussa. Mä en hae mitään jännitystä, enkä edes odota elämältäni mitään hienouksia tai rikkauksia. Olisi vain saanut tavallisen elämän, ystävän, jonka kanssa olisi voinut jakaa ilot ja surut.
Tuntuu, että tämä elämä on vain petkuttanut minua.
Olen vähän allapäin siitä syystä ja vähän ujo. Ilmeisesti tämä tulkitaan joskus väärin ja töissäkin olen joutunut kuulemaan ilkeyksiä ja joutunut muutman tyypin sylkykupiksi.
Olen jo jonkun aikaa miettinyt, että mitä tarkoitusta tällä sitten on. Ei kai mitään, koska en ole kenellekään minkäänkään arvoinen.
Nurempana olin positiivinen ja uskalsin ilmaista mielipiteeni ja tunteeni. Sen jälkeen sydän on särjetty niin pahasti monta kertaa, ettei enää osaa ja uskalla edes puolustautua paskapuheita vastaan. Tuntuu, että käpertyy vaan ja sisälle sattuu.
Millä ihmeellä tästä pääsisi eroon? Onneksi on sentään netti. Täällä voi avautua samanlaisille, jota tuntuvat ymmärtävän tosiaan.
joita olen koulumaailmassa nähnyt. Sosiaalisia ihmisiä, jotka saavat osakseen lähinnä silmien pyörittelyä. Minulla on jotenkin vähän sellaisia muistikuvia, että näillä tyypeillä koettiin olevan tyhmät jutut, tai että he olivat sosiaalisesti niin hyökkääviä, että heidän seurassaan oli epämukava olla. He siis olivat ulospäinsuuntautuneita, mutta jotenkin sosiaalisilta taidoiltaan vajavaisia. Tämä tosin varautuneemman ihmisen perspektiivistä.
Itse kyllä pyrin olemaan ihmisille mahdollisiman asiallinen enkä mitenkään päällekäyvä. En siis kertoile mitään tyhmiä juttuja vaan pyrin aina ensin saamaan selvää siitä mistä asioista toinen on kiinnostunut ja yritän keskustella siitä. Mutta en tiedä, että olenko sitten liian asiallinen ja tylsää seuraa... tiedä sitä. Elämänhaluthan tässä alkaa menemään.
yritätkö aina tutustua samantyyppisiin ihmisiin? vaihda piirejä.
ja myös kysyisn oletko itse aloitteellinen?
Kyllä olen omasta mielestäni hyvinkin aloitteellinen. Mutta kai täytyy yrittää kaveerata omanlaisten ihmisten kanssa vaikka kylläkin aika moni ihminen tuntuu omanlaiselta, mutta siltikään en onnistu luomaan pysyvää kaverisuhdetta. Mutta toki myönnän, että vika on varmasti minussa itsessä. Olisi ihan kiva tietää, että miksi en onnistu saamaan kavereita vaikka monet muut saa niitä helposti. Noh tää on elämää. Toiset saa kavereita ja toiset saa tyytyä olemaan yksinäisiä. Ei auta olla katkera vaikka myönnän, että välillä olen ollut kyllä hyvinkin katkera. Mutta pakko kai tähän on tyytyä.. saa nähä millon menee elämänhalut lopullisesti. Huooh..
Ihmisiä on erilaisia. Kaikille ei aina löydy ymmärrystä. Varsinkin niiltä, joiden elämä on helppoa. Heidän voi olla vaikea ymmärtää, että sellainen elämä, joka ei mene yhtä helposti, jättää jälkensä. No, mitäs tässä jaarittelen.
Täällä voisi olla vaikka yksi ystävä. En ehkä ihan heti jätä yhteystietojani, en jaksa kaikkia arvostelijoita, mutta juttelua voisi olla kiva jatkaa.
osoitteeseen [email protected], jos vain kiinnostaa. Ikää on 18-vuotta, näin sivumainintana...
Sinun tarinassasi on paljon yhtäläisyyksiä omaani. Olin koko lapsuuteni ja nuoruuteni vanhempieni sylkykuppi. Koko ajan tarkkailin omaa käytöstäni, jotta en olisi suututtanut heitä ja olisin ollut mahdollisimman huomaamaton. Joskus kun paljastin jotain negatiivista kuten esim. minulla on paha mieli kun koulussa kävi niin tai näin. Vanhempani raivostuivat, huusivat ja nimittelivät minua (hullu, kiittämätön, tyhmä, laiska, sairas, pitäis viedä lastenkotiin, rasittava, pitäis tappaa, ei tosta mitään tule, miksi meidän lapsi on tollainen). Niinpä opin teeskentelemään ja miellyttämään muita ihmisiä, enkä pääse siitä eroon. Tämä on minun ristini, en ole haluttua seuraa, en innostava, vaan tylsä, huomaamaton, epäaito, ahdistunut ja ahdistava. Olen vuosien mittaan hyväksynyt sen ja ajattelen, että kaikilla on omat taakkansa elämässään.