Kärsin läheisriippuvuudesta. Pyrin miellyttämään melko voimakkaasti toisia ihmisiä. Tilanteeni ei ole paha, eivätkä pelot voimakkaita. Eivät rajoita suoranaisesti elämääni. Ovat vain kiusallisia. En voi elää omaa elämääni, kun pitää ottaa koko ajan huomioon toisten ajatukset, vaikken edes tiedä, mitä he ajattelevat. Luulen vain tietäväni. Voiko tästä päästä eroon muulla kuin psykoterapialla? Haluasin olla kuin vuoden ikäinen tyttäreni. Hän (lapsi) tekee, mitä haluaa. Miten hän kokee itselleen parhaaksi. Kadehdin suunnattomasti tätä vapautta olla oma itsensä. Olen nyt kuin vanki omine ajatuksineni. Stressaavaa, ahdistavaa.
Ihmispeloista
eroon?
8662
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tulee mieleen kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että kaikessa rauhassa tutustuu itseensä eli antaa mielensä kertoa mistä pitää, mitä toivoo, mistä kärsii, mitä ei hyväksy. Sen jälkeen ei ole muuta taikakeinoa kuin vain päättää käytännössä pitää niistä kiinni ja sanoa ajatuksensa aina kun tilanne sitä vaatii. Ja toinen päätös koskekoon sitä, että päättää olla jäämättä miettimään asiaa sen enempää. Omalla vastuulla on olla kohtelias ja ystävällinen, vaikka sanoisikin jotain "poikkiteloista". Ei asioissa ole mitään pahaa - niiden ilmaisutavassa saattaa sitten ollakin. Toisen vastuulla ovat hänen omat reaktionsa. Jos joku loukkaantuu, muttei sano sitä, se on hänen valintansa.
Itse olen ollut ja olen toisinaan edelleen varovainen ja pelokas. Mutta minua on auttanut ihan silkka päätös. Minulla meni vuosikausia siihen, että pohdin tilannetta eri näkökulmista ja varmasti sainkin pohtimalla vastauksia siihen, miksi olen niin arka. Mutta ne vastaukset eivät yksinään muuttaneet itse tilannetta. Se piti vain tehdä. Alkaa käyttäytymään toisin. Huomata aina uusissa vastaantulevissa tilanteissa, että jälleen on valinnan paikka. Ja siinä risteyksessä alkoi pian tuntua siltä, että "enhän mä nyt aina ja loputtomiin voi valita sitä pelokasta vaihtoehtoa - enhän mä jaksa enää kattella itteäni tälläsenä pelkurina". Ja siitä tuli henkilökohtainen kunnia-asia - siis ihan vaan omissa silmissä - että tilanne toisensa jälkeen, yksi kerrallaan vaan aina valitsi toisin kuin ennen oli tottunut. No, lienee turha edes sanoa, että mitään kamalaa ei tapahtunut. Kaikki on mennyt hyvin ja mieli on vain keveämpi - oleminen on helpompaa kun ei tarvi niin paljon miettiä kaikkea ylimääräistä. Samalla on päässyt nauttimaan paljon vapautuneemmin tosi erilaisten ihmisten seurasta. Se on kivaa! :) Ja tärkeää on ollut huomata myös se, ettei oman asian ja mielipiteen sanominen vaadi automaattista puolustuskannalla olemista. Ennen tuntui siltä. Ihankuin olisi ollut haastamassa riitaa jos vai sanoo mielipiteensä.
Joo - elämä on parhaimmillaan sillon kun oppii uutta olemisesta. Hyvää Uutta Vuotta!
Onko "tuhoisaa" olla välittämättä itseensä kohdistuvasta ns. loukkauksesta, jos niin voi sanoa. Jos ympäristössä hieman kuiskutellaan eikä muutenkaan oikein noteerata minun läsnäoloani. Mistään vakavasta ei ole kyse, ei mistään työpaikkakiusaamisesta tms. Ehkä nämä ihmiset ovat toisen sukupuolen edustajina hieman erilaisia ajattelutavoiltaan. Jos annan vain asian olla sanomatta mitään, onko se ok? En oikein tohtisi mennä huomauttelemaan. Kun toisaalta käyttäytyvät joskus ihan korrektisti. Ehkä en vain ymmärrä heitä. tarvitseeko minun edes. Onko oma onneni heistä kiinni?
Lukekaapa Anthony De Mellon "Havahtuminen". Suoraa, erilaista tekstiä itsenäisestä olemisesta. Vaikka hän munkki olikin, ei teksti kuulu uskonnollisiin kirjoituksiin, vaan on näkökulmien antamista - tavalla, johon minä en ainakaan ennen ollut törmännyt. Monet tutut olivat vaikuttuneet kirjasta hyvin paljon ja heiltä minäkin siitä kuulin. Ensin ärsytti kun kaikki vouhottivat siitä ja kieltäydyin ihan periaatteesta lukemasta sitä. Annoin vähän pölyn laskeutua ja luin sen sitten kaikessa rauhassa. Erittäin mielenkiintoinen, avartava, joskus tosi ärsyttävä, tinkimätön, hyvin suora, välillä häiritsevän rehellinen. Mutta itsehän me viime kädessä päätämme mitä siitä omaksumme ja "uskomme" itsellemme sopivaksi. Tutustukaa, jos uskallatte.. ;)
Kadehdit oman tyttäresi vapautta.
Tee selväksi itsellesi suhteet omaan äitiisi.
Ota kynä ja paperia. Ajattele äitiäsi ja kirjoita
mitä mieleen juolahtaa. Älä mieti asiaa, kun kynä on kädessä.
Väitän, että saat mieleesi yllättäviä tuntemuksia.
Saat esille ajatuksia,joita ei miettimällä löydy.
Jatka päivittäin jos siltä tuntuu.
ja hakeudu terapiaan lapsesi tähden. ajattele nyt häntä, kuten ajattelet aina muita ihmisiä. se auttaa sinua. usko pois.
Tämä viesti lähtee nyt tarkennuksena.
Jos haluat selvittää asioita itsellesi, ei siihen
ole mitään muuta keinoa kuin terapia.
Esitin jo edellisessä viestissä terapiaa yksin.
Paljon tehokkaampaa olisi keskustelu asiantuntijan kanssa.
Et ole tyhmä terapiaa halutessasi. PÄINVASTOIN.
Jo terapeutti nostaisi hattua päätöksellesi.
Olen ehkä ilmaissut itseäni hieman huonosti. En ole missään nimessä psykoterapiaa vastaan. Olen ulkomailla työssä, enkä Suomessa käytännössä juuri koskaan arkipäivänä. Kielimuurin takia terapia ei onnistu täällä. Miten siis otan vastaan psykoterapiaa? Suomessa viikonloppuisin kaikki lepäävät, kukaan ei tee töitä, jos hieman liioitellaan. Tässä tämä pulma.
Lue tuo kirjoitukseni "suhteet omaan äitiisi".
Voit lisäksi vaikka tehdä kävelyreissun ja
jutella matkan varrella itseksesi.
Puhu mitä mieleen juolahtaa!
Ja tarvitessa: Käy syrjäisessä paikassa
huutamassa ilmaan täyttä kurkkua.
Niin kovaa kuin kurkusta lähtee!