Kiinnostaisi kuulla kokemuksianne kaukosuhteista. Voiko sellainen suhde toimia, jossa toista ei näe kuin muutaman kerran vuodessa? Voiko rakkaus kestää vuosikausia satojen/tuhansien kilometrien välimatkasta huolimatta? Voiko sellaisessa suhteessa oikeasti luottaa toiseen, kun kuitenkin on tarve saada osakseen fyysistä läheisyyttä ja läsnäoloa? Mikä kaukosuhteen pitää elossa?
Itse olen ollut nyt vuoden tilanteessa, missä rakkaani asuu lähes tuhannen kilometrin päässä minusta ja olemme nähneet toisiamme 1-2 kuukauden välein. Ennen tätä - noin vuoden verran - asuimme kyllä lähempänä toisiamme ja hetken myös saman katon alla, kunnes tilanteet johtivat siihen, että oli muutettava töiden perässä toiselle puolelle Suomea. Suhteemme pyörii pitkälle sähköisten viestimien avustuksella. Puhelimessa juttelemme lähes päivittäin, joskus useamman kerran päivässä, toisinaan taas harvemmin. Puhelinkeskustelut ja tapaamiset ovat sujuneet erittäin vaihtelevasti, kaikki mahdolliset kriisit on käyty niissä todellakin läpi. Ja kun on pitkään odottanut näkevänsä toisen, sen ihanan päivän sitten sattuessa, voi noustakin paljon "yllättäviä" negatiivisia tuntemuksia pintaan ja koko tapaaminen, jota oli odottanut kuin kuuta nousevaa, päätyykin ahdistukseen, riitelyyn ja suruun, koko tilanteen ja sen myötä tuntemansa ikävän totaaliseen tajuamiseen ja purkautumiseen. Aina ei toki tapahdu samalla tavalla, mutta joka tapauksessa liian usein rakkaus raastaa.
Kuinka kauan tällaistakaan jaksaa? Voiko lähellä eläminen ja tiivis fyysinen kontakti sitten kuitenkaan auttaa suhdetta kukoistamaan? No, jos ei muuta niin ainakin kaiken saisi suunniteltua ihan uusiksi eikä tarvitsisi kaiken aikaa olla huolissaan siitä, milloin toista näkee ja miten omat vapaansa järjestelee - mikä jo itsessään on erittäin monimutkaista ja stressaavaa. Pitäisi siis koko ajan olla kaukokatseinen, mutta samalla elää hetkessä, jottei koko ajan miettisi ajan kulumista ja sitä seuraavaa täyttymyksen hetkeä. Kuinka hitaasti aika laahaakaan kun jotain niin kaunista kiihkeästi odottaa?
Voiko kaukosuhteesta olla hyötyä, voiko se vahvistaa suhdetta? Ainakin minä olen joutunut miettimään enemmän asioiden tärkeysjärjestystä, suhteen merkitystä sekä tutustumaan taas itseeni paremmin. Mutta ei tämä yksinäisyyskään tunnu hyvältä, ja jatkuva epävarmuudentila saa tunne-elämän sekaisin, kuin olisi vuoristoradassa, mikä näin herkkämahaiselle on aikamoista kidutusta. Enpä siis tiedä olenko oppinut itsestäni niitä tarpellisia asioita,joita hyvän suhteen rakentamiseen tarvitaan. Olen oppinut itsestäni jotain, mistä en pidä, ja se on se levottomuus, mistä tahdon päästä irti. Eihän toki suhdekaan ihan kaikkea merkitse, mutta kyllä se painaa elämän vaakakupissa paljon. Jokainen kaipaa vastakaikua, tunnetta ettei ole tässä maailmassa yksin, että on joku johon voi luottaa ja johon voi edes joskus tukeutua myös niissä vaatimattomissa arkisissa asioissa. Mutta entä jos se toinen ei pysty auttamaan sen vuoksi että on liian kaukana? Entä kun on tarve läheisyydelle? Milloin sitä päätyykään kunnolla harhateille...? Eikö se olekin päivänselvää että jo pelkästään pitkäaikaisen ihon ikävän ja empatian puutteen vuoksi psyykkinen tasapaino järkkyy? Sillonhan on peräti inhimillistä, että ihminen hakee vastakaikua ja sitä "rakkauden ravintoa" muualta, sillä kaikessahan on kuitenkin kyse selviytymisestä eikä mistään "oikeasta tai väärästä"!
En ole itse mikään "pettäjätyyppi", mutta joissain tilanteissa tiedän omat heikkouteni, ja se minua todellakin pelottaa, sillä olen hyvä ja kiltti ihminen, joka ei halua loukata ketään eikä kantaa möykkyä omassa sydämessään, koska on pettänyt toista, jota rakastaa yli kaiken...
Itse olen ollut nyt vuoden tilanteessa, missä rakkaani asuu lähes tuhannen kilometrin päässä minusta ja olemme nähneet toisiamme 1-2 kuukauden välein. Ennen tätä - noin vuoden verran - asuimme kyllä lähempänä toisiamme ja hetken myös saman katon alla, kunnes tilanteet johtivat siihen, että oli muutettava töiden perässä toiselle puolelle Suomea. Suhteemme pyörii pitkälle sähköisten viestimien avustuksella. Puhelimessa juttelemme lähes päivittäin, joskus useamman kerran päivässä, toisinaan taas harvemmin. Puhelinkeskustelut ja tapaamiset ovat sujuneet erittäin vaihtelevasti, kaikki mahdolliset kriisit on käyty niissä todellakin läpi. Ja kun on pitkään odottanut näkevänsä toisen, sen ihanan päivän sitten sattuessa, voi noustakin paljon "yllättäviä" negatiivisia tuntemuksia pintaan ja koko tapaaminen, jota oli odottanut kuin kuuta nousevaa, päätyykin ahdistukseen, riitelyyn ja suruun, koko tilanteen ja sen myötä tuntemansa ikävän totaaliseen tajuamiseen ja purkautumiseen. Aina ei toki tapahdu samalla tavalla, mutta joka tapauksessa liian usein rakkaus raastaa.
Kuinka kauan tällaistakaan jaksaa? Voiko lähellä eläminen ja tiivis fyysinen kontakti sitten kuitenkaan auttaa suhdetta kukoistamaan? No, jos ei muuta niin ainakin kaiken saisi suunniteltua ihan uusiksi eikä tarvitsisi kaiken aikaa olla huolissaan siitä, milloin toista näkee ja miten omat vapaansa järjestelee - mikä jo itsessään on erittäin monimutkaista ja stressaavaa. Pitäisi siis koko ajan olla kaukokatseinen, mutta samalla elää hetkessä, jottei koko ajan miettisi ajan kulumista ja sitä seuraavaa täyttymyksen hetkeä. Kuinka hitaasti aika laahaakaan kun jotain niin kaunista kiihkeästi odottaa?
Voiko kaukosuhteesta olla hyötyä, voiko se vahvistaa suhdetta? Ainakin minä olen joutunut miettimään enemmän asioiden tärkeysjärjestystä, suhteen merkitystä sekä tutustumaan taas itseeni paremmin. Mutta ei tämä yksinäisyyskään tunnu hyvältä, ja jatkuva epävarmuudentila saa tunne-elämän sekaisin, kuin olisi vuoristoradassa, mikä näin herkkämahaiselle on aikamoista kidutusta. Enpä siis tiedä olenko oppinut itsestäni niitä tarpellisia asioita,joita hyvän suhteen rakentamiseen tarvitaan. Olen oppinut itsestäni jotain, mistä en pidä, ja se on se levottomuus, mistä tahdon päästä irti. Eihän toki suhdekaan ihan kaikkea merkitse, mutta kyllä se painaa elämän vaakakupissa paljon. Jokainen kaipaa vastakaikua, tunnetta ettei ole tässä maailmassa yksin, että on joku johon voi luottaa ja johon voi edes joskus tukeutua myös niissä vaatimattomissa arkisissa asioissa. Mutta entä jos se toinen ei pysty auttamaan sen vuoksi että on liian kaukana? Entä kun on tarve läheisyydelle? Milloin sitä päätyykään kunnolla harhateille...? Eikö se olekin päivänselvää että jo pelkästään pitkäaikaisen ihon ikävän ja empatian puutteen vuoksi psyykkinen tasapaino järkkyy? Sillonhan on peräti inhimillistä, että ihminen hakee vastakaikua ja sitä "rakkauden ravintoa" muualta, sillä kaikessahan on kuitenkin kyse selviytymisestä eikä mistään "oikeasta tai väärästä"!
En ole itse mikään "pettäjätyyppi", mutta joissain tilanteissa tiedän omat heikkouteni, ja se minua todellakin pelottaa, sillä olen hyvä ja kiltti ihminen, joka ei halua loukata ketään eikä kantaa möykkyä omassa sydämessään, koska on pettänyt toista, jota rakastaa yli kaiken...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mun edellinen suhde oli kaukosuhde. Se kesti noin vuoden. Tosin meillä oli vähemmän välimatkaa kuin teillä, tavattiin 2-3 viikon välein.
Ihmiset ovat tässäkin asiassa erilaisia: tunnen tyyppejä, jotka ovat sanoneet, etteivät ikinä jaksaisi kaukosuhdetta. Minä taas taidan olla sellaista tyyppiä, jolle kaukosuhde sopii, tarvitsen kuitenkin paljon omaa aikaa ja tilaa. Toki välillä oli kovasti ikävä toista, mutta onneksi nykyään on skypet ja meset ym. yhteydenpitoa helpottavat välineet. Ja kun tapaamispäivä koitti olin kuin lentoon lähdössä.
Meidän suhde oli siis koko ajan kaukosuhde, ja se syveni henkisellä tasolla nopeammin kuin ne "lähisuhteet", joissa olen ollut. Niin paljon käytimme aikaa keskusteluihin, nehän olivat ainoa asia mitä saatoimme tehdä yhdessä ollessamme eri paikkakunnilla.
Seksiä ja fyysistä läheisyyttä olisi tietysti kaivannut enemmän. Mutta ei olisi tullut mieleenikään, että olisin mennyt sitä muualta hakemaan. En osannut edes pelätä sellaista mahdollisuutta - en itsestäni enkä tyttöystävästäni.
Miksi suhteemme sitten päättyi, se on oma tarinansa, eikä sillä ole mitään tekemistä välimatkan tai kenenkään kolmannen osapuolen kanssa.
Jatkossa toki ottaisin mieluiten "lähisuhteen", mutta olisin kyllä valmis kaukosuhteeseenkin uudelleen, jos elämä menee niin.
Voin olla väärässä, mutta sain tekstistäsi sellaisen vaikutelman, että olet tällä hetkellä muutenkin jotenkin epävarma teidän suhteesta.
Olet ihan oikeassa siinä, että olen epävarma suhteeni toimivuudesta ja tulevaisuudesta. Monesti on tullut mietittyä onko tässä mitään järkeä, mutta pitääkö rakkautta pystyä selittämäänkään järjellä? En itse kykene tilannettani muuksi muuttamaan. Olen kyllä tehnyt kaikenlaisia suunnitelmia ja peräti järjestelyjäkin, mutta toinen ei ole niihin ollut valmis tarttumaan. Olen pohtinut suhdettamme ja omaa elämääni, punninnut hyviä ja huonoja puolia, toivonut, itkenyt, luovuttanut ja taas noussut uuteen taisteluun. Nyt en voi enää paljon muuta tehdä kuin odottaa, että asiat järjestyvät johonkin suuntaan. Ajan myötä luulisin asioiden selkiytyvän, mutta ikäviä uhkakuvia pyörii ilmassa kaiken aikaa ja ne saavat minut tuntemaan itseni todella huonoksi.
Mikä pahinta, olen yksin tässä ahdingossa, sillä tämä toinen osapuoli ei kykene keskustelemaan tulevaisuudestamme lainkaan. Hän sanoo rakastavansa ja ikävöivänsä minua kovasti, ja toivovansa, että saisimme olla enemmän yhdessä, mutta silti hän ei tiedä, mitä pitäisi/haluaisi tehdä. Hän on kaiketi kiinni omissa vanhoissa ympyröissään, joihin hän ei kuitenkaan ole tyytyväinen vaan haluaisi muutoksia elämäänsä. Hänen suvullaan on myös voimakas ote hänen sielunmaailmaansa ja näkemyksiinsä itsestään ja mahdollisuuksistaan. Häneltä puuttuu selvästikin rohkeutta irrottautua siitä elämästä mihin hän nyt on jämähtynyt. Yhteenmuuttaminen on ollut muutamaan otteeseen esillä, mutta se näyttää nyt erittäin epätodennäköiseltä vaihtoehdolta. Paljon lähemmäksi toisiamme muuttaminen puolestaan saattaisi olla hyvinkin mahdollista, mutta ei ehkä ihan lähiaikoina kuitenkaan.
En osaa muuta kuin odottaa kauhulla sitä päivää, jolloin hän tekee päätöksensä, joka rikkoo sydämeni kokonaan...Hänen käytöksensä, kykenemättömyytensä kompromisseihin, pitämään lupauksiaan ja tekemään valintoja saa minut horjumaan. Siitä syystä olen itse koko ajan tuntosarvet ojossa ja valmiina kaikenlaisille vaihtoehdolle ja mahdollisuuksille, joista yksi on uuden ihmisen ilmestyminen nenäni eteen juuri oikeaan aikaan...Mutta koska minulla nyt sattuu olemaan paljon enemmän kokemusta parisuhteista kuin tyttöystävälläni ja koska minulla on takanani useita vakavia ja niitä vähemmänkin vakavia suhteita takanani, en haluaisi taas aloittaa alusta.
kaukosuhde toimi itselleni hyvin, koska työni vaatii pitkiäkin jaksoja täydellistä keskittymistä. mutta se edellytti kyllä luottamusta toiseen, ehdotonta rehellisyyttä molemmilta ja sen, että osaa ottaa toisen sydämeensä välimatkasta huolimatta.
itse en ole läheisriippuvainen - fyysisesti, henkisesti enemmänkin - joten erossa oleminen ei ollut itselleni ongelma. Päinvastoin elämäni jaksottui sitten näiden tapaamisviikonloppujen mukaan noin neljän viikon jaksoihin.
toki tunnistan tuon fyysisen läheisyyden kaipuun ja sen tunteen, että mihin ihmeeseen sitten rakastuneena purkaa seksuaalista energiaansa, kun toinen on niin kaukana. mutta kyllä sitä oppi säätelemään ajan kanssa. toki tapaamisten rytmittäminen oli tärkeää, samoin tärkeää oli sopia aina seuraavan tapaamisen ajankohta mahdollisimman pian (ettei jää epätietoisuutta).
puhelinlaskut tulivat kyllä aika suuriksi, mutta niitä ja luottamuksen rakentamista helpotti esim. soittoajasta etukäteen sopiminen. ja niistä ajoista kiinnipitäminen lisäsi luottamusta. tämä voi kuulostaa raskaalta, että pitää pystyä sopimaan ajankäytöstään pitkienkin aikojen päähän, mutta ainakin mulle se sopi ja piti suhdetta elossa, kun tiesi milloin seuraavan kerran nähdään.
kaukosuhde voi pysyä pidempäänkin elossa kuin tavallinen suhde, koska tapaaminen on sitten yhtä juhlaa (tai sitten pahimmillaan ikävän tunteiden purkamista), eikä arkiset asiat ja erimielisyydet niistä niin helposti hiivi pilaamaan suhdetta.
varmaan oleellista on, että luottamus toiseen säilyy ja että sitä aktiivisesti pidetään yllä.
oma kaukosuhteeni hiipui siihen, että toinen osapuoli piti suhdetta epärealistisena (välimatka oli suomen rajat ylittävä)
ihaninta siinä olivat tapaamiset ja toiseen silloin kokonaan keskittyminen ja että aikaa jäi myös itselle ja omille ystäville. muutin jossain vaiheessa lähemmäksi asumaan, mutta suhde oli ehtinyt jo hiipua. varmaan suhdettamme (josta on jo kauan aikaa) piti yllä myös haave jossain vaiheessa yhdessä asumisesta, kuitenkin.
webbikamera, jolla näette toisenne intiimistikin. Se kyllä paljon auttaa.
Tähän mennessä olemme kyllä tyytyneet pelkkään sanalliseen fantasiointiin ja rohkeaan äänen käyttöön, eikä ole käynyt mielen vieressäkään käyttää videokuvaa... Ehkä olen arka tällaisissa asioissa, mutta jos vain joltain löytyy hyviä kokemuksia webbikameraseksistä, niin olisin todellakin kiinnostunut kuulemaan niistä! ;)
se ei tarkoittanut webbiseksiä,korkeintaan lentosuukkoja kuvan välityksellä...Vois se olla ihan kiva kun näkis kultsin samalla kun sen kanssa juttelee.
Mutta en kyllä ite kykenis webbiseksiin kultsin kaa.Haiskahtaa ihan äijien käsityöharrastuksilta nuo.
olla vähissä vaatteissa webbikameran eessä ja kuva välittyy teille kummallekin. Molemmilla pitäisi olla webbikanera, jonka edessä olisitte kumpainenkin.
Tuntuma on kuin olisitte samassa huoneessa. Myös äänet.
Me tavattiin mun avopuolison kans neitissä muutama vuo sitten. välimatkaa oli semmoset 120km ja tapaillessa nähtiin silti joka viikonloppu. Seurustellessa sitä jakso vaan viikonpäivät laskemalla tunteja jolloin pääsis toisen syliin :) sitten muutettiin yhteen ja mentin kihloihin :) Ja tässä sitä häitä odotellaan :D!
Itse olen ollut vuodesta 2000 kaukosuhteessa, näemme kerran kuussa johtuen rakkaani vuorotyöstä, muuten varmaan tapaisimme useammin. Meilläkin joskus käy niin, että tapaamisen aikana räjähdetään kunnolla, koska on vaan niin ikävä ja kun on neljä viikkoa ollut erillään, sen kokeminen mitä voisi olla, jos oltaisiin samassa kaupungissa, vaan ahdistaa. Toisaalta olemme molemmat asuneet koko ikämme yksin, joten olemme kyllä tottuneet siihen ja itsessäni on niin paljon erakkoa, että rehellisyyden nimissä en koskaan voisi asua kenenkään kanssa. Meillä on ollut nousumme ja laskumme tässä suhteessa, mutta se ei mielestäni johdu kaukosuhteesta, olemme myös aina puhuneet paljon asioista: puhelin, meilit, ja molemmilla on selkeä ajatus siitä, että kuulumme yhteen ja haluamme olla yhdessä, silloinkin kun oikein otamme yhteen. Tällä hetkellä olen rakastuneempi häneen kuin 2000, joka sekään ei johdu kyllä kaukosuhteesta : ) Meidät pelastaa se, että olemme niin itsenäisiä ja teemme muutaman matkan yhdessä vuosittain, jotka kyllä vahvistavat sen, että kyllä yksin on ihana asua...
Luottamusta emme erikseen mieti, on päivänselvä asia, että toista ei petetä ja huonoina valehtijoina siitä jäisimme heti molemmat kiinni. Sen sijaan kummatkin ovat tehneet selväksi, että se on "kerrasta poikki" eli jos muita tekee mieli mene vaan, mutta takaisin ei ole tulemista.