Ylä-asteikäisenä uskoin vielä että aikuisten puhetta aikuisten reiluudesta ja elämän oikeudenmukaisuudesta. Kun kerroin yksinäisyydestäni, siihen vastattiin vain: "Asiat järjestyy, älä huoli" ,"Kyllä se sitten kun kasvat isommaksi" Niistä ajoista on nyt kulunut kohta kymmenen vuotta. Ja mitä näenkään? Maailma tuntuu entistä paskemmalta paikalta kuin mitä joskus nuorena jaksoin uskoa! Olin teininä liian arka poika tehdäkseni jotain yksinäisyyteni ja ujouteni voittamiseksi. Teiniys meni hukkaan lähinnä koulukiusaamisen ja perheväkivallan aiheuttaman masennuksen takia, enkä ollut juuri kiinnostunut ulkomaailmasta vaan käperryin itseeni. Elin pääni sisällä, koska en muuhun kyennyt.
Nyt vihdoin, kun minulla on näennäisti kaikki hyvin, on oma elämä, on työ ja opiskelut ja olen sosiaalisempi kuin koskaan, tajuan vain yhden asian: Olen armottomasti myöhässä voidakseni palata sille tasolle, millä muu ikäluokkani on. En voi ravata baareissa, koska minulla ei ole kaveripiiriä, eikä toisaalta kukaan halua lähteä kanssani mihinkään koska olen niin jälkeen jäänyt kaikista sosiaalisista ympyröistä. Eikä yksin kannata edes lähteä mihinkään yrittämään, senhän nyt jokainen vastaavassa tilanteessa oleva mies tajuaa..
Jos minulla olisi ollut netti silloin kymmenen vuotta sitten, olisin ehkä älynnyt kehittää itseäni ajoissa sille tasolle, jota minulta nyt vaaditaan ( nykymaalman vaatimukset ovat tosin naurettavan epärealistisia :p ) Katkeruus alkaa viedä voiton kaikesta yrittämisestä. Yksinäisyys syö miestä - todella. Ja vielä pahempaa on myöhemmin tajuta ryssineensä kaikki mahdollisuutensa. :(
Nyt vihdoin, kun minulla on näennäisti kaikki hyvin, on oma elämä, on työ ja opiskelut ja olen sosiaalisempi kuin koskaan, tajuan vain yhden asian: Olen armottomasti myöhässä voidakseni palata sille tasolle, millä muu ikäluokkani on. En voi ravata baareissa, koska minulla ei ole kaveripiiriä, eikä toisaalta kukaan halua lähteä kanssani mihinkään koska olen niin jälkeen jäänyt kaikista sosiaalisista ympyröistä. Eikä yksin kannata edes lähteä mihinkään yrittämään, senhän nyt jokainen vastaavassa tilanteessa oleva mies tajuaa..
Jos minulla olisi ollut netti silloin kymmenen vuotta sitten, olisin ehkä älynnyt kehittää itseäni ajoissa sille tasolle, jota minulta nyt vaaditaan ( nykymaalman vaatimukset ovat tosin naurettavan epärealistisia :p ) Katkeruus alkaa viedä voiton kaikesta yrittämisestä. Yksinäisyys syö miestä - todella. Ja vielä pahempaa on myöhemmin tajuta ryssineensä kaikki mahdollisuutensa. :(
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minkä ikäinen sitten olet, jos saa kysyä?
Minuakin harmittaa kun en jo lapsena mennyt rajojeni ulkopuolelle sosiaalisissa tilanteissa, ja rohkaistanut itseäni. Pakoilin vaan. Nyt parikymppisenä vasta olen alkanut kunnolla harjoittelemaan sosiaalisia tilanteita...
Olen 21. No niin, ei tuosta ihan kymmentä vuotta ole mutta pitkä aika sekin. Tosiaan työelämässähän noita sosiaalisia tilanteita tulee väkisinkin harjoiteltua, mutta ei se ikinä korvaa menetettyjä vuosia.. Välillä on todella vaikeaa säilyttää kasvonsa kun työkavereiden jutut keskittyy lähinnä baarireissuihin ja naisten kaatamiseen! Sano nyt siihen sitten kokemattomana jotain.. Toisaalta ei mun luonteenlaadulla paljon olisi muutenkaan mahdollisuuksia tuolla villissä yöelämässä. Mutta eihän sitä tiedä mitä tässäkin elämässä tulee vielä vastaan, kun olen vielä suht nuori..
en ole tuo kysyjä, mutta voin kertoa sinulle jotta ei todellakaan ole liian myöhäistä yhtään mihinkään, saat tyttökaverin ja ystäviä, ja mihinkään niihin ei ole myöhäistä.
mutta elä tee sitä virhettä että alat voivottelemaan kovaa kohtaloa kun ei ollut aikaisemmin kavereita, vaan nyt sitten muutat tilanteen niin hyvin kun pystyt!
Ihan hullua, että 21-vuotiaat kirjoittelevat kuin olisivat jo haudan partaalla.
Ainut ongelma on löytää sympaattisia ihmisiä, jotka "sietävät" ujoja ja arkoja.
Katsot elämääsi niistä nykyisistä lähtökohdista ja määrittelet elämän edelleen jonkun toisen / muiden äänellä sisälläsi, että mitä sen pitää olla saati mitä se saa olla.
Matkusta vaikka ulkomaille. Millainen se sinun työsi on? Onko siinä mahdollista siirtyä ulkomaille töihin?
Seuraa löytyy aina. Kyse on enemmänkin siitä jaksaako hakeutua muiden seuraan ilman ennakko-odotuksia. Sitten kun istuu aikansa ja heittää juttua silloinkun sellaista irtoaa, niin pikkuhiljaa alkaa nivoutuun muihin kiinni.
Jos et muuta keksi niin ryhdy sitten vaikka hipiksi. Perheen koko on miljoonissa ympäri maailman. Sitten kun sopivan napin naamaan nakkaa niin alkaa avaruusrakettikin näyttään sellaiselta, että sen vois pistää kokoon noin viikossa, max kahdessa. Mutta ryhdy hipiksi vasta sitten, jos se sinulle todella sopii ja muut keinot ei todellakaan toimi.
Lue Robert Anton Wilsonin Prometheus Rising. Tee harjoitukset kunnolla.
Tätä asiaa ja elämää yleensä ei voi ratkaista ajattelemalla. On vain mentävä, kokeiltava jotain tosissaan vaikka kuinka vierasta olisi ja sitten kerrottava jälkikäteen muille, mitä tapahtu. Kyllä niitä siinä vaiheessa kiinnostaa.
Et maininnut kirjoituksessasi edes ikääsi... Yhtä hyvin jokin 16v voisi kirjoittaa "kuinka kaikki on jo ohi kun olen jo näin vanha"...
Tuo "21v" ei ole ikä eikä mikään... Toista olisi jos olisit kymmenen vuotta vanhempi, mutta edes silloin kaikki ei olisi hukassa... Pitää vain aktiivisesti kokeilla saada niitä ystäviä ja kehittää itseään...
Onhan se totta että sosiaaliset kuviot opitaan parhaiten lapsena ja siitä alkaa se kaveriporukan tai -porukoiden keruu. Toisaalta kun itse katselen muutamia kavereitani, huomaan ettei heidän elämänsä ole sen "parempaa" vaikka kavereita joka sormelle onkin. Ja heilläkään ei ole sellaista suurenmoista ja rakasta ystäväpiiriä vaan samalla tavalla ne ihmiset kusettaa toisiaan, osaavat kääntää selkänsä tai olla inhottavia.
Olen sitä mieltä että on poikkeuksellista jos joku löytää aidosti läsnäolevan ja empaattisen kaveripiirin. Yksi tai kaksi hyvää kaveria on ihan normaalia mutta tuskin kovinkaan monella meistä on sellaista kaveripiiriä kuten medioissa esitellään. Ei ole Frendien kaltaista elämänkumppanuutta kymmenen ihmisen kanssa eikä Sinkkuelämien suihkuseurapiirejä ja hektistä eloa.
Itse olen päättänyt että pyrin olemaan empaattinen, en muutu kyyniseksi ja olen läsnä jos joku sitä kaipaa. Muuta en voi enää tehdä sosiaalisen elämäni hyväksi kuin yrittää olla helposti tavoitettava. Se ei kuitenkaan tarkoita ovimattona olemista tai toisten nuoleskelua. Enkä usko että sinunkaan pelisi on vielä pelattu, uusia ihmisia tupsahtaa elämään melko helpostikin. On vain ajan kysymys milloin tapaa ihmisen jonka kanssa elämä tuntuu enemmän elämisen arvoiselta.
Hyvää alkanutta vuotta sinulle.
sitä samaa sinulle ja muillekin tätä keskustelua seuranneille! Joskus tulee tosiaan niin huonoja hetkiä että omat ongelmat tuntuvat ylivoimaisilta, mutta eihän se muidenkaan elämä tosiaan ruusuilla tanssimista ole.
Pitää tosiaan pysyä empaattisena, niin ehkä ne hyvätkin ajat vielä koittaa..