Olen aivan jatkuvasti kiukkuinen ja alakuloinen. Tuntuu etten saa arjesta kiinni. Sängystä ylösnouseminen on useimmiten ylitsepääsemättömän vaikeaa, kotityöt jää roikkumaan ja teen ne sitten vasta kun on aivan pakko. Opiskelen tällä hetkellä ja käyn töissä silloin tällöin (luovuin suosiolla liiasta työnteosta, kun tuntui ettei voimat riitä muutenkaan). Suhteeni avo mieheeni rakoilee; olen koko ajan hänelle kärttyisä, huudan ja raivoan kun hän ei tee oma-aloitteisesti mitään kotona. Seksielämä on lähes olematonta, koska en vain yksinkertaisesti ole kiinnostunut koko asiasta. En ymmärrä miten hän jaksaa minua rakastaa. Riidellessä olen menettänyt malttini muutaman kerran niin pahasti, että olen jopa lyönyt.
Joskus on parempia aikoja ja tuntuu, että kaikki sujuu ihan hyvin, mutta sitten taas huomaankin jo huutavani. Viime viikonloppuna kävelin koiran kanssa järven rantaan ja tuijottelin jäätyvää vedenpintaa ja ajattelin hetken jättäväni kaiken.. Olen useasti ajattelut asiaa, mutta tiedän etten voisi tehdä sitä suurimmaksiosaksi äitini takia, jolle olen kaikki kaikessa. Hän selvisi juuri pahanlaatuisesta rintasyövästä, mutta on nyt ollut jo muutaman kuukauden sairaslomalla masennuksen vuoksi. Isäni on myös masentunut, en tiedä siitä oikeastaan mitään koska hän ei puhu siitä minulle. Tuntuu typerältä, että koko perhe on masentunut, ja kukaan ei asu enää toisensa kanssa. Sisareni ovat minua vanhempia ja näin ollen hekin oman elämänsä eläjiä.
En tiedä mistä tämä johtuu, mutta on minulla omat minulla teoriani, mutten löydä menneisyydestäni kuitenkaan mitään ihan järkyttävän kamalaa. Kävin 16-vuotiaana muutaman kerran psykologilla lähinnä uniongelmien vuoksi, mutta en oikein osannut puhua asioistani. En usko, että osaisin vieläkään. Tulevaisuus pelottaa, koska nyt pystyn vielä elämään suht.normaalia elämää, käydä koulua ja tavata ystäviä. Mutta hekin ovat alkaneet jo menettää merkitystään. Keksin usein tekosyitä (lähinnä itselleni) ettei minun tarvitsisi tavata heitä. Tapaan heitä lähinnä siten että lähdemme baariin, eikä se ole oikein hyvä tapa kommunikoida.
En osaa sanoa milloin tämä alkoi silloin kun äiti sairastui vai jo sitä ennen. En osaa ikinä selittää miksi minusta tuntuu pahalta ja se tekee tästä niin vaikeaa puhua kenellekään varsinkaan avomiehelleni. Pienet asiat vaan tuntuvat niin suurilta. Tuntuu todella pahalta valittaa, kun niin monilla on asiat paljon paljon huonommin (itse en edes oikeastaan tiedä mikä itsellä on huonosti!)
Täytyy nyt vain tarpoa eteenpäin ja yrittää käsitellä asioita erilailla. Helppoa se ei tule olemaan, mutta tehdään nyt vaikka sen sortin uudenvuodenlupaus.
Joskus on parempia aikoja ja tuntuu, että kaikki sujuu ihan hyvin, mutta sitten taas huomaankin jo huutavani. Viime viikonloppuna kävelin koiran kanssa järven rantaan ja tuijottelin jäätyvää vedenpintaa ja ajattelin hetken jättäväni kaiken.. Olen useasti ajattelut asiaa, mutta tiedän etten voisi tehdä sitä suurimmaksiosaksi äitini takia, jolle olen kaikki kaikessa. Hän selvisi juuri pahanlaatuisesta rintasyövästä, mutta on nyt ollut jo muutaman kuukauden sairaslomalla masennuksen vuoksi. Isäni on myös masentunut, en tiedä siitä oikeastaan mitään koska hän ei puhu siitä minulle. Tuntuu typerältä, että koko perhe on masentunut, ja kukaan ei asu enää toisensa kanssa. Sisareni ovat minua vanhempia ja näin ollen hekin oman elämänsä eläjiä.
En tiedä mistä tämä johtuu, mutta on minulla omat minulla teoriani, mutten löydä menneisyydestäni kuitenkaan mitään ihan järkyttävän kamalaa. Kävin 16-vuotiaana muutaman kerran psykologilla lähinnä uniongelmien vuoksi, mutta en oikein osannut puhua asioistani. En usko, että osaisin vieläkään. Tulevaisuus pelottaa, koska nyt pystyn vielä elämään suht.normaalia elämää, käydä koulua ja tavata ystäviä. Mutta hekin ovat alkaneet jo menettää merkitystään. Keksin usein tekosyitä (lähinnä itselleni) ettei minun tarvitsisi tavata heitä. Tapaan heitä lähinnä siten että lähdemme baariin, eikä se ole oikein hyvä tapa kommunikoida.
En osaa sanoa milloin tämä alkoi silloin kun äiti sairastui vai jo sitä ennen. En osaa ikinä selittää miksi minusta tuntuu pahalta ja se tekee tästä niin vaikeaa puhua kenellekään varsinkaan avomiehelleni. Pienet asiat vaan tuntuvat niin suurilta. Tuntuu todella pahalta valittaa, kun niin monilla on asiat paljon paljon huonommin (itse en edes oikeastaan tiedä mikä itsellä on huonosti!)
Täytyy nyt vain tarpoa eteenpäin ja yrittää käsitellä asioita erilailla. Helppoa se ei tule olemaan, mutta tehdään nyt vaikka sen sortin uudenvuodenlupaus.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kun sanoit, että olet jotain omaa kehittänyt.
On kyllä kurjaa, kun suhteet vanhempiin ovat hankalia, eivätkä tunnu paranevan, tai heillä on ongelmia, joita ei osata käsitellä.
Mä olen itse järkeillyt, että joskus todella kiltit lapset eivät käy normaalia uhmaikää tai teini-ikää kunnolla läpi, kun selviäminen perheessä vaikka taloudellisesti on niin tiukkaa. Eli kehitysvaiheita jää väliin, jotka sitten hiertävät myöhemmin.
On kyllä myös vähän kurjaa, jos avo miehesi tila on hieman masentunut tai puutunut, eikä hän jaksa osallistua. Vai onko kyse tasa-arvon puutteesta? Että kotitöitä ei osata vaikkapa keskustellen jakaa tasapuolisesti.
Olisiko suhteissa ystäviin jotain sellaista, että he eivät ehkä oikein ymmärrä tilaasi, ja siksi heidän merkityksensä vähenee? Muu tapa tavata heitä, vaikka luistellen, hiihtäen, kerho- tai harrastustoiminnassa, olisi siksi varmaan järkevämpää. En toki tiedä, omalta kohdaltani vaan ajattelen näin.
teoriani, jaah. Huono taloudellinen tilanne, minuun kohdistunut kiusaaminen koulussa, varastelu, tupakointi, alkoholi, yksinäisyys... Saahan sitä vaikka mitä väännettyä.. En täällä viitsi kertoa yksityiskohtaisesti. Kaikkea mahdollista, mutta ei kuitenkaan mitään varsin vakavaa. Rakkautta olen saanut lapsuudessani ja välit vanhempiin edelleen mainiot.
Kaikkein eniten minua vaivaa tänä päivänä varmaankin se, etten ole se ihminen mitä olisin aina halunnut olla. Jossain syvällä sisälläni varmaan olenkin, mutta olen jotenkin menettänyt otteeni siitä. Empaattinen, ystävällinen ja auttavainen. Se kaikki mitä haluaisin olla. Tuntuu etten nykyään osaa ajatella kuin omaa oloani ja miltä minusta tuntuu.
Ikään kuin minulla olisi identiteettikriisi. En oikein tiedä.
Ystävyyssuhteeni, niin en oikein jaksa enää kiinnostua heistä. En vastaa puheluihin, tuntuu ettei minulla ole mitään sanottavaa. Tuntuu että läheisimmät ystäväni ovat siskoni ja serkkuni, mutta siskollenikaan en kerro kaikkea, koska jotenkin häpeän puhua hänelle joistakin asioista. Hän on ihana ja hänelläkin on ollut vaikeaa, mutta hänen ongelmansa eivät ole usein hänen itsensä aiheuttamia, joten tuntisin itseni vain huonommaksi jos hänelle kertoisin.
Ystäväni, jotka siis eivät ole sukulaisiani, ovat (kai) minulle tärkeitä, tunnen usein että teen suhteemme eteen enemmän kuin he. Siis ennen. Siis vanhimmat ystäväni asuvat edelleen pikkukylässä josta muutin pari vuotta sitten pois. Tunnen usein huonoa omaa tuntoa kun käyn tapaamassa heitä hyvin harvoin. Nyt vasta hiljattain tajusin, etteivät hekään ole käyneet minun luonani! Onko minun velvollisuus käydä heitä tapaamassa, koska minähän se pois muutin? Ei se niin mene.
Jotenkin vaan tuntuu etten jaksaisi pitää tätä kaikkea enää kasassa. opiskelu, koti, perhe, ystävät, tulevaisuus, menneisyys.
Ystävä hyvä. Olin just samanlainen ennen kuin sinä, jatkuvasti hermo kireellä ja voimat lopussa. Kävin homeopaatin vastaanotolla ja nyt olen elämäni kunnossa. Alussa lääkityksen aikana itketti, nauratti ja vitutti, mutta nyt olo erittäin hyvä ja rauhallinen. Kantsii koittaa.