Hei.
Tunnustan nyt ensimmäistä kertaa ääneen, että kärsin masennuksesta. Tätä on jatkunut niin kauan etten edes muista.
No eipä paljon helpottanut, mutta tulipahan uuden vuoden lupaus lunastettua.
Tai no varsinainen lupaus on siis se, että kerään säälittävät energian rippeeni ja haen apua. Ihan oikeasti. Nyt. Ei enää vuosien tuskailun ja väsymyksen mitätöintiä yhden hyvän päivän varjolla. Ei enää sen äänen kuuntelua, joka sanoo että apua hakiessa saan kuulla tän olevan normaalia ja nolaan itseni.
Osaako joku kertoa, mitä on odotettavissa ensimmäisellä (opiskelu)psykologikäynnillä?
Mihin pitää osata vastata kun on vaikea kerätä ajatuksia kokoon koko asiasta?
Ahdistaa myös ajatus siitä, että en osaa tuoda henkistä surkeuttani esille. Oon aina korrekti muiden edessä, eikä minkäänlaista murtumista tai julkista itkemistä tule tapahtumaan. Kun on näin kauan esittänyt "normaalia" ja hyvinvoivaa, miten ihmeessä pystyn ilmaisemaan toiselle pahan oloni siinä mittakaavassa kuin sen koen?! En ole varmaan eläessäni puhunut syvällisesti kenellekään "synkistä asioista"...varsinkaan henkilökohtaisista. Voinko luottaa siihen, ettei julkisivuni johda masennukseni vähättelyyn...? Yritän kuitenkin puhua mahdollisimman rehellisesti vaikka koossapysyvältä näytänkin.
Tulipa aika selitys...
Jos jollain on samanlaisia kokomuksia, olisi kiva kuulla...:7
Tunnustan nyt ensimmäistä kertaa ääneen, että kärsin masennuksesta. Tätä on jatkunut niin kauan etten edes muista.
No eipä paljon helpottanut, mutta tulipahan uuden vuoden lupaus lunastettua.
Tai no varsinainen lupaus on siis se, että kerään säälittävät energian rippeeni ja haen apua. Ihan oikeasti. Nyt. Ei enää vuosien tuskailun ja väsymyksen mitätöintiä yhden hyvän päivän varjolla. Ei enää sen äänen kuuntelua, joka sanoo että apua hakiessa saan kuulla tän olevan normaalia ja nolaan itseni.
Osaako joku kertoa, mitä on odotettavissa ensimmäisellä (opiskelu)psykologikäynnillä?
Mihin pitää osata vastata kun on vaikea kerätä ajatuksia kokoon koko asiasta?
Ahdistaa myös ajatus siitä, että en osaa tuoda henkistä surkeuttani esille. Oon aina korrekti muiden edessä, eikä minkäänlaista murtumista tai julkista itkemistä tule tapahtumaan. Kun on näin kauan esittänyt "normaalia" ja hyvinvoivaa, miten ihmeessä pystyn ilmaisemaan toiselle pahan oloni siinä mittakaavassa kuin sen koen?! En ole varmaan eläessäni puhunut syvällisesti kenellekään "synkistä asioista"...varsinkaan henkilökohtaisista. Voinko luottaa siihen, ettei julkisivuni johda masennukseni vähättelyyn...? Yritän kuitenkin puhua mahdollisimman rehellisesti vaikka koossapysyvältä näytänkin.
Tulipa aika selitys...
Jos jollain on samanlaisia kokomuksia, olisi kiva kuulla...:7
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jos sinulle ehdotetaan läälehoitoa niin sitä ei kannata pelästyä, usein ne auttaa että elämä alkaa sujumaan normaalisti, ilman turhia paineita.
kärsii samasta sairaudesta, niin masennus on sairaus jolle voi tehdä jotain. Ihan ensimmäiseksi sun pitää hakeutua lääkärin puheille ja sitä kautta erikoislääkärille joka osaa asiansa. Tämä on asia josta toipumisesi voi alkaa niin että vuosienkien päästä voit täydellä syyllä ajatella että vuonna 2009 elämäsi kääntyi parempaan suuntaan. Elämä on ainutkertainen, sitä ei pidä tuhlata kun apua on saatavilla. Itse olin aikoinaan ja useitakin kertoja syvästi masentunut mutta nyt ikäihmisenä osaan todella arvostaa menneitä vaikeitakin vuosia. Ilman muiden ihmisten apua en istuisi tässä tsemppaamassa sinua, oletan sinun vielä olevan nuori. Lääkkeet on avuksi, niitä ei ole syytä pelätä!!! Aloita uusi elämä tänään!!!!!