on ainakin itselle tuonut ajatuksen(omalta kohdalta) että tämä meidänkin Uusperhe olisi voinut toimia paremmin,jos emme olisi ikinä yhteen muuttaneet.
Syy on enemmänkin siinä että mieheni ei kestä lapsiani.Hän ei hyväksy murkkuikäisteni tekemisiä,eikä muutenkaan jaksa noiden alakouluikäisten metelöintiä.
Joskus pelkkä lasten puhuminen toisilleen ärsyttää miestäni.
On vaikea olla niiden ristiriitojen välissä.
Vaikka miten yritän pitää yllä rajoja ja sääntöjä lapsille,miehelle se ei silti ole riittävästi..remmiä kuulema pitäisi antaa lapsille,vaikka se on todellakin jopa laissa kielletty.
Meidän kasvatus systeemit ovat aivan liian erilaiset..miten tämä olis ikinä voinut toimiakaan?
Esim. kun murrosikäinen 15vuotias haluaa lähteä vielä ulos,ja sen kiellän..tokihan nuori vastaan purnaa.
Mutta mies ei hyväksy sitä että nuori kinuaa ulos,vaan alkaa haukkumaan minua kun en tarpeeksi lapsilleni sano..vaan olen liian lepsu.
Miten olen lepsu,kun totesin nuorelle "ei enää ulos"..ja nuori jää purnauksestaan huolimati kotiin.
No,sitten miehen raivo minulle jatkuu(olenhan se huono äiti,joka ei saa lapsiaan tottelemaan!)..lopuksi mies lähtee ulos iltamyöhällä ja saapuu vasta 2.n tunnin kuluttua..ja pitää mykkäkoulua..sama tilanne toistunut usein,vuosien mittaan.
Miehellä itsellä on lapsia(joista toki se etälapsena asuva alle eskariikäinen on tärkeämpi kuin tuo täällä asuva teinikäinen,jotensakin omituinen ristiriita).
Hänen lapsensa eivät koskaan muka tee pahaa,tai ainakaan heidän tekemisiin ei saa puuttua/ei sanoa..tai mies raivoaa minulle..ja alkaa haukkumaan minun lapsiani.
Miten muut Uusperheet ovat selvinneet sun ja mun lapsten ristiriitojen selvittämisissä?Onko se niin että kun aikuiset riitelee,siihen aina automaattisesti vedetään lapset mukaan?Itse en hyväksy mieheni kaltaista toimintaa..mutta siihen ei oikeastaan voi puuttua muutoin kuin eroamalla koko miehestä.
Ymmärrän sen että kun riidellään,vikaa on yleensä molemmissa osapuolissa..mutta meidän perheessä syy on aina ja vain minussa..siis mieheni mielestä.
Miksiköhän hän minun kanss on yhä,jos kerran niin kamalakin olen?(en oo rikas,eikä meill oo yhteistä lasta..mikä lie siis syynä yhdessäoloon?)
Syy on enemmänkin siinä että mieheni ei kestä lapsiani.Hän ei hyväksy murkkuikäisteni tekemisiä,eikä muutenkaan jaksa noiden alakouluikäisten metelöintiä.
Joskus pelkkä lasten puhuminen toisilleen ärsyttää miestäni.
On vaikea olla niiden ristiriitojen välissä.
Vaikka miten yritän pitää yllä rajoja ja sääntöjä lapsille,miehelle se ei silti ole riittävästi..remmiä kuulema pitäisi antaa lapsille,vaikka se on todellakin jopa laissa kielletty.
Meidän kasvatus systeemit ovat aivan liian erilaiset..miten tämä olis ikinä voinut toimiakaan?
Esim. kun murrosikäinen 15vuotias haluaa lähteä vielä ulos,ja sen kiellän..tokihan nuori vastaan purnaa.
Mutta mies ei hyväksy sitä että nuori kinuaa ulos,vaan alkaa haukkumaan minua kun en tarpeeksi lapsilleni sano..vaan olen liian lepsu.
Miten olen lepsu,kun totesin nuorelle "ei enää ulos"..ja nuori jää purnauksestaan huolimati kotiin.
No,sitten miehen raivo minulle jatkuu(olenhan se huono äiti,joka ei saa lapsiaan tottelemaan!)..lopuksi mies lähtee ulos iltamyöhällä ja saapuu vasta 2.n tunnin kuluttua..ja pitää mykkäkoulua..sama tilanne toistunut usein,vuosien mittaan.
Miehellä itsellä on lapsia(joista toki se etälapsena asuva alle eskariikäinen on tärkeämpi kuin tuo täällä asuva teinikäinen,jotensakin omituinen ristiriita).
Hänen lapsensa eivät koskaan muka tee pahaa,tai ainakaan heidän tekemisiin ei saa puuttua/ei sanoa..tai mies raivoaa minulle..ja alkaa haukkumaan minun lapsiani.
Miten muut Uusperheet ovat selvinneet sun ja mun lapsten ristiriitojen selvittämisissä?Onko se niin että kun aikuiset riitelee,siihen aina automaattisesti vedetään lapset mukaan?Itse en hyväksy mieheni kaltaista toimintaa..mutta siihen ei oikeastaan voi puuttua muutoin kuin eroamalla koko miehestä.
Ymmärrän sen että kun riidellään,vikaa on yleensä molemmissa osapuolissa..mutta meidän perheessä syy on aina ja vain minussa..siis mieheni mielestä.
Miksiköhän hän minun kanss on yhä,jos kerran niin kamalakin olen?(en oo rikas,eikä meill oo yhteistä lasta..mikä lie siis syynä yhdessäoloon?)
Vastaukset 13
Vanhimmat
Suosittelen palaamista seurusteluaikoihin eli kumpikin asuu omassa kämpässään ja seurustellaan silloin, kun rauhassa ehditään. Meillä on samantapaisia ongelmia, sillä erotuksella, että meillä on myös yhteisiä lapsia. Ellei olisi, ehdottaisin siipalleni palaamista edelliseen asetelmaan. Suhde kärsii sekä mieheen että lapsiin päin ja koko ajan tulee turhia ristiriitoja. Kaiken aikaa joutuu luovimaan pahimpien törmäysten välttämiseksi. Yhteisistä lomamatkoista olemme luopuneet käytännössä kokonaan. Oman ajankäytön joutuu suunnittelemaan tarkkaan, jotta pieni palanen riittäisi jokaiselle. Rankkaa on.
Älä hyvä ystävä hyväksy mieheltäsi moista käytöstä, tuohan on todella alentavaa.
Meillä on vain sinun ja minun lapset, ei yhteisiä. Miehen lapset asuvat pääsääntöisesti äidillään mutta viettävät meillä paljon aikaa, esim lähes koko kesän, koska niin haluavat.
Omani taas asuu meillä ja vierailee isällään joka toinen viikonloppu.
Meillä on hyvin selvät pelisäännöt siitä että miten eletään ja siitä että molemmat kunnioittavat toisen lapsia. Minusta näyttää siltä ettei sinun miehesi kunnioita sen enempää sinua kuin lapsiasikaan.
Mietippä mikä on se liima joka teidät pitää yhdessä, rakastatko häntä ja ennen kaikkea tunnetko olosi rakastetuksi.
Miten lapsesi kokevat miehesi, tietävätkö he miehesi suhtautumisesta heihin ? Siis kuulevatko kun miehesi heitä arvostelee?
Sinuna tekisi hyvin pian ratkaisuja asian suhteen.
Kertoisin miehelle että lapset ovat äidilleen kuitenkin nro 1 ja vaihtoehtoja on tasan kolme; joka mies muuttaa suhtautumistaan tai erotaan tai sitten vähintään muutetaan erilleen.
Älä kuitenkaan missään tapauksessa hyväksy moista käytöstä, älä itsesi äläkä lastesi vuoksi.
että miehiä tulee ja menee kun hkln busseja:)
joka pitää minut mieheeni sidottuna...sanoisin näin että vaikka aikuisikä on jo kauan sitten tullut eteen,ja ns. omillani olen ollut teini ikäisestä lähtien..koen silti olevani avioliittovalaan sidottu "kunnes kuolema meidät erottaa".
tämä on toinen avioliittoni,ensimmäinen loppui reilusti yli 10.n vuoden jälkeen kun mies lakkasi rakastamasta ja lähti toisen naisen mukaan.
Koin silloin että olin täydellisen epäonnistunut vaimona,naisena,äitinä..erosta selviydyin arjen vuoksi..lapsenihan tarvitsivat minua paljon.
Jotenkin sitä onnistui unohtamaan itsensä,ja alkoi ajattelemaan ettei minua kukaan enää huolisikaan..ja miten enää osaisikaan elää kenenkään muun kuin lasteni kanssa.
Avioliittoni kun oli ollut ns. "rakkautta ensi silmäyksellä"-liitto.
No,meni vuosia yksin,lasten kanssa..ja sitten kohtasin miehen joka oli niin samanlainen ajatuksieni kanssa..jo puolesta sanasta toinen tiesi mitä tarkoitan.
Olin oikeesti hämmentynyt,miten tämän ikäisenä enää moista ihmistä kohtaisi..olin syystäkin onnellinen ja ajattelin että nyt välttäisin ne menneen liiton karikot ja osaisin arvostaa sitä mitä minulla on.
Mutta miten tämä meni niin väärin?Missä kohden käännyin vasempaan kuin olisikin pitänyt mennä oikeaan..tai olisiko joskus pitänyt vain olla hiljaa ja antaa ajan hoitaa?
Meillä oli oikeesti kaunis suhteen alku..mies jaksoi lapsiani..vaikka varoittelinkin hänelle mitä arki meillä oikeesti onkaan..mies kuitenkin halusi uskoa että kaksin tästä kaikesta selviäisimme.
Lasteni isä ei ole kasvatusvastuuta kantanut,ei ees eron jälkeen..joten yksin olen tämän revohkani eteenpäin vienyt.Raskasta on välillä,kun ei kukaan toinen aikuinen ota vastuuta mistään..ei edes nykyinen mieheni.
En etsinyt lastenhoitajaa,mutta olisin kaivannut vierelleni aikuisen joka olisi tehnyt taakasta hieman kevyemmän kantaa..vaikka vaan istunut vierellä ja kuunnellut.Mutta mieheni ei osaa olla empaattinen,ei hän osaa tuntea tuskaani kun on lasteni kanssa ongelmia ollut,ja niitä viranomaistaholla asti selvitetty.
No,sittemmin lapset ovat murrosikään tulleet..kuitenkin meillä nyt lasten kanssa hyvät ja lämpimät välit.Tiedän heidän välittävän minusta,ja siitä onko minulla asiat hyvin vai ei.
Ja he tietävät sen että tekivätpä sitten mitä tahansa..he ovat lapsiani ja rakastan heitä kaikkia yhtä paljon.
ei meillä kuitenkaan aina mene mieheni kanssa huonosti,niitä hyviäkin päiviä on ja on ollut..mutta ikinä en ole itkenyt näin paljon kuin nykyisessä liitossani.Olen aina ollut vahva,ja siihen se ensimmäinen liittonikin osaltaan loppui..siksi päätinkin että vastasuudessa näytän tunteeni ja suhtaudun elämään avoimesti.
Mutta,nyt kun olen tähän liittoon "kilpeni aukaissut"..olen siitä enemmän saanut kärsiä.Mies kun kokee että tunteideni näyttämisellä haen häneltä sympatiaa..hän ei siis näe suruani,ei murheitani samoin..vaan tyrmää minut entistä jyrkemmin.Nyt pitäisi osata olla kova,kylmä..unohtaa tunteensa kokonaan.Siten ainakin hänen käytöksensä koen.
Ja onhan se totta että rakastan miestäni hyvin paljon,muutenhan tämä helppoa olisikin lopettaa..oon rakastunut mieheeni hyvin syvästi.Hän saa yhä sydämeni hypähtämään,hän on se jonka käsiin luottaisin elämäni..miten voin olla näin koukussa toiseen ihmiseen?
Tiedänhän sen että selviytyisin ilman miestänikin,joten läheisriippuvuuttakaan tämä ei ole,mutta en haluaisi elää ilman häntä.
Tokihan lasteni elämää pitää myös ajatella,ei heidän tarvitse kuulla sitä kuinka mieheni heitä moittii..sen kun tekee myös heidän isänsä(sekä isän uusi vaimo)..millä ihmeellä me kaikki selviäisimme tästä..vai onko ero ainoa vaihtoehto..vaikeaa on.
kirjoituksistasi näet että teillä on monta asiaa hyvin, mutta samalla näen kirjoituksissasi syvää surumielisyyttä, sen oikein tuntee miten sinuun sattuu. Ensinnäkin lämmin virtuaalihalaus Sinulle !
Ja sitten, Kun kerta rakastat ja jos koet että mieskin rakastaa ei ero välttämättä ole ainoa vaihtoehto, mutta tuolla laillakaan et voi jatkaa, niin kuin varmaan ymmärrät.
Sinun pitää miettiä tarkkaan mihin olet valmis parantaaksesi omaa ja lastesi oloa ja mentävä sitä kohti, määrätietoisesti.
Ensimmäisenä kehoittaisin juttelemaan miehen kanssa, ihan ilman muita ihmisiä, ilman telkkaria tai muita häiriötekijöitä, silmiin katsoen ja vakavasti.
Tee miehelle selväksi että rakastat häntä syvästi mutta että rakkautesi lapsiisi on myös syvää ja että olet valmis uhraamaan oman mahdollisuutesi elää rakastamasi miehen kanssa lastesi takia jos tilanne niin vaatii.
kerro ettet voi hyväksyä sitä miten mies kohtelee lapsiasi, kysy miksi hän tekee niin, ja voiko hän ajatella muuttuvansa sen suhteen.
Jos mies ei voi omasta mielestään muuttua, niin tiedät itsekin mikä siirto on tehtävä.
Tiedän kokemuksesta mitä on löytää uusi onni vajaa nelikymppisenä. Oma pitkä liittoni oli tosi kurja viimeiset vuodet ja siinähän suorastaan taivas aukeni kun nykyinen mieheni tuli elämääni vajaa neljä vuotta sitten ja kohteli minua kuin prinsessaa. Hän tekee niin edelleen, ja kohtelee lastani kunnioittavasti ja ystävällisesti,ja näin pitääkin olla. Itse en voisi missään tapauksessa sulattaa sinun tilannettasi.
Toivon Sinulle runsain määrin voimaa ja viisautta ratkaista tilanne. Tee se pian, kaikkien teidän vuoksenne.
Jos mies löytää aina vikaa sinusta tai lapsistasi, niin ehkä sitten ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin antaa sille miehelle onnellisempi elämä jossain muualla? Itsestäni tiedän, että kun miehellä ja minulla menee hyvin, niin noita lapsiakin jaksaa paremmin. Eli jos parisuhteen saa toimimaan, niin olo on onnellisempi. - Ehkä miehellä on epärealistiset käsitykset siitä, miten murkkuikäiset / lapset toimii??? Ja tottakai omien lasten viat on helpompi hyväksyä kuin muiden lasten erilaiset viat.
että lähteä varmaan pitäisi..mutta kun kuuntelen miestäni joka kertoo että elämänilo on kadonnut hältä kokonaan..eikä mikään tunnu mielekkäältä.
Tuollainen kuulostaa aivan masentuneen ihmisen puheelta.Onhan hän aina ollut enempi sellainen hiljainen ja melankolinen..ja tuntuukin välillä ettei ole sittenkään aiemmasta erostaan yli päässyt,vaikka itse väittää siten.Uskon että hän ei kaipaa entistä suhdettaan,mutta ne asiatkin olisi pitänyt silloin miettiä..koska nyt tuntuu nekin puskevan läpi.
Tapasimme kuitenkin aivan liian pian,hänen eronsa jälkeen...ihmisen pitäisi osata olla eron jälkeen yksinkin,miettiä elämää ihan itekseen.
Häneltä jäi tuo "vaihe" kokonaan pois,eikä uutta suhdetta voi vakaalle pohjalle luoda jos entinenkin on vielä miettimättä.
Tiedän sen itsestänikin että kun parisuhde voi hyvin,ja on turvallinen sekä onnellinen olo..raskaatkin elämänvaiheet jaksaa paremmin.
Nyt tuntuu että mies vetää syviin syövereihin minutkin..ja jotenkin tästä kaikesta pitäisi pelastautua, että riittäisi voimia olla äiti lapsilleni..ja työssäkin on pakko jaksaa..ihan itsenikin takia.
Lähdetään lipettiin tollasten tollukoiden luota! :) Itsellä on jo avioero vireillä, itseni ja lasten mielenterveyden takia. Kunhan taloudelliset asiat saadaan järjestykseen, alkaa meillä KAIKILLA vapaus!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Meillä ainakin vaimoni pitää kurin omalle 12-vuotiaalleen.Itse tekis joskus jopa mennä väliin,kun "kuritus"(ei fyysistä ym)menee mielestäni yli äyräiden.Likka on ihan fiksu,mutta murkku-ikä on alkamassa ja rajoja on tietysti kokeiltava.Musiikki huutaa ,kotityöt ei maistu,netissä roikutaan silmät pyöreinä.Toki se ärsyttää välillä,mutta itsehän tähän on lähtenyt..
et miehet on fiksumpia kuin me naiset. Asioita ei paisutella vaan otetaan riittävän lunkisti.
Hyvää alkanutta vuotta Sinulle ja uusioperheellesi.
se ole selvää että jos lapsia on vain yksi..on rajojen asettaminen/valvominen silloin helpompaa.
Meillä epäsuhtaa luo se että itsellä on 5 lasta..ja miehellä ne kaksi,joista toinen(lukio ikäinen) luonamme asuu.mieheni riitatilanteissa sanoo ihan joka kerta että"etkö jo voi myöntää että sulla on lapsia liikaa?".Taidanpa olla tyhmä kun en moista myönnä..en ole koskaan sellaista edes ajatellut.
Kun aikoinaan lapset,silloisessa avioliitossani, on tehty.. niin enhän minä ajatellut sitä että yksin jään lapsiani kasvattamaan.
Kuka sellaista ees ajattelee kun on rakastunut ja naimisissa?
Olisihan se helpompaa jos ees joskus saisi "vetoapua"aviomieheltä..etenkin kun yhteen mennessämme lapsieni lukumäärä ei ollut mitenkään "salaisuus",ja mies tiesi myös sen ettei lasteni isä ota vastuuta lapsista mitenkään.
ikävä kyllä uudella miehelläsi ei ole velvotteita lapsiasi kohtaan. Mutta se nyt on vähintä mitä voit vaatia että haukkuminen loppuu ja hän lapsiasi kunnioittaa.
Pelkäänpä vaan ettei sinusta ole asiaa nostamaan pöydälle vaan hyväksyt hiljaa moisen käytöksen. Toivottavasti ymmärrät millaisen karhunpalveluksen siinä teet lapsillesi.
Vielä tulee päivä jolloin he kysyvät sinulta, että miksi hyväksyit, mikset puuttunut...
asioita mitenkään hiljaa "hyväksy tai ees unohda".
Tiedän millaista on elää lapsuus perheessä,jossa äiti pitää perheenisää omia lapsiaan tärkeämpänä.Siksi en itse toimi samoin, vaan meillä myös lapsia kuunnellaan..ja heidän mielipiteensä on tärkeä.Eivät he vihaa miestäni,vaan kivojakin hetkiä heillä keskenään on.
Lasteni(kuin myös mieheni vanhimman lapsen kanssa) kanssa asioista toki puhun,asioiden oikeilla nimillä..mitään ei ns. heiltä pimitetä.
Toki ihan kaikkia aikuisten asioita heidän ei edes kuulu tietää..mutta jos he kokevat epäkohtia,niihin kyllä puutun.
Jaa miten niin miehelläni ei ole mitään velvotteita lapsiani kohtaan?Vaikka asumme samassa kodissa.Tuota asiaa en ymmärrä,etenkin kun minä joudun hänen lapsistaan huolta pitämään?Hoitamaan nuorempaa lasta,pesemään ja pukemaankin..hoitamaan ruoan ajoissa valmiiksi,katsomaan että hän on sään mukaisesti puettu..niin sisällä kuin ulkonakin.Leikin,ja leikitän lasta.
Miksikö tuollaista teen?Siksi koska mies ottaa kyllä mieluusti lapsensa luokseen,mutta haluaa siltikin nukkua puoleen päivään häiriöttä..eikä ymmärrä että 5vuotias tarvitsee säännölliset ruoka-ajat,kuin myös nukkumaanmeno/ja päiväuni ajat..leikkimistä,jne.
Vanhemmalle lapselle annan tarvittaessa rahaa,sekä ostan myös vaatteita.
Jaa miksikö tuollaista teen?Siksi koska isänsä/eikä lapsen äiti sitä tee..ja koska mielestäni tuon ikäinen tarvitsee jo omaakin rahaa.
Mies myös vaatii että minun on 100% hyväksyttävä hänen lapsensa,jos en hoivaa nuorempaa on se hänen mielestään sama kuin että en hänen lastaan/lapsiaan hyväksy,(mikä ei todellakaan pidä paikkansa,kaikk lapset mahtuu tänne ja yhtä tärkeitä ovat olivatpa omia tahi eivät).
Joten Kuule..kyllä se vaan niin on että jos vaatii toiselta,pitäisi osata myös vastavuoroisesti itse antaa.
Minkä ihmeen hissukan sinä minusta tekstilläsi teetkään..nimenomaan asioita esille otan,mutta mies ei kuuntele..eikä ota vastuuta,ei oikeestaan mistään.
Kun kysyin mieheltäni eikö sinussa ole omasta mielestäsi mitään vikaa..onko vika/virheet siis aina vain muissa?Mies totesi että "ai hänessäkö muka jotain vikaa olisi..ja niitäkö nyt pitää rueta keksimään,kun muut eivät toimi hänen tahtonsa mukaisesti".
Miten siis voi herra täydellisen kanssa keskustella?Kun asioiden puheeksi ottaminen on hänestä samaa kuin riidan haastamista(siis miehen mielestä!).
Kun meill on kivaa,meill on aidosti kivaa..ihan kaikilla,koko perheessä.
Mutta kun miehellä on esim. huono päivä töissä,tai hän on muuten vaan väsynyt tai stressaantunut..meillä kellään ei oo kivaa.Kaikki kun saa tuta että hällä on kurjaa.
Mutta "rakastaa pitää,niin myötä kuin vastamäessäkin"..pitää uskoa parempaan,sillä niin kauan kun on toivoa on myös elämää.