HuHu kyselit "nimikkoteoksestasi". Löysin jotakin tietoa. Kirjastoista voisit kysellä, muistelen lukeneeni muutamia vuosia sitten jostakin krijastosta kaukolainana saadun Hullujenhuonelaisen. Terv. Sanis
Passiot
Laestadiuksen teologiassa
--------------------------------------------------------------------------------
J.A.Englund, ensimmäinen Laestadius-tutkija, kirjoitti vuonna 1874, että Lars Levi Laestadius "on ollut, ei tietenkään suuri, mutta kuuluu ehkä Ruotsin kirkon originelleimpiin". Vaikea sanoa, kuinka oikeaan osunut tämä arvio on. Varmasti lestadiolaisuuden alkuun saattaja ei ollut kuitenkaan auttamattoman originelli. Merkittävimmin hän eroaa muista ehkä siinä, että missä muut ajattelivat ja järkeilivät, hän antoi ajatustensa ilmetä käytännön tekoina.
Laestadius oli luterilaisen pietismin seuraaja kritisoidessaan aikansa kirkon elämän painottumista oppilauselmiin ja ulkonaisiin tapoihin todellisen Kristukselle omistautuneen elämän kustannuksella. Itsekin hän suopuu kernaasti pietismi-nimitykseen ja onkin sitä, vaikkakin erikoisessa, viehättävän värikkäässä kuosissa.
Hulluinhuonelainen
Puolustettuaan Härnösandissa pastoraalityötään, jolla oli sangen erikoinen otsake "Crapula mundi" (Maailman kohmelo), lähti Laestadius vastanimitettynä tarkastajana eteläiseen Lappiin, missä hän koki hengellisen murroksensa. Sillä matkallaan hän kohtasi myös lappalaistytön, Marian. Nykyinen tutkimus on varsin yksituumainen siitä, ettei Maria julistanut Laestadiukselle syntejä anteeksi. Sen sijaan ollaan eri kannoilla siitä, millainen merkitys Marialla olisi ollut.
Tultuaan kotiin Laestadius ryhtyi puurtamaan sen hyväksi, että hän voisi esittää järjestelmällisesti oman voimakkaan kokemuksensa. Tästä ajatustyöstä kehkeytyi hänen kirjallinen elämäntyönsä Hulluinhuonelainen. Pontimena tälle työlle on halu voida esittää ymmärrys sovituksesta ja itsestään Sovittajasta erikoistuneen ihmistuntemuksen ja syntiopin valossa.
Laestadius aloitti Hulluinhuonelaisen työstämisen 1844 ja jatkoi sen parissa läpi elämänsä. Hän kirjoitti sen uudestaan kaikkiaan viidesti, mutta ei onnistunut julkaisemaan sitä elinaikanaan. Hänen kuolemansa jälkeen joitakin osia tästä työstä katosi ja oli vuosikymmeniä tutkijoiden tavoittamattomissa. Kirkkoherra Erik Bäcksbacka kertoo 1949 Hulluinhuonelaisen osien 2-5 esipuheessaan jännittävästä etsintätyöstä. 1961 löysi ruotsalaistutkija Bengt Åberg puuttuvan ensimmäisen osan eräästä kirjekokoelmasta Upsalan yliopistokirjastosta ja viehtyi niin asiaan, että päätti omistautua Bäcksbackan työn loppuun viemiseen.
Nimi, jonka Laestadius antoi teokselleen, on hämmästyttänyt sekä hänen aikalaisiaan että jälkimaailmaa. Nimellä lienee kaksi merkitystä. Yhtäältä filosofit ovat hulluinhuonelaisia Raamatun valossa, uskonpuhdistajien ja empiiristä tutkimusta tekevien silmissä. Toisaalta "heränneet" ovat hulluinhuonelaisia maailman ja kirkollisten viranomaisten silmissä.
Muuan Laestadiuksen aikalainen, kirkkoherra Dahlgren, jolle tarjoutui tilaisuus kommentoida Hulluinhuonelaista, halusi muuttaa otsikkoa luettavammaksi, mutta antoi periksi ja kirjoitti Laestadiukselle: "Herra olkoon kiitetty siitä, että kirjoittajalla on kirkas näkemys armonjärjestykseen ja into olla Kristuksen hullu. Hän itse antakoon siunauksensa, että Hulluinhuonelainen saisi monet viisaat sillä tapaa hulluiksi!"
Ihminen ja intohimot
Intohimoja kuvaillessaan Laestadius on hyödyntänyt ahkerasti katolilaista lääkäriä nimeltään Descuret. On mahdollista, että ranskalainen tieteellinen tutkimusryhmä olisi kiinnostunut hänestä mm. Descuret-tutkimusten vuoksi.
Laestadiukselle sydän on ihmisen hallitseva peruselementti. Kaiken on noudatettava sydämen ominaisuuksia (§ 267). Passioiden eli intohimojen moraalisen luonteen vuoksi ne kulkevat sydämen kautta. Sydämestä tulee niin ollen passioiden keskuselin ja sen ominaisuudet määräävät ihmisen moraalisen luonteen. Täältä käsin vaikutetaan sitten objektiivisiin sielunkykyihin kuten järkeen, ymmärrykseen, tahtoon ja omaantuntoon (§ 1281).
Alunalkujaan Pyhä Henki hallitsi sydämessä, mutta lankeemuksen jälkeen on perkele hallinnut ihmissydämen verenkiertoa. Adamin kohdalla itsesuojeluvaisto ilmeni ennen lankeemusta eräänlaisena "vanhurskausviettinä". Lankeemuksen jälkeen se näyttää toimivan omavanhurskauden vietin ohjastamana (§ 1185 huom.). Se on kavahtunut egoismiin ja käyttää muita apuviettejä palveluksessaan. Keskeistä Laestadiuksen käsityksessä on uudestisyntyminen, missä vanhan ihmisen alhaiset intohimot ajetaan ulos ihmisen sydämestä ja korvataan taivaallisilla passioilla.
Seitsemän pääpassiota
Seitsenluvulle Laestadius löytää tukea Raamatusta. Seitsemän enkeliä Jumalan valtaistuimen edessä vastaavat seitsemää perkelettä. Juuri ne Vapahtaja ajoi ulos Magdalan Mariasta ja juuri ne hallitsevat tässä maailmassa. Saarnassaan 13. kolminaisuuden päivän jälkeisenä sunnuntaina Laestadius kuvailee niiden vaikutusta ihmiseen. Saarnateksti käsittelee laupiasta samarialaista. "Käärmeen sikiöt alkavat liikahdella sydämen kuopassa. Seitsemän perkelettä, joita fariseus kantaa sydämessään, alkavat potkiskella, kun eivät saata enää nukkua rauhassa... Vanha kristitty (fariseus) suuttuu julmetusti totuudenkiivaudessaan, jotta sappikin repeää. Omavanhurskauden musta veri syöksyy maksasta sapensekaisena ja kunnia tihkuu pernasta. Ahneuskin alkaa liikehtiä... (Evangelipostillan, s.263-268).
Näiden seitsemän pääpassion lisäksi Laestadius luettelee myös muita "vähemmän vahingollisia" passioita (rakkaus, suru, ilo, pelko, rohkeus mm.), aiheutettuja passioita (juoppous, pelihimo mm.) kuten myös salaisia passioita, joita ihminen ei edes tiedosta. Joitakin passioita hän pitää kroonisina, eräitä puolestaan ajoittaisina.
Itsekkyys - passioitten hallitsija
Egoismi on syntien synti. Se on seitsemän kertaa pahempi kuin kaikki muut perkeleet, sillä se pukeutuu valkeuden enkeliksi. Se touhuaa tauotta sielunkykyjen kimpussa, mikä johtaa mm. omaan tahtoon, itserakkauteen ja omavanhurskauteen (§ 915). Laestadius on vakuuttunut siitä, että passiot ovat paikannettavissa maksaan.
Omavanhurskaus on suurin synti Vapahtajaa vastaan. Tästä synnistä, jota Laestadius nimittää "armonvarkaiden autuuden perustaksi", hän varottaa tuomiten saarnoissaan useammin kuin mistään muusta asiasta. Miksi? Sen vuoksi, että siitä sydän paatuu tai saattaa sen armoa ajatellen epäileväiseksi ja vastaanottamattomaksi. Se saa ihmisen uskomaan, ettei Kristus välitä niin suurista syntisistä. Se pakottaa ihmisen välistä omaehtoisella parannuksella ja väliin tuskassa ja kyynelissä yrittää ansaita armoa (Evangelipostillan s.160).
Ambitio vaiko kunnianperkele
Kunnianhimo muodostaa toisen osan ihmisen luonnollisesta tahdosta (§ 401). Se on suurimpia esteitä armon vastaanottamisen tiellä siksi, että se estää totisen synnintunnustuksen (§ 931).
Laestadius puuttuu korvarippiin, joka suo perkeleelle suuren ryömimäaukon. "Heränneelle se kyllä sopii, että hän on kunniaton Jumalan ja omantuntonsa edessä..., mutta kunniattomaksi joutumista maailman ja kaikkien pirujen edessä vanha aatami pitää hirvittävän kalliina..." (§ 932). On selvää, että Laestadius arvostaa oppilaansa Carl Johan Grapen ilmaisua, että "täällä ylhäällä seurattavan armonjärjestyksen mukaan syntisen on seisottava alastonna, ei vain Jumalan ja Hänen enkeleittensä edessä, vaan vieläpä maailman ja kaikitten perkeleitten edessä." (Kirje P. Wieselgrenille).
Kunnianhimon passioelin on perna (§ 204). Ambitio on suurin sotilaiden ja vähäisin viljelijöiden parissa, sillä näillä ei ole kunniaa menetettävänään (§ 928). Tällä passiolla voi olla tietty moraalinen vivahde (§ 927), mutta se on kaikissa olemuksissansa todellisen kristillisyyden vihollinen (§ 931).
Ahneus
Ahneutta Laestadius nimittää "ensimmäisen luokan kolmanneksi pääperkeleeksi". Se on passio, joka esiintyy koko eläinkunnassa, mutta on suurin ihmisillä ja kasvaa iän myötä. Saarnoissaan hän hyökkää lujasti ahneutta vastaan. Ahneus saa aikaan mässäilyä, varastamista ja petosta, mutta myös saituutta, ettei ihminen raaski edes syödä.
Laestadiuksella näyttää olleen vähän vaikea määrittää ahneuden elimellistä perustaa. Hän puhuu vatsasta (§ 947), "maha ja suolisto" (§ 203) mm. Yhdessä kirjeessään P. Wieselgrenille Laestadius kertoo episodin, joka tapahtui Pajalan pitäjän yhdellä pientilalla. Muuan herännyt väitti, että "parannuksen on alettava peräsuolesta". Tämä ilmaisu hänen mielestään viittasi ahneuteen. Kun talon isäntä kuuli tämän, hän tarttui kirveeseen ja särki miehen varsipiipun. Tuomioistuin käsitteli intermezoa ja tuomari teetätti pöytäkirjaan merkinnän, "että parannuksen on alettava peräsuolesta".
Viha
Viha on yksi kolmesta ensimmäisestä passioitten avustavista hengistä ja sitä kutsutaan "toisen luokan perkeleeksi... ajoittain vaivaavaksi intohimoksi" (§ 950). Se nimittäin vaikuttaa yhdessä muiden passioiden kanssa ja nämä voivat nuhdella ihmistä ja Jumalan Henki saa tilaisuuden vaikuttaa totisen katumuksen.
Vihan passio on kiinnostava. Se suojaa egoa (minää). Kun ihminen tuntee itsensä uhatuksi, nousee viha puolustamaan egoa. Sielunhoidossa se tarkoittaisi, että ego on ensin tapettava, jotta pelko ja viha saadaan häviämään. Mitä suurempi ego, sitä enempi pelkoa ja vihaa.
Kateus ja mustasukkaisuus
Kateus on egoistinen intohimo ja siksi se majailee maksassa. Se on palvelushenki ja toisten onnen vihollinen. Se on vaivaajahenki ja voi käsittää vain vahingonilon (§ 962,969).
Mustasukkaisuus puolestaan on kateuden yksi muoto, jota esiintyy vain rakastavaisten välillä. Tällaista kateutta pitää yllä "huoruudenperkele" ja se on väkevämpi kuin tavallinen kateus, koskapa se voi ajaa ihmisen murhiin.
Huoruudenperkele
Vähän kaikkialla kristillisestä aateperinteestä löytyvä seksuaalisuuteen kohdistuva epävakaus nousee esille myös Laestadiuksella. Hän puhuu yhtäältä hyvin positiivisesti aidosta aviollisesta rakkaudesta. Mutta samalla hänen on ilmeisen vaikea selvittää, miten on mahdollista, että seksuaalisuus on synnillistä vaikka aviollinen rakkaus on synnitöntä.
Hänen negatiivinen näkemyksensä saattaa johtua siitä, että hän on yhdistänyt perisynnin biologiseen periytymiseen, osin "huoruuden" turmiollisuudesta, johon hän puuttuu usein saarnoissaan.
Valheen henki
Valhe on kaikkien passioiden palvelushenki. Oma hyöty käyttää valhetta omiin tarkoitusperiinsä. Kateus hyödyntää valhetta mustamaalatakseen muita. Kunnianhimo saa ihmisen valehtelemaan, että hänet huomattaisiin.
Valheen isä on perkele, joka on pukenut päälleen valkeuden enkelin vaatteet ja yrittää vietellä ihmisen. Ihmisen pelastus on katsella Jumalan Karitsaa, Suurta Sotasankaria, joka on kukistanut perkeleen kaikkine kiusauksineen.
Sovitus ja taivaalliset passiot
Laestadiuksen sovitusopissa havaitaan kosmosentrisiä, teosentrisiä ja antroposentrisiä piirteitä. Kosmosentrista vivahdetta ilmenee siinä, että Jumala Kristuksessa synnyttää uuden ihmisen. Verinen Vanhin uudestisynnyttää tuskalla ja vaivalla langenneet lapsensa. Teosentrisyys tulee ilmi siinä, miten Jumalan ja ihmisen välinen suhde on rikkoontunut ja kuinka Jumala pitää sovittaa. Tärkein piirre on kuitenkin antroposentrinen. Ihmisen on nähtävä itsensä syypäänä Vapahtajansa murhaamiseen.
Taivaallinen intohimo Taivaallisen Vanhimman sydämessä ilmenee vihana ja rakkautena. Vihanilmauksena se reagoi syntiin, rakkaudenilmauksena se etsii ja pelastaa alas langennutta lastaan.
Mitä Laestadius sitten ajattelee taivaallisen passion vaikutuksesta ihmiseen? Se ei olekaan aivan mutkaton kysymys ja se liittyy hänen julistamaansa armonjärjestykseen: Herääminen eli kutsuminen, katumus tai synninhätä ja uudestisyntymä.
Ihminen voi herätä monella tavalla, mutta useimmat heräävät Sanan vaikutuksesta ($ 1320). Laestadius ajattelee, että itse kutsumus on kuin ?sikiämistä? Pyhästä Hengestä. ?Vapahtajan morsian tulee raskaaksi katoamattomasta siemenestä (Jumalan sanasta), kun hän lepää Pyhän Hengen vieressä? hän sanoo yhdessä saarnassaan.
Laestadius osoittaa, että ihminen ei saa omistaa armoa etuajassa. Ihmisen on päästävä selville omista synneistään ja syyllisyydestään ja seistävä alastonna Jumalan ja maailman edessä. Uudessa syntymässä murtautuu esille "korkeat ja elävät tunteet, eli moraaliset passiot", ja ne pääsevät vallalle (§ 1505). Henki, taivaallinen passio, on tullut ihmistä hallitsevaksi tekijäksi. Pyhän Hengen luoma usko ihmissydämessä on tunnettavan autuas varmuus lapsioikeudesta. Tämän elävän tunteen (uskon subjektiivisen perustan) on oltava aina yhtäpitävä Sanan kanssa (uskon objektiivinen perusta).
Taivaallinen autuus, joka kuuluu uudestisyntymään, pitää sisällään sen, että taivaallinen passio on raivannut pois alhaisten intohimojen mahdin jäänteet. Tässä autuaassa olotilassa ihminen voi jopa tuntea tulleensa tempaistuksi irti maailmasta (§ 1557), mutta passioiden kamppailu maisen vaelluksen ajan.
Luonnollisesti Laestadius ottaa huomioon sen, että ihminen voi langeta pois armosta, minkä vuoksi taivaallisen passion on vaikutettava sekä negatiivisesti että positiivisesti. Negatiivisena tukahduttaessaan ja hillitessään alhaisia passioita (päivittäisessä parannuksessa) ja positiivisena antamassa lisää voimia.
Päätös
Joku voi kummeksua että Laestadius viehtyi empiiriseen prykofysiologiaan, mutta hän itse sanoo löytäneensä siihen tukea niin Lutherin kuin heränneittenkin kokemuksista kuin myös Raamatun kielenkäytöstä.
Yhdessä kirjeessään Peter Wieselgrenille hän vetää yhteen tuloksensa:
1. Passiot määräävät ihmisen moraalisen luonteen.
2. Infernaaliset intohimot vallitsevat kaikkia ihmisiä.
3. Objektiiviset sielunkyvyt (ymmärrys, järki, tahto jne.) ovat alisteisia subjektiiviselle (sydämelle ja intohimoille).
4. Sydän on ihmisen hallitseva peruselementti. Vain sovitus (vanhurskauttaminen) voi vapauttaa ihmisen moraalisesta vastuusta (helvetistä), minkä Sovittaja, meidän elämämme Ylläpitäjä on ottanut kantaakseen.
Kurt Hellstrand
(Ruotsista suomentanut J. Aspegrén)
Passiot
Laestadiuksen teologiassa
--------------------------------------------------------------------------------
J.A.Englund, ensimmäinen Laestadius-tutkija, kirjoitti vuonna 1874, että Lars Levi Laestadius "on ollut, ei tietenkään suuri, mutta kuuluu ehkä Ruotsin kirkon originelleimpiin". Vaikea sanoa, kuinka oikeaan osunut tämä arvio on. Varmasti lestadiolaisuuden alkuun saattaja ei ollut kuitenkaan auttamattoman originelli. Merkittävimmin hän eroaa muista ehkä siinä, että missä muut ajattelivat ja järkeilivät, hän antoi ajatustensa ilmetä käytännön tekoina.
Laestadius oli luterilaisen pietismin seuraaja kritisoidessaan aikansa kirkon elämän painottumista oppilauselmiin ja ulkonaisiin tapoihin todellisen Kristukselle omistautuneen elämän kustannuksella. Itsekin hän suopuu kernaasti pietismi-nimitykseen ja onkin sitä, vaikkakin erikoisessa, viehättävän värikkäässä kuosissa.
Hulluinhuonelainen
Puolustettuaan Härnösandissa pastoraalityötään, jolla oli sangen erikoinen otsake "Crapula mundi" (Maailman kohmelo), lähti Laestadius vastanimitettynä tarkastajana eteläiseen Lappiin, missä hän koki hengellisen murroksensa. Sillä matkallaan hän kohtasi myös lappalaistytön, Marian. Nykyinen tutkimus on varsin yksituumainen siitä, ettei Maria julistanut Laestadiukselle syntejä anteeksi. Sen sijaan ollaan eri kannoilla siitä, millainen merkitys Marialla olisi ollut.
Tultuaan kotiin Laestadius ryhtyi puurtamaan sen hyväksi, että hän voisi esittää järjestelmällisesti oman voimakkaan kokemuksensa. Tästä ajatustyöstä kehkeytyi hänen kirjallinen elämäntyönsä Hulluinhuonelainen. Pontimena tälle työlle on halu voida esittää ymmärrys sovituksesta ja itsestään Sovittajasta erikoistuneen ihmistuntemuksen ja syntiopin valossa.
Laestadius aloitti Hulluinhuonelaisen työstämisen 1844 ja jatkoi sen parissa läpi elämänsä. Hän kirjoitti sen uudestaan kaikkiaan viidesti, mutta ei onnistunut julkaisemaan sitä elinaikanaan. Hänen kuolemansa jälkeen joitakin osia tästä työstä katosi ja oli vuosikymmeniä tutkijoiden tavoittamattomissa. Kirkkoherra Erik Bäcksbacka kertoo 1949 Hulluinhuonelaisen osien 2-5 esipuheessaan jännittävästä etsintätyöstä. 1961 löysi ruotsalaistutkija Bengt Åberg puuttuvan ensimmäisen osan eräästä kirjekokoelmasta Upsalan yliopistokirjastosta ja viehtyi niin asiaan, että päätti omistautua Bäcksbackan työn loppuun viemiseen.
Nimi, jonka Laestadius antoi teokselleen, on hämmästyttänyt sekä hänen aikalaisiaan että jälkimaailmaa. Nimellä lienee kaksi merkitystä. Yhtäältä filosofit ovat hulluinhuonelaisia Raamatun valossa, uskonpuhdistajien ja empiiristä tutkimusta tekevien silmissä. Toisaalta "heränneet" ovat hulluinhuonelaisia maailman ja kirkollisten viranomaisten silmissä.
Muuan Laestadiuksen aikalainen, kirkkoherra Dahlgren, jolle tarjoutui tilaisuus kommentoida Hulluinhuonelaista, halusi muuttaa otsikkoa luettavammaksi, mutta antoi periksi ja kirjoitti Laestadiukselle: "Herra olkoon kiitetty siitä, että kirjoittajalla on kirkas näkemys armonjärjestykseen ja into olla Kristuksen hullu. Hän itse antakoon siunauksensa, että Hulluinhuonelainen saisi monet viisaat sillä tapaa hulluiksi!"
Ihminen ja intohimot
Intohimoja kuvaillessaan Laestadius on hyödyntänyt ahkerasti katolilaista lääkäriä nimeltään Descuret. On mahdollista, että ranskalainen tieteellinen tutkimusryhmä olisi kiinnostunut hänestä mm. Descuret-tutkimusten vuoksi.
Laestadiukselle sydän on ihmisen hallitseva peruselementti. Kaiken on noudatettava sydämen ominaisuuksia (§ 267). Passioiden eli intohimojen moraalisen luonteen vuoksi ne kulkevat sydämen kautta. Sydämestä tulee niin ollen passioiden keskuselin ja sen ominaisuudet määräävät ihmisen moraalisen luonteen. Täältä käsin vaikutetaan sitten objektiivisiin sielunkykyihin kuten järkeen, ymmärrykseen, tahtoon ja omaantuntoon (§ 1281).
Alunalkujaan Pyhä Henki hallitsi sydämessä, mutta lankeemuksen jälkeen on perkele hallinnut ihmissydämen verenkiertoa. Adamin kohdalla itsesuojeluvaisto ilmeni ennen lankeemusta eräänlaisena "vanhurskausviettinä". Lankeemuksen jälkeen se näyttää toimivan omavanhurskauden vietin ohjastamana (§ 1185 huom.). Se on kavahtunut egoismiin ja käyttää muita apuviettejä palveluksessaan. Keskeistä Laestadiuksen käsityksessä on uudestisyntyminen, missä vanhan ihmisen alhaiset intohimot ajetaan ulos ihmisen sydämestä ja korvataan taivaallisilla passioilla.
Seitsemän pääpassiota
Seitsenluvulle Laestadius löytää tukea Raamatusta. Seitsemän enkeliä Jumalan valtaistuimen edessä vastaavat seitsemää perkelettä. Juuri ne Vapahtaja ajoi ulos Magdalan Mariasta ja juuri ne hallitsevat tässä maailmassa. Saarnassaan 13. kolminaisuuden päivän jälkeisenä sunnuntaina Laestadius kuvailee niiden vaikutusta ihmiseen. Saarnateksti käsittelee laupiasta samarialaista. "Käärmeen sikiöt alkavat liikahdella sydämen kuopassa. Seitsemän perkelettä, joita fariseus kantaa sydämessään, alkavat potkiskella, kun eivät saata enää nukkua rauhassa... Vanha kristitty (fariseus) suuttuu julmetusti totuudenkiivaudessaan, jotta sappikin repeää. Omavanhurskauden musta veri syöksyy maksasta sapensekaisena ja kunnia tihkuu pernasta. Ahneuskin alkaa liikehtiä... (Evangelipostillan, s.263-268).
Näiden seitsemän pääpassion lisäksi Laestadius luettelee myös muita "vähemmän vahingollisia" passioita (rakkaus, suru, ilo, pelko, rohkeus mm.), aiheutettuja passioita (juoppous, pelihimo mm.) kuten myös salaisia passioita, joita ihminen ei edes tiedosta. Joitakin passioita hän pitää kroonisina, eräitä puolestaan ajoittaisina.
Itsekkyys - passioitten hallitsija
Egoismi on syntien synti. Se on seitsemän kertaa pahempi kuin kaikki muut perkeleet, sillä se pukeutuu valkeuden enkeliksi. Se touhuaa tauotta sielunkykyjen kimpussa, mikä johtaa mm. omaan tahtoon, itserakkauteen ja omavanhurskauteen (§ 915). Laestadius on vakuuttunut siitä, että passiot ovat paikannettavissa maksaan.
Omavanhurskaus on suurin synti Vapahtajaa vastaan. Tästä synnistä, jota Laestadius nimittää "armonvarkaiden autuuden perustaksi", hän varottaa tuomiten saarnoissaan useammin kuin mistään muusta asiasta. Miksi? Sen vuoksi, että siitä sydän paatuu tai saattaa sen armoa ajatellen epäileväiseksi ja vastaanottamattomaksi. Se saa ihmisen uskomaan, ettei Kristus välitä niin suurista syntisistä. Se pakottaa ihmisen välistä omaehtoisella parannuksella ja väliin tuskassa ja kyynelissä yrittää ansaita armoa (Evangelipostillan s.160).
Ambitio vaiko kunnianperkele
Kunnianhimo muodostaa toisen osan ihmisen luonnollisesta tahdosta (§ 401). Se on suurimpia esteitä armon vastaanottamisen tiellä siksi, että se estää totisen synnintunnustuksen (§ 931).
Laestadius puuttuu korvarippiin, joka suo perkeleelle suuren ryömimäaukon. "Heränneelle se kyllä sopii, että hän on kunniaton Jumalan ja omantuntonsa edessä..., mutta kunniattomaksi joutumista maailman ja kaikkien pirujen edessä vanha aatami pitää hirvittävän kalliina..." (§ 932). On selvää, että Laestadius arvostaa oppilaansa Carl Johan Grapen ilmaisua, että "täällä ylhäällä seurattavan armonjärjestyksen mukaan syntisen on seisottava alastonna, ei vain Jumalan ja Hänen enkeleittensä edessä, vaan vieläpä maailman ja kaikitten perkeleitten edessä." (Kirje P. Wieselgrenille).
Kunnianhimon passioelin on perna (§ 204). Ambitio on suurin sotilaiden ja vähäisin viljelijöiden parissa, sillä näillä ei ole kunniaa menetettävänään (§ 928). Tällä passiolla voi olla tietty moraalinen vivahde (§ 927), mutta se on kaikissa olemuksissansa todellisen kristillisyyden vihollinen (§ 931).
Ahneus
Ahneutta Laestadius nimittää "ensimmäisen luokan kolmanneksi pääperkeleeksi". Se on passio, joka esiintyy koko eläinkunnassa, mutta on suurin ihmisillä ja kasvaa iän myötä. Saarnoissaan hän hyökkää lujasti ahneutta vastaan. Ahneus saa aikaan mässäilyä, varastamista ja petosta, mutta myös saituutta, ettei ihminen raaski edes syödä.
Laestadiuksella näyttää olleen vähän vaikea määrittää ahneuden elimellistä perustaa. Hän puhuu vatsasta (§ 947), "maha ja suolisto" (§ 203) mm. Yhdessä kirjeessään P. Wieselgrenille Laestadius kertoo episodin, joka tapahtui Pajalan pitäjän yhdellä pientilalla. Muuan herännyt väitti, että "parannuksen on alettava peräsuolesta". Tämä ilmaisu hänen mielestään viittasi ahneuteen. Kun talon isäntä kuuli tämän, hän tarttui kirveeseen ja särki miehen varsipiipun. Tuomioistuin käsitteli intermezoa ja tuomari teetätti pöytäkirjaan merkinnän, "että parannuksen on alettava peräsuolesta".
Viha
Viha on yksi kolmesta ensimmäisestä passioitten avustavista hengistä ja sitä kutsutaan "toisen luokan perkeleeksi... ajoittain vaivaavaksi intohimoksi" (§ 950). Se nimittäin vaikuttaa yhdessä muiden passioiden kanssa ja nämä voivat nuhdella ihmistä ja Jumalan Henki saa tilaisuuden vaikuttaa totisen katumuksen.
Vihan passio on kiinnostava. Se suojaa egoa (minää). Kun ihminen tuntee itsensä uhatuksi, nousee viha puolustamaan egoa. Sielunhoidossa se tarkoittaisi, että ego on ensin tapettava, jotta pelko ja viha saadaan häviämään. Mitä suurempi ego, sitä enempi pelkoa ja vihaa.
Kateus ja mustasukkaisuus
Kateus on egoistinen intohimo ja siksi se majailee maksassa. Se on palvelushenki ja toisten onnen vihollinen. Se on vaivaajahenki ja voi käsittää vain vahingonilon (§ 962,969).
Mustasukkaisuus puolestaan on kateuden yksi muoto, jota esiintyy vain rakastavaisten välillä. Tällaista kateutta pitää yllä "huoruudenperkele" ja se on väkevämpi kuin tavallinen kateus, koskapa se voi ajaa ihmisen murhiin.
Huoruudenperkele
Vähän kaikkialla kristillisestä aateperinteestä löytyvä seksuaalisuuteen kohdistuva epävakaus nousee esille myös Laestadiuksella. Hän puhuu yhtäältä hyvin positiivisesti aidosta aviollisesta rakkaudesta. Mutta samalla hänen on ilmeisen vaikea selvittää, miten on mahdollista, että seksuaalisuus on synnillistä vaikka aviollinen rakkaus on synnitöntä.
Hänen negatiivinen näkemyksensä saattaa johtua siitä, että hän on yhdistänyt perisynnin biologiseen periytymiseen, osin "huoruuden" turmiollisuudesta, johon hän puuttuu usein saarnoissaan.
Valheen henki
Valhe on kaikkien passioiden palvelushenki. Oma hyöty käyttää valhetta omiin tarkoitusperiinsä. Kateus hyödyntää valhetta mustamaalatakseen muita. Kunnianhimo saa ihmisen valehtelemaan, että hänet huomattaisiin.
Valheen isä on perkele, joka on pukenut päälleen valkeuden enkelin vaatteet ja yrittää vietellä ihmisen. Ihmisen pelastus on katsella Jumalan Karitsaa, Suurta Sotasankaria, joka on kukistanut perkeleen kaikkine kiusauksineen.
Sovitus ja taivaalliset passiot
Laestadiuksen sovitusopissa havaitaan kosmosentrisiä, teosentrisiä ja antroposentrisiä piirteitä. Kosmosentrista vivahdetta ilmenee siinä, että Jumala Kristuksessa synnyttää uuden ihmisen. Verinen Vanhin uudestisynnyttää tuskalla ja vaivalla langenneet lapsensa. Teosentrisyys tulee ilmi siinä, miten Jumalan ja ihmisen välinen suhde on rikkoontunut ja kuinka Jumala pitää sovittaa. Tärkein piirre on kuitenkin antroposentrinen. Ihmisen on nähtävä itsensä syypäänä Vapahtajansa murhaamiseen.
Taivaallinen intohimo Taivaallisen Vanhimman sydämessä ilmenee vihana ja rakkautena. Vihanilmauksena se reagoi syntiin, rakkaudenilmauksena se etsii ja pelastaa alas langennutta lastaan.
Mitä Laestadius sitten ajattelee taivaallisen passion vaikutuksesta ihmiseen? Se ei olekaan aivan mutkaton kysymys ja se liittyy hänen julistamaansa armonjärjestykseen: Herääminen eli kutsuminen, katumus tai synninhätä ja uudestisyntymä.
Ihminen voi herätä monella tavalla, mutta useimmat heräävät Sanan vaikutuksesta ($ 1320). Laestadius ajattelee, että itse kutsumus on kuin ?sikiämistä? Pyhästä Hengestä. ?Vapahtajan morsian tulee raskaaksi katoamattomasta siemenestä (Jumalan sanasta), kun hän lepää Pyhän Hengen vieressä? hän sanoo yhdessä saarnassaan.
Laestadius osoittaa, että ihminen ei saa omistaa armoa etuajassa. Ihmisen on päästävä selville omista synneistään ja syyllisyydestään ja seistävä alastonna Jumalan ja maailman edessä. Uudessa syntymässä murtautuu esille "korkeat ja elävät tunteet, eli moraaliset passiot", ja ne pääsevät vallalle (§ 1505). Henki, taivaallinen passio, on tullut ihmistä hallitsevaksi tekijäksi. Pyhän Hengen luoma usko ihmissydämessä on tunnettavan autuas varmuus lapsioikeudesta. Tämän elävän tunteen (uskon subjektiivisen perustan) on oltava aina yhtäpitävä Sanan kanssa (uskon objektiivinen perusta).
Taivaallinen autuus, joka kuuluu uudestisyntymään, pitää sisällään sen, että taivaallinen passio on raivannut pois alhaisten intohimojen mahdin jäänteet. Tässä autuaassa olotilassa ihminen voi jopa tuntea tulleensa tempaistuksi irti maailmasta (§ 1557), mutta passioiden kamppailu maisen vaelluksen ajan.
Luonnollisesti Laestadius ottaa huomioon sen, että ihminen voi langeta pois armosta, minkä vuoksi taivaallisen passion on vaikutettava sekä negatiivisesti että positiivisesti. Negatiivisena tukahduttaessaan ja hillitessään alhaisia passioita (päivittäisessä parannuksessa) ja positiivisena antamassa lisää voimia.
Päätös
Joku voi kummeksua että Laestadius viehtyi empiiriseen prykofysiologiaan, mutta hän itse sanoo löytäneensä siihen tukea niin Lutherin kuin heränneittenkin kokemuksista kuin myös Raamatun kielenkäytöstä.
Yhdessä kirjeessään Peter Wieselgrenille hän vetää yhteen tuloksensa:
1. Passiot määräävät ihmisen moraalisen luonteen.
2. Infernaaliset intohimot vallitsevat kaikkia ihmisiä.
3. Objektiiviset sielunkyvyt (ymmärrys, järki, tahto jne.) ovat alisteisia subjektiiviselle (sydämelle ja intohimoille).
4. Sydän on ihmisen hallitseva peruselementti. Vain sovitus (vanhurskauttaminen) voi vapauttaa ihmisen moraalisesta vastuusta (helvetistä), minkä Sovittaja, meidän elämämme Ylläpitäjä on ottanut kantaakseen.
Kurt Hellstrand
(Ruotsista suomentanut J. Aspegrén)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.