Näin viime yönä taas saman painajaisen: Olin viimeisilläni raskaana ja kaduin suunnattomasti sitä että olin koskaan koko puuhaan ryhtynyt. En halunnut lasta ja nyt sitten olisin jumissa sen kanssa lopun ikääni.
Olen 27-vuotias, ja yhä useamman tutun alkaessa puhua lasten hankkimisesta(en keksinyt parempaakaan sanaa, ks.ihmiset eivät toki puhu aiheesta kuin ostoksilla käymisestä) olen vältellyt aihetta. Appivanhemmat vihjailevat jälkikasvusta, muusta suvusta puhumattaakaan: en tiedä mitä sanoisin heille. Aviomieheni tiesi naimisiin mennessämme etten ehkä koskaan tahdo lapsia, eikä hänelläkään ole (ainakaan vielä) mitään sen suuntaisia haaveita. Sillä saralla siis asiat ovat onneksi ok.
Pidän lapsista: pienet vauvat sulattavat sydämeni ja isommat ovat hauskoja, mutta oma jälkikasvu tuottaa ajatuksenakin lähes kylmiä väreitä. Alan tuntea itseni oudoksi; en edes tunne ketään yhtä lapsentekokielteistä naista.
Tiedän aivan varmasti sen, etten ala mistään "pitää kun muutkin tekee niin ja sukukin odottaa"- syistä hankkiutua raskaaksi. Mielestäni olisi kaamea rikos lasta kohtaan synnyttää ei-toivottu pienokainen, jonka äiti olisi parhaimmillankin katkera siitä että koko touhuun ryhtyi. Voisihan se mieli tietenkin lapsen tultua muuttua, mutta pieni ihminen ei ole mikään kokeilukappale.
Miksi sitten häiriinnyn koko asiasta, jos tiedän niin hyvin mitä haluan? Iän lisääntyessä saan yhä useammin vastata kysymyksiin lasten hankkimisesta. Aihe, josta en haluaisi puhua, tuodaan esille jatkuvasti ja minulta odotetaan mielipidettä. Olen kerran erehtynyt sanomaan rehellisesti miltä minusta tuntuu, jonka jälkeen keskustelukumppani sanoi minun olevan kylmä ihminen ynnä muuta mukavaa. Opin virheestäni ja pyrin sanomaan jotain ympäripyöreää kun asia tulee puheeksi.
Kaiken lisäksi minulla on itselläni jo pienenä opittu kuva naisen elämän normaalista kulusta: Naimisiin ja lapsia, ne ovat jostakin syystä tuntuneet yhtä itsestäänselviltä asioilta kuin ammatin hankkiminen ja työ. Odotin aina, etä vauvakuume vain tulee. Mitään ei ole kuulunut, päinvastoin: minua kauhistuttaa ajatus lapsesta elämässäni. Biologinen kelloni on tainnut hajota tai ehkei sitä edes ole?
Olen valmistunut ja töissä, ja koen että saan työstäni hyvin paljon (sosiaalialaa, ei lapsiin liittyvää). Parisuhteeni on kunnossa ja elämä hymyilee monilta osin . Pieni ääni vain jankuttaa takaraivossa, että minussa on jotakin vikaa kun en tahdo lisääntyä.
Olenko yksin, vai onko joku muu käynyt läpi samaa ja kenties päätynyt vanhemmaksi?
Tältä palstalta ainakin äidiksi päätyneitä luulisi löytyvän. :0)
Olen 27-vuotias, ja yhä useamman tutun alkaessa puhua lasten hankkimisesta(en keksinyt parempaakaan sanaa, ks.ihmiset eivät toki puhu aiheesta kuin ostoksilla käymisestä) olen vältellyt aihetta. Appivanhemmat vihjailevat jälkikasvusta, muusta suvusta puhumattaakaan: en tiedä mitä sanoisin heille. Aviomieheni tiesi naimisiin mennessämme etten ehkä koskaan tahdo lapsia, eikä hänelläkään ole (ainakaan vielä) mitään sen suuntaisia haaveita. Sillä saralla siis asiat ovat onneksi ok.
Pidän lapsista: pienet vauvat sulattavat sydämeni ja isommat ovat hauskoja, mutta oma jälkikasvu tuottaa ajatuksenakin lähes kylmiä väreitä. Alan tuntea itseni oudoksi; en edes tunne ketään yhtä lapsentekokielteistä naista.
Tiedän aivan varmasti sen, etten ala mistään "pitää kun muutkin tekee niin ja sukukin odottaa"- syistä hankkiutua raskaaksi. Mielestäni olisi kaamea rikos lasta kohtaan synnyttää ei-toivottu pienokainen, jonka äiti olisi parhaimmillankin katkera siitä että koko touhuun ryhtyi. Voisihan se mieli tietenkin lapsen tultua muuttua, mutta pieni ihminen ei ole mikään kokeilukappale.
Miksi sitten häiriinnyn koko asiasta, jos tiedän niin hyvin mitä haluan? Iän lisääntyessä saan yhä useammin vastata kysymyksiin lasten hankkimisesta. Aihe, josta en haluaisi puhua, tuodaan esille jatkuvasti ja minulta odotetaan mielipidettä. Olen kerran erehtynyt sanomaan rehellisesti miltä minusta tuntuu, jonka jälkeen keskustelukumppani sanoi minun olevan kylmä ihminen ynnä muuta mukavaa. Opin virheestäni ja pyrin sanomaan jotain ympäripyöreää kun asia tulee puheeksi.
Kaiken lisäksi minulla on itselläni jo pienenä opittu kuva naisen elämän normaalista kulusta: Naimisiin ja lapsia, ne ovat jostakin syystä tuntuneet yhtä itsestäänselviltä asioilta kuin ammatin hankkiminen ja työ. Odotin aina, etä vauvakuume vain tulee. Mitään ei ole kuulunut, päinvastoin: minua kauhistuttaa ajatus lapsesta elämässäni. Biologinen kelloni on tainnut hajota tai ehkei sitä edes ole?
Olen valmistunut ja töissä, ja koen että saan työstäni hyvin paljon (sosiaalialaa, ei lapsiin liittyvää). Parisuhteeni on kunnossa ja elämä hymyilee monilta osin . Pieni ääni vain jankuttaa takaraivossa, että minussa on jotakin vikaa kun en tahdo lisääntyä.
Olenko yksin, vai onko joku muu käynyt läpi samaa ja kenties päätynyt vanhemmaksi?
Tältä palstalta ainakin äidiksi päätyneitä luulisi löytyvän. :0)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Silloin joskus koulussa ja nuorena ajattelin aina että varmasti tulee ainakin seitsemä siskosta.
Kun sitä sitten aikuistui ja näki lapsia, ei tosin kovinkaan läheltä, niin kyllä epämielyttävät tunteen lapsia kohtaan lisääntyivät.
Olemme avomiehen kanssa päättäneet, että lapsia emme hanki, emme ikinä. Päätös on ollut molempien yhteinen ja siitä ei ole tarvinnut kummemmin puhua.
Mieheni on ns. sukunsa viimeinen, perheensä ainoa lapsi, joten hänen vanhempansa, lähinnä tietenkin äiti joskus aina miettii, että tuleeko lapsia vai ei. Painostusta ei ole kuitenkaan koskaan ollut.
Olemme olleet siinä mielessä ilmeisen onnekkaita, ystämme eivät ole koskaa kyseenalaistaneet päätöstämme vaikka kaikilla on vähintään kaksi lasta.
Minulle on kaksi tärkeätä lasta, he ovat sisareni tytöt, 7v ja 8kk. Heille on se TÄTI, joita he ikävöivät, lähinna nyt siis vanhempi.
Sydäntä lämmitti, kun otin nuoremman syliini ja sisko tuli hänelle kertomaan, että tämä tässä on tätisi, ja tähän syliin pääsevät vain harvat ja valitut.
En ole koskaan ollut erityisen lapsirakas. Minun luokseni ei hakeudu sen enempää eläimet -villakoiria lukuunottamatta- kuin lapsetkaan. Joskus olin lastenhoitajana noin 3-v, lapselle ja minusta se oli ihan kamalaa! Jos lapset ovat tommosia, en ikinä hanki omia lapsia! sanoin. Sisko sanoi, että se on sitten eri asia kun on omia.
No, tuli hankittua. Niitä lapsia.
Olen edelleenkin vähän erilaisempi äiti, luulen. En ole vieläkään lapsirakas. Rakastan vain omiani. Ulkopuoliselle näyn vain määräilevänä kovana ehdottomana ja tiukkana äitinä, kummallisena siis. Kun on kotitöitä ja kotiintuloajat joista pidetään kiinni..
Olen arkipäiväisen järkevä tapaus, opastan ja vaadin ja neuvon ja autan ja leikin ja leikitän ja pelaan - kyllä joo tätä kaikkea. Mutta luulen, etten ole ainakaan kahden ensimmäisen lapsen kohdalla (teiniäitinä) osannut antaa riittävän paljon lämpöä, syliä, hellyyttä. Sellaista kiireetöntä sylittelyä on ollut varmastikin liian vähän.
Joskus mietin, ettei minusta ole äidiksi, ettei olisi koskaan pitänyt lapsia tehdäkään. Että olen liian itsekäs.
En täytä niitä normeja joita äitiydelle on laitettu. Ja kuka niitä laittaa? Toiset naiset, toiset äidit itse!!!
Silti minulla on lapsia. .. Ei, en sillä tavalla kadu että olen tehnyt lapset.
Paljosta olen joutunut luopumaan ja etenkin nuorena se harmitti. Mutta ei se poista rakkautta lastaan kohtaan eikä poista vastuuta.
Enää se ei harmita. Nyt on hännänhuippukin jo tehty, ja suhtautuminen tähän lapseen ja omaan vanhemmuuteen, äitiyteen, on aivan erilaista kuin silloin teininä.
En nyt halua mollata yleisesti teiniäitiyttä, tämä on vain minun kokemukseni. En yleistä, puhun itsestäni.
MInulle vanhemmuus ja äitiys olisi varmaankin siis sopinut vasta näin "vanhemmalla" iällä.
Voi olla että sinunkin mielipiteesi muuttuu vielä joskus sitten esim- 10 vuoden kuluttua.. tai sitten ei.
En ymmärrä mikä naisuden tai ihmisyyden mitta on se äitiys!?? Milloin miehille aletaan samalla tavalla puhua, haukkua itsekkääksi ja kylmäksi, jos eivät ole isäksi hankkiutuneet? Nekin isät saavat synninpäästön jotka eivät edes huolehdi lapsistaan asuivatpa lapsen ja tämän äidin kanssa tai olivatpa sitten elatusvelvollisia eroisejä..
Lapseton pariskunta jollain tapaa ihmetyttää; miksi eivät ole tehneet. Koska yleensä tehdään. Jotkut eivät saa, vaikka haluavat. Ja heille utelut sattuvat.
Sinut luokitellaan kylmäksi, koska ehkä saisitte, mutta ette halua.
Eikä riitä jos vastaa uteluihin, ettei se vielä ole ajankohtaista, kerron sitten kun se on. ??
Nain on. Kuinka moni pariskunta ei yksinkertaisesti SAA LAPSIA! Milta heista mahtaa tuntua tuo parjaaminen, etta kylla on "luuseri ja aikaansaamaton ja vastuuntunnoton, kun ei edes hanki lapsia..."??
Ihmiset aukovat paataan aivan liian heppoisin perustein sen kummemmin asioista kunnolla edes tietamatta!
(Koeta kestaa, nappis sekoilee, ei tule skandeja)
Minakaan en ole mennyt viela lisaantymaan...minultakin sita on joskus udeltu. Ja enemman kuin olisi ystavapiiri tai sukulaispiiri udellut, niin ihan NAAPURIT ja vastaavat, etta "Onkos sen paassa nyt jotain vikaa, kun se ei hanki edes lapsia..." Miten niin paassa vikaa????? Kuka sanoo etta taalla on edes pakko menna lisaantymaan? Olen samaa mielta kuin sinakin, etta on vaarin lapselle menna tekemaan sita vakipakolla ja vain siksi etta kaikki odottavat niin kayvan. Aivan sairasta, sanon mina! On ihmisella oikeus paattaa omasta kehostaan. Sita paitsi monastikin tuntuu silta, etta viitsiiko tanne "huonoon maailmaan" synnyttaa yhtaan ketaan. Ei tama planeetta mikaan paratiisi ole...mutta aivan samat sanat kuin sinullakin - jos se vauvakuume iskee, niin siina ei kai sitten paina enaa "paskainen planeettakaan". Mutta sita vauvakuumetta kun nyt EI VAIN KUULU! Kuumetta kylla on flunssan yhteydessa...