Tutustuin mieheeni lokakuun alussa. Muutettiin melkein heti yhteen, meillä oli aivan ihanaa yhdessä. Juteltiin kaikesta ja koska ollaan jo vähän vanhempia ja lapsettomia niin lapsetkin tuli aika äkkiä puheeksi. Kumpikin halusi lapsia ja aika sille tuntui oikealta siis kummankin elämäntilanteen kannalta. Nyt olen sitten raskaana ja tuntuu että kaikki on välillä helvettiä.
Olemme molemmat räsikyviä luonteita ja tappeluita tulee joskus ihan pienistäkin asioista.
Mieheni juo aika usein, siis melkeinpä joka viikonloppu, onneksi ei sentään viikolla. Tämä asia on saatu sovittua ja hän on jo vähentänytkin juomista.
Nyt on vaan sillä tavalla, että minulla on tosi pahat raskausoireet ja valittelen usein oloani. Kaipaisin vain vähän myötätuntoa, mutta sitä ei mieheltäni heru. Sitten kun yritän puhua siitä hän sanoo että minun pitäis miettiä mikä elämässä on oikein tärkeintä ja että kannattaako kaikesta valittaa. Valitan todella vähän ja en ymmärrä mistä tämä kaikki tulee. Miksi ihana mieheni on muuttunut tuollaiseksi. Tai pikemminkin minusta tuntuu, että hän on sellainen perusluonteeltaan. Hänen mielestä kitisen turhasta kun haluisin vain vähän myötätuntoa. Annas jos sanon, että kaipaisin vain vähän myötätuntoa niin siitä sitä vasta vittuilut tuleekin.
Tuntuu vain että en enää jaksa. Olen epäonnistunut elämässäni niin monta kertaa, että en haluisin enää epäonnistua. Rakastan miestäni, enkä haluaisin luovuttaa, mutta välillä tuntuu että olen taas möhlinyt ja epäonnistunut uudemman kerran. Asun miehen asunnossa, haluisin tällä hetkellä vain pois täältä mutta minulla ei ole mitään paikkaa mihin mennä. Vanhemmilleni en voi mennä koska en halua taas tunnustaa että olen epäonnistunut.
Mikä minussa on vialla? Miksen osaa elää niinkuin oikeasti pitäisi elää.
Olemme molemmat räsikyviä luonteita ja tappeluita tulee joskus ihan pienistäkin asioista.
Mieheni juo aika usein, siis melkeinpä joka viikonloppu, onneksi ei sentään viikolla. Tämä asia on saatu sovittua ja hän on jo vähentänytkin juomista.
Nyt on vaan sillä tavalla, että minulla on tosi pahat raskausoireet ja valittelen usein oloani. Kaipaisin vain vähän myötätuntoa, mutta sitä ei mieheltäni heru. Sitten kun yritän puhua siitä hän sanoo että minun pitäis miettiä mikä elämässä on oikein tärkeintä ja että kannattaako kaikesta valittaa. Valitan todella vähän ja en ymmärrä mistä tämä kaikki tulee. Miksi ihana mieheni on muuttunut tuollaiseksi. Tai pikemminkin minusta tuntuu, että hän on sellainen perusluonteeltaan. Hänen mielestä kitisen turhasta kun haluisin vain vähän myötätuntoa. Annas jos sanon, että kaipaisin vain vähän myötätuntoa niin siitä sitä vasta vittuilut tuleekin.
Tuntuu vain että en enää jaksa. Olen epäonnistunut elämässäni niin monta kertaa, että en haluisin enää epäonnistua. Rakastan miestäni, enkä haluaisin luovuttaa, mutta välillä tuntuu että olen taas möhlinyt ja epäonnistunut uudemman kerran. Asun miehen asunnossa, haluisin tällä hetkellä vain pois täältä mutta minulla ei ole mitään paikkaa mihin mennä. Vanhemmilleni en voi mennä koska en halua taas tunnustaa että olen epäonnistunut.
Mikä minussa on vialla? Miksen osaa elää niinkuin oikeasti pitäisi elää.
Vastaukset 14
Vanhimmat
ihana miehesi on muuttunut tuollaiseksi. Kai itsekin ymmärrät, ettei mies ole mihinkään muuttunut. Te olette tunteneet vasta muutaman kuukauden. Luulitko tosiaan, että alkuhuumassa olisitte todella tunteneet toisenne läpikotaisin?
Tilanteeseenne en osaa kauheasti helpotusta antaa. Todellakin toimitte aivan liian nopeasti, ja nyt lapsi saa kantaa seuraukset. Turha tietysti tästä asiasta enää syyllistää, kun vahinko on jo tapahtunut.
Auttaisiko esimerkiksi jokin parisuhdeterapia tms? Jos kuitenkin raskauden edetessä tuntuu, että teille ei yhteistä säveltä löydy ja mies ryyppää ja riitelette jatkuvasti, niin silloin täytyy vain niellä ylpeytensä ja lähteä lätkimään ja myöntää "epäonnistuneensa". lapselle ei tee hyvää kasvaa riitaisassa ympäristössä.
ei tuossa vaiheessa voi tuntea toista ollenkaan. sain ekan lapsen noin juuri..tosin siitä ei puhuttu,ei suunniteltu,se oli vahinko.. mutta se mies lupasi et muuttuu ja lopettas dokailun..ei se muuttunut mihinkään.. ei siin auttanu kun pakata la lähteä puolvuotiaan kanssa uuteen kotiin..ei tarvinu pelätä eikä miettiä. ei kaikki sovi vaan yhteen sad but thrue :?
miten tutulta voikaan kuulostaa..
minä oon kärsiny lapsettomuuesta,oon nyt 36v,ja ivf hoidoilla vihdoin tärppäsi..eli siis oli korkeemmas käres tää vauvansaanti olikin :)
mutta mun mies ei sit5ä tajua..hänelle se oli itestäänselvyys et se tulee kun sitä kerran käytiin tekemään..minua hieman surettaa se. no.kuitenkin,mulla on ollu tosi helppo raskaus,ei mitään oireita mistään,ei alusa ees pahoinvointia..en ole pahemmin valitellu.nyt loppua kohti on tullut unettomuus.en vaan saa unta .valvon joka ainoa yö.vähintään viiteen pyörin ja hyörin.katon telkkua ymym. olisin tosi iloinen jos joskus heräisin aamulla siihen et mies on hoitanu elukat ynnä muut aamutoimet.olen niin kuolemanväsyny ja sekasin koko pv kun sit aamulla herään itteksein touhuilee. sanoin asiast miehelle,et toi valvominen tekee hulluks,ni "mitä helvettiä,olet vauvaa saamas ja valitat valvomisest nyt jo???".
siis.. TURHANTAKIA VALVOMINEN ON PIKKASEN NIIKUN TURHAUTTAVAA,muttei tuo sitä ymmärrä.eikä mitään muutakaan.ihan pikkujutuista jos satun valittamaan ni ne ohitetaa olankohautuksella.enkä jostain kumman syyst uskalla sanoakkaa mitn ettei vaan tiuskase et ITEPPÄ HALUSIT TOTA.
meillä ukko makaa vieläkin..kello on kohta puol yksi.. on työtön,rahaton, sillei ole mitään!!muuta kun minut joka kantaa kaljaa ja ruokaa kaupasta. olen pytäny monessa asiassa apua,mutta ei..parempi vaan maata tuolla. meil ei ole ees sähköi yläkerrasswa,ja vauva syntyy ihan millo vaan..kaikki on tekemättä. en uskalla alkaa painostamaan,kun pelkään et lähtee litomaan ja jään totaalisesti tänne yksin pilkkomaan puita ja lämmittämään taloa..
mut skin tuntuu joskus paremmalta ratkasulta kun tehä hommat niin et toinen vaan makaa. rikko imurinkin,lupas korjata..hah..en pääs imuroimaan kun suutin osa laukes.mutta ei se tota paljo hetkauta. kuolen tähän omaan typeryyteeni näien miesvalintojen kanssa..
anteeksi,tää nyt meni sun asian vierestä,pahasti.. tuli vaan sellanen olo et en ole ainoa joka tuntee ittesä nyt jo raskauen aikana ylimääräseks ja epäkelvoksi.. mitä täs voi tehä??ei mitään.
Tiedän ,että voisin välillä miettiä ennenkuin sanon jotain asioita miehelleni mm. siitä että haluaisin että hän sanoisi minua useammin kauniiksi. Tiedän, että se ei maailmaa kaada, että sitä ei välttämättä kuule.
Voisin siis muuttua, että tällaiset tilanteet ainakin osaltaan loppuisivat.
Haluaisin kyllä että miehenikin vähän muuttuisi. Tiedän että hän haluaa tämän lapsen ja on innoissaan, mutta kun ei näytä sitä mitenkään. Ei ole kiinnostunut ottamaan selvää asioista tai edes ymmärtämään sitä, että olen välillä pahalla päällä kun mahaa repii ja oksettaa. Kaipaisin vain sitä halausta.
Laitoin eilen itseni oikein kauniiksi ja olin jopa itsekin ulkonäkööni tyytyväinen, mutta mies ei sanonut mitään. Hän oli alussa niin ihana kun ihmetteli, että miten ihmeen kaunis olen. Nyt tuntuu että olen ihan saatanan ruma, kun ei tuota enää kuule.
Miksi miehet ei voi tajuta, että tuollaisessa tilanteessa, siis kun nainen kysyy miksi hänei sano enää noin, useimmiten auttaisi vain se, että sanoisi kauniiksi ja ottaisi syliinsä. Ongelmia ei olisi. Miten se voi olla niin vaikeaa ymmärtää?
paskiaiset vaan on.. arvaas kun kysyin mun ukolt kerran et olenko sen mielest nätti,arvaas mitä vastas?? : Enpä oo rumia akkoja ittelleni ikinä ottanu!.. ja kun ei todellakaan ole koskaan esim suudellu mun niskaa,koskenu millään tapaa minua siis sillee hellästi,nätisti,niikun et näyttäs et tykkää mun kropasta,no sanoin näin "sinä varmasti kaipaat niit nuorempia,nätimpiä,ja isomp tissisempiä,kun et minua halua...." ni tää vastas "kyllä mulla kuule on ollu sinua nuorempia,nätimpiä,ja isompitissisempiä ihan tarpeeks ennenkin.."!
tiietkö,noissa jää sanattomaksi..oikeesti. omaa vehettään tyrkytti et mun olis se pitäny vaan tyhjentää,no tokaisn et eheiii,en miekä ku et siekä,ihan siis vitsaillen sanoin, ni tää tokas "kyllä niit löytyy jotka sen tekee jos et sinä tee!"
nyt kun alan miettimään noit kaikkia juttuja,ni on ehkä parempi et suljen tän koneen ja hyppään autoon ja ajan vaikka jonnee istumaan toviks...alko niin muistumaan mieleen noi kaikki loukkaukset.ja aattele,ei hän ota niist mitn ressiä.jos heitän vaik et niinhän siä sillon sanoit,ni tää saattaa tokasta JAAHAS..
ei ees sanois et No enkai miä sitä tarkottanu!
mulla on tosi huono itseluottamus ollu aina. en ikinä loukkais ketään ulkonäöst ja just siks toivoisin sellasia pieniä juttuja et mies tekis..tää ei tee.karttaa kun ruttoa koskea minuun.häpeen jopa alapäätäni,ja mietin nyt jo et miten olen kun meen synnyttämään,ettei ukko nauras mulle.. onko kivaa tällänen??
upeeta olla raskaana..
Meidän tarina meni niin että oltiin oltu vain kuukausia yhdessä kun tulin raskaaksi ja ilmeni että se on jo niin pitkällä ettei ole muita mahdollisuuksia kuin pitää lapsi.
Mieheni otti tämän todella raskaasti,hän oli aina ajatellut ettei ikinä halua lapsia ja nyt oli pakotettu tilanteeseen.
Syyllistin itseäni tilanteesi,ajattelin että olin huolimattomuudellani pilannut kahden ihmisen elämän,en alkuvaiheessa halunnut itsekään lasta.
Kodissamme oli melkein aina kireä ja masentunut ilmapiiri,siis jos mieheni sattui olemaan kotona.
Hän saattoi jättää minut välillä kolmeksikin päiväksi kotiin yksin,eikä edes soittanut kertaakaan kysyäkseen miten voin. Hän oli aivan jokaikinen viikonloppu ryyppämässä kavereiden kanssa,lähti perjantaina ja tuli kotiin sunnuntaina. Olin todella yksin koska häpesin tilannetta niin paljon etten kehdannut kertoa perheelleni tai ystävilleni millaiseksi mieheni oli muuttunut.
Ennen pitkää aloin rakastaa vatsassani kasvavaa lasta,mutta en saanut iloita siitä mieheni nähden. Kertaakaan hän ei koko raskauden aikana halunnut kokeilla miten vauva potkii,ei käyty ostamassa yhdessä lastenvaatteita ja neuvolaankin tuli mukaan vain pakottamalla. Hän ei koskaan kysynyt miten voimme lapsen kanssa.
Kaiken lisäksi hänelle oli suhde nuorempaan naiseen,tai tyttöön,kyseinen henkilö ei ollut edes täysi-ikäinen,miestäni kuusi vuotta nuorempi!! Luojan kiitos en tiennyt tätä silloin kun olin raskaana,olisin varmaan tehnyt itsemurhan sen kaiken muun masennuksen keskellä.
Sitten tuli päivä jolloin oli synnytyksen aika. Sairaalassa mieheni itki koska hänestä tuntui niin pahalta että tulee isäksi!
Meille syntyi ihana ja maailman kaunein tyttövauva. Aina kun katsoin nukkuvaa vauvaani itkin onnesta.Minusta tuntui niin pahalle kun muiden lapsien isät olivat synnytysosastolla aamusta iltaan ja oma mieheni kävi vain päivittäin pyörähtämässä. Se satutti todella paljon että olemme vauvan kanssa hänen perheensä,eikä hän halunnut olla luonamme.
Pikku hiljaa asiat alkoivat kuitenkin parantumaan,mieheni lopetti viikonloppu rientonsa ja alkoi viettämään aikaansa meidän kanssa. Oppi rakastamaan lastan ja varmaan jossain vaiheessa minuakin.
Tästä kamaluudesta on aikaa nyt kolme vuotta,ja vieläkin tuntuu niin kipeältä ajatella koko asiaa että olen itkenyt koko tämän kirjoituksen ajan.
En uskoisi miehestäni että hän on sama ihminen kuin tyttäremme raskauden aikana. Hän on nykyään todella ihana ja rakastava isä&avopuoliso.Olemme voittaneet kaikki ne vaikeudet,kohta neljä vuotta täynnä yhteiseloa ja hyvin menee :)
Mielestäni sinunkaan ei kannata vielä luovuttaa,uskon että lapsen syntymä muuttaa kaiken niin kuin kävi meidänkin kohdallamme.
Paljon voimaa sinulle ja hyvää loppu raskautta!!
Aloin itsekin itkeä kun luin kirjoituksesi. Pelkään vain, että olen pilannut kaiken. Juttelimme jo aiemmin tästä samasta asiasta, tästä minun ns. nalkutuksesta ja lupasin yrittää hillitä itseni, koska todellakin joskus en ymmärrä itsekään miksi valitan.
Mieheni lähti kaverinsa luo vähän ennen kuin kirjoitin tuon ekan viestin ja ei ole tullut vielä takaisin. Tiedän, että jos tulee tänään kotiin niin hän on ympäripäissään.
Hän ei vastaa puhelimeen, ei viesteihin ja kaikista kivointa on se, että lähti autolla ja jos hän ei tule takaisin autolla vaan jättää sen kaverillensa niin minun pitää huomenna keksiä joku keino päästä aamulla lääkäriin. Hän tietää että minulla on aamulla lääkäri. Saa nähdä välittääkö edes sen vertaa. Kai se on käveltävä, kun tästä ei mene bussitkaan kovin hyvin tuonne sairaalalle.
En ymmärrä miksi nämä meidän pienet sanaharkat aina paisuu näin suureksi. Mietin aina, että onko se minun syyni, olenko jotenkin kohtuuton? Vaadinko ymmärrystä, mutta en sitten itse jaksa ymmärtää.
Olisipa mieheni vain täällä niin kertoisin kuinka paljon rakastan häntä ja että en haluaisi olla tällainen. Haluaisin kertoa , että arvostan häntä ja tiedän että hän on hyvä mies.
En tiedä tuleeko tästä mitään. Kai mä olen vaan niin paska nainen.
Kyllä miehet osaa olla hirviöitä.
En tiedä että muuttaako pelko tulevasta lapsesta ja vastuusta miehet sellaisiksi. Ja varmaan syy monen miehen lisäntyneeseen alkoholin käyttöön raskauden aikana johtuu siitä että he ajattelevat että lapsen syntymän jälkeen menot on sitten menty.
Koita olla syyllistämättä itseäsi,hormonit ja uusi tilanne varmasti muuttavat sinua ja olemustasi.
Koita jaksaa uskoa siihen että kaikki on valoisampaa kun teillä on sylissänne vastasyntynyt lapsenne.
minulla on ihan sama tilanne, ja laskettuunaikaan on enää kaksi viikkoa. mies on nytkin ollut koko vlopun jossain eikä mitää ilmotellut itsestään. toivon kanssa että meillä asiat muuttuu vauvan synnyttyä, olen kovasti yrittänyt taistella tässä päivä päivältä eteenpäin ja todellakin toivon muutosta käytökseen. en saa itsekkään kuulla koskaan mitää pienintäkään kohteliaisuutta, eikä olla käyty yhdessä vauva vaateostoksilla tai mitään muutakaan :(
voimia sinulle, ja toivotaan, että asiat muuttuu. koska ne joko muuttuu tai sitten ei. sitte potkaset ukkos pihalle ja etit sellasen joka arvostaa sinua, niin minäkin aijon tehdä!
ja onnea teille vauvan kanssa ja parempaa vuotta 2009 :)
ette te ole sitä lasta saaneet yksin alulle! kyllä siihen mieskin tarvtaan. voitte yhtähyvin syyllistää miehenne, kun ovat teidät tuohon tilaan saattaneet! ei pelkästää itteänsä kannata syyllistää. ja ei kannata ukoille mennä sanomaan että "kyllä mä tiedän että oon huono ihminen".nehän ottaa sen todesta ja pitää teiä huonoina!
niin että päät pysyy eikä orjailla niitä ukkoja. eikä varsinkaan kanneta niille kaljaa kaupasta. jos ne sitä tahtoo, ne saa sitä sieltä ittekki. ja jos te luulette että ette pärjää ilman ukkoja, voisin sanoa että pärjäätte paremmin ilman niitä, koska hoidattehan jo nytkin kodin, elukat ja ukkonne asiat! raksuttaako kellään?
Mun tilanne ei ole tosiaan noin paha, että joutuisin kantamaan kaljaa ukolle tai että se ei takis mitään. Meidän suurin ongelma on tällä hetkellä se, että kun ollaan tunnettu niin vähän aikaa niin mies luulee että olen oikeastikin tällainen mitä olen nyt alkuraskauden aikana ollut ja mitenkä sen todistat että et ole sellainen :D Pitää vaan luottaa että se jaksaa siihen asti kun olo paranee.
kun luin ton..
miten olet jaksanut tuota.. ja minä olen viel omastani valittanu kun ei ole valkealla ratsulla rientäny minua kosimaan.. apua..olen oikeesti onnellinen että asiat kääntyi parhain päin.. onko sinulla nyt kuitenkin niin hyvä,ettei tarvitse enää miettiä ees menneitä??itse en pääsisi irti varmasti koskaan tuollaisesta muistosta..en tajua mistä sait voimia.. :"(
On tässä molemmin puolin paljon kärsitty ja riidelty. Vuoden ajan kiehuin raivosta pettämisen vuoksi ja se viha kalvoi ja söi minua niin paljon. Kunnes tajusin ettei katkeruudessa ja menneisyydessä voi kukaan elämäänsä elää. Samalla aloin huomaamaan miten mieheni osoitti minulle pienillä käytännön asioilla,aidolla katumuksella ja hemmottelulla rakastavansa minua. Ja se miten hänestä huokuu rakkaus tyttäreemme saa sydämeni sulamaan joka kerta kun katselen heidän yhteisiä puuhasteluitaan. Kolme vuotta tätä ihanaa perhe-elämää on parannellut haavojani.
Koskaan en voi täysin antaa hänen tekojaan anteeksi,mutta olen oppinut sen asian kanssa elämään ja välillä en mieti menneitä kuukausiin.
Olen päättänyt että katkeruus ei kaunista ketään :)
minä en tiie miten ite suhtautuisin asiaan.paha paikka,mutta kyllähän aito rakkaus kaiken voittaa.mulla kaikki on nyt niin päälaellaan etten tiedä enää mitä teen.nyt mun mies katosi päivän aikana kun kävin vakuutusyhtiöllä.. ei vastaa puhelimeen yms. voiko tollasta kutsua rakkaueks enää.. ei välitä yhtään vaikka pitäs sairaalaan lähtee.ei vaan tajua et laskettu aika on ihan siis 5% vaan ollu se aika.hitto et ahistaa.nyt mun kaverilta tuli txt "näin sun ukkoa baaris just!".vitja mie kuolen.