mielialahäiriö.
en tiennyt mihin osioon kirjoittaisin mutta tämä sivu lävähti jostain eteeni.Ehkä asiani olisi sopinut parhaiten suhteet sivustoille.
Ongelmani ei ole mieheni äiti, vaan mieheni.En tiedä voiko mielenterveysongelmat periytyä mitenkä hyvin, mutta ongelma mieheni kohdalla on jotain mitä en osaa edes kunnolla sanoin kuvailla...mutta yritän.
Minulle tuli hänestä kummallinen tunne jo hyvin aikaisessa vaiheessa suhdettamme. Tuli käsittämättömän vahva tunne siitä että jos joku ihminen voisi särkeä sydämmeni totaalisesti olisi se tämä kyseinen mies.mistä tunne tuli, en edes osaa kertoa, jostain sisältäni.
Eli asiaan.
Miehelläni tuntuisi olevan jonkinlainen tunnevamma?en osaa kauhean hyvin selittää kokonaisuutta mutta se ilmenee kylmyytenä, välinpitämättömyytenä,julmuutena, aggressiivisuutena ym ym ym.
Tuntuu kuin en saisi häneen yhteyttä. Suhteemme alussa hän oli se joka tavoitteli minua. Kun sitten vihdoin päätin katsoa mikäs tyyppi hän oikein on tuntuu kuin matto olisi vedetty altani.Alussa olin tärkeä, olin kaikkea sitä mitä hän olisi koskaan uskaltanut unelmoidakaan, mutta nyt saan tehdä kovasti töitä sen eteen että saisin häneltä esim vaikka halauksen joka olisi aito.Toisin sanoen halailemme kyllä ja seksiäkin harrastetaan paljon mutta kaikki on minun aloitteestani ja halauskaan ei tunnu miltään. Ihan kuin hän ei olisi paikalla?
Niinkuin sanoin tätä on kamalan vaikeaa selittää...pukea sanoiksi..
En ole kokematon miesten suhteen ja tämä ei ole ensimmäinen pidempi suhteeni, jotenka kyse ei ole siitä että en vain tuntisi miehiä tai ainakaan sellaisia miehiä jotka puhuvan ja pussaavat vähemmän. Olen ollut tekemisissä monenlaisten kanssa, mutta niinkuin sanoin tässä ihmisessä on jokin omituinen tunne mitä en osaa selittää. Kamalan tyhjä olo, kuin olisin yksin vaikka toinen paikalla. Tämä tunne on kamalan raastava. Todennäköisesti tarvitsen kohta itse terapiaa. Haluaisin itkeä kaiken pahan olon pois. Kun itken mieheni vieressä hän ei tunne mitään, ei minkäänlaista empatiakykyä...Todella ahdistunut olo. En ole eläessäni kokenut mitään vastaavaa..
Jos joku nyt sai tästä mitään tolkkua niin olisin todella kiitollinen että kertoisitte mitä voisin tehdä tässä tilanteessa. Oloni on todella väsynyt ja raskas. Olen halunnut kirjoittaa tänne monesti kysyäkseni apua, mutten ole tehnyt sitä koska tilanne tuntuu niin sanoinkuvaamattomalta.
Kiitos kaikista vastauksista jo etukäteen...
en tiennyt mihin osioon kirjoittaisin mutta tämä sivu lävähti jostain eteeni.Ehkä asiani olisi sopinut parhaiten suhteet sivustoille.
Ongelmani ei ole mieheni äiti, vaan mieheni.En tiedä voiko mielenterveysongelmat periytyä mitenkä hyvin, mutta ongelma mieheni kohdalla on jotain mitä en osaa edes kunnolla sanoin kuvailla...mutta yritän.
Minulle tuli hänestä kummallinen tunne jo hyvin aikaisessa vaiheessa suhdettamme. Tuli käsittämättömän vahva tunne siitä että jos joku ihminen voisi särkeä sydämmeni totaalisesti olisi se tämä kyseinen mies.mistä tunne tuli, en edes osaa kertoa, jostain sisältäni.
Eli asiaan.
Miehelläni tuntuisi olevan jonkinlainen tunnevamma?en osaa kauhean hyvin selittää kokonaisuutta mutta se ilmenee kylmyytenä, välinpitämättömyytenä,julmuutena, aggressiivisuutena ym ym ym.
Tuntuu kuin en saisi häneen yhteyttä. Suhteemme alussa hän oli se joka tavoitteli minua. Kun sitten vihdoin päätin katsoa mikäs tyyppi hän oikein on tuntuu kuin matto olisi vedetty altani.Alussa olin tärkeä, olin kaikkea sitä mitä hän olisi koskaan uskaltanut unelmoidakaan, mutta nyt saan tehdä kovasti töitä sen eteen että saisin häneltä esim vaikka halauksen joka olisi aito.Toisin sanoen halailemme kyllä ja seksiäkin harrastetaan paljon mutta kaikki on minun aloitteestani ja halauskaan ei tunnu miltään. Ihan kuin hän ei olisi paikalla?
Niinkuin sanoin tätä on kamalan vaikeaa selittää...pukea sanoiksi..
En ole kokematon miesten suhteen ja tämä ei ole ensimmäinen pidempi suhteeni, jotenka kyse ei ole siitä että en vain tuntisi miehiä tai ainakaan sellaisia miehiä jotka puhuvan ja pussaavat vähemmän. Olen ollut tekemisissä monenlaisten kanssa, mutta niinkuin sanoin tässä ihmisessä on jokin omituinen tunne mitä en osaa selittää. Kamalan tyhjä olo, kuin olisin yksin vaikka toinen paikalla. Tämä tunne on kamalan raastava. Todennäköisesti tarvitsen kohta itse terapiaa. Haluaisin itkeä kaiken pahan olon pois. Kun itken mieheni vieressä hän ei tunne mitään, ei minkäänlaista empatiakykyä...Todella ahdistunut olo. En ole eläessäni kokenut mitään vastaavaa..
Jos joku nyt sai tästä mitään tolkkua niin olisin todella kiitollinen että kertoisitte mitä voisin tehdä tässä tilanteessa. Oloni on todella väsynyt ja raskas. Olen halunnut kirjoittaa tänne monesti kysyäkseni apua, mutten ole tehnyt sitä koska tilanne tuntuu niin sanoinkuvaamattomalta.
Kiitos kaikista vastauksista jo etukäteen...
Vastaukset 16
Vanhimmat
taipumus siihen, voi periytyä
likki:
http://www.sampo2002.oulu.fi/psykopatit/kehityspsykologia.htm
Katsele muitakin saatavilla hakusanalla (luonnehäiriö)
tuttja asioita joista olen lukenut. Monet niistä pätevät jopa minuun. Tai ehkä kaikki vika onkin lähtöisin minusta...
Tuntuu kuin olisit kirjoittanut minun edesmenneestä parisuhteesta. Parisuhde loppui jo 1/2v sitten ja sitä kesti lähes kaksi vuotta.
Aluksi kaikki vaikutti liiankin hyvältä ollakseen totta. Ajattelin että nyt olen tavannut elämäni miehen. Hän oli huomaavainen, hellä ja auttavainen. Sai minut rakastumaan itseensä ja sitten ne ongelmat alkoivat oikein toden teolla.
Hän purkasi minuun entistä avioliittoaan ja tunsin olevani vain pelastusrengas hänelle. Hän muuttui kylmemmäksi minua kohtaan. Ei osoittanut eikä vastanut läheisyyteen ja hellyyden osoituksiin. Seksi toimi välillä paremmin välillä huonommin. Hän muuttui ilkeäksi, piikitteleväksi ja syyllisti minua lähes kaikista asioista mistä tuli sanomista. Vuosi sitten syksy oli erittäin vaikea minulle ihan muista henk.koht.syistä. Äitini oli vakavasti sairaana sairaalassa,omaa fyysista sairautta jne. Tilanne parisuhteessamme vain paheni. Miesystävältäni en saanut mitään tukea. Jäin itse sairaslomalle uupumuksen ja lievän masennuksen vuoksi. Minun sairauslomani aikana miesystäväni alkoi valvoa öitä ja muuttua entistä etäisemmäksi. Yhtenä päivänä hän kertoi minulle ettei jaksa enää että hänen on päästävä hoitoon. Hän oli ollut vakavan masennuksen ja ilmeisesti psykoosin vuoksi hoidossa sairaalassa jo ennen meidän suhdettakin (mistä en tiennyt mitään aiemmin). Aikaimoinen ruljanssi käytiin hänen kanssaan ennenkuin hän lopulta pääsi sairaalahoitoon. Hänet kotiutettiin sairaalasta lyhyen ajan jälkeen ja tilanne vaan paheni. Taas sama rumba uudelleen ennenkuin saimme hänet lopulta sairaalaan pidemmäksi ajaksi. Hänellä epäiltiin kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sairaalassa ei kuitenkaan tätä sairautta hoidettu juuri millään tavalla. Hän pääsi sairaalasta pois noin kuukauden päästä ja sitten avohoidossa mtt käynnit. Palatakseni meidän parisuhteeseen niin yhtä vuoristorataa se oli. Välillä olin hänelle tärkein ihnminen jota hän ei tulisi koskaan jättämään ja toisella hetkellä pahin vihollinen tai ainakin siltä se tuntui minusta. Kevään tullen meillä olis sitten jonkinlainen ero kunnes aloimme tapailla uudelleen. Lopulta suhteemme päättyi siihen että hän oli pettänyt minua toisen naisen kanssa ja tapaillut samaan aikaan kuin minua. Silloin kun erosimme tuntui tosi vaikealta, petetyltä, tyhjältä ja katkeralta. Ajattelin että olen tuhlannut elämästäni lähes kaksi vuotta ihmiseen joka vain leikki kanssani. Ymmärrän kyllä että hän on sairas eikä voi sille mitään. Tällä hetkellä olen onnellinen että pääsin hänestä eroon koska hän olisi pilannut minun ja lasteni elämän. Sellaisessa parisuhteessa ei voi elää tasapainoista normaalia elämää jossa toinen osapuoli sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä.
Olen seurustellut ja tapaillut elämäni aikana myös useita miehiä mutten koskaan törmännyt vastaavaan kylmyyteen ja tunteettomuuteen.
Toivottavasti tästä oli sulle jotain apua ja jos haluat kirjoitella lisää niin vastailen takaisin.
Hyvää ja parempaa Uutta Vuotta-2009!
Kiva jos sait jotain selvää tekstistäni.Olen todella ahdistunut kun en osaa sanoin kuvailla tilannetta missä olen. Olen myös uupunut ja toisaalta haluan sulkea silmäni ja ajatella että kaikki on vain omaa mielikuvitustani...
Jännää on se miten hän suhtautuu esim kipuun, oman kertomansa mukaan. Hänet hakattiin joskus todella pahasti ja hänen reaktionsa tähän oli nauraminen. Vaikea selittää, mutta hänen reaktionsa ovat ristiriidassa tapahtuvan asian kanssa. Esim jos olen peiton alla ja itken hän tulee haastamaan riitaa? ja on todella vihainen?
Itselleni ei tuollainen tulisi mieleenkään jos näen toisen ihmisen tuskan, vaan haluaisin lohduttaa ja selvittää asiaa...
Tuollaisesta tulee tämä tunne tunteettomuudesta ja välinpitämättömyydestä.Näitä asioita ilmenee jatkuvasti kaikissa arkisissa tilanteissa. Jos haluan jutella parisuhteemme tilasta hän vastaa siihen hyökkäämällä???
Ja yritän esittää asioita mahdollisimman rauhallisesti enkä millään tavalla syyttelemällä tai muutoinkaan...
Hänestä ei saa mitään irti myöskään keskusteluissa vaan ne yleensä päättyy riitaan ilman oikeastaan mitään syytä. Olen todella hukassa tämän ihmisen kanssa. Suhteemme on kestänyt 2 vuotta ja rakastan häntä syvästi mutten tiedä mitä voin tehdä?
Ymmärrän kyllä että rakastat miestäsi mutta et voi häntä auttaa etkä parantaa. Miehesi pitäisi itse hoksata että hän tarvitsee ammattiauttajan apua. Voisitko puhua hänen kanssaan että mesisitte vaikka yhdessä ensimmäisen kerran?
Liian läheisenä ihmisenä jos sinä yrität ymmärtää ja auttaa miestäsi uuvutat vain itsesi ja lopulta voit masentua itsekkin. Ulkopuolinen ammattiapu on kaikkein paras vaihtoehto. Jos mies ei myönnä että tarvitsee apua eikä lähde et sinä voi paljon muuta tehdä.
Ketään en neuvo eroamaan mutta kannattaa punnita omaa elämäänsä. Mitä minä haluan elämältäni? Haluanko tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi juuri omana itsenäni. Kannattaa arvostaa itseään ja omaa elämäänsä ja tiedostaa se että mahdollisesti jossain on ihminen joka osaa ottaa vastaan ja antaa rakkautta juuri sinulle.
Niin paljon kuin me haluaisimmekin auttaa läheisiämme hädän hetkellä niin se ei ole mahdollista ilman että asianomainen itse on valmis hakemaan apua.
Voimia sinulle!
"Sellaisessa parisuhteessa ei voi elää tasapainoista normaalia elämää jossa toinen osapuoli sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä."
Hatusta vetäisty yleistys. Minua vaimo on katsellut jo 20 vuotta ja mitään ylitsepääsemätöntä kriisiä ei ole ollut. Kyllä meitä kaksisuuntaisia on monenlaisia, niin kun ihmisiä yleensäkin.
ainakin elää hänen kanssaan hamaan loppuun asti.En tiedä onko hänellä mielenterveysongelmia vaikka äidillään onkin, mutta jotain kummaa tässä vaan on..
Varmasti kaksisuuntainen mielialahäiriö aiheuttaa parisuhteelle monenlaista kuormaa. Siis useita kertaluokkia pahemia, kuin tässä kuvatut.
Itseasiassa kuvattu oirehtiminen ei edes liity mitenkään maanis-depressiivisyyteen.
Jotainhan tuollaisella ihmisellä on vinossa, mutta skitsofrenia on noilla "oireilla" ihan yhtä todennäköinen.
Minulla on vuosikymmenien kokemus asiasta. Mieheni oli lähes täydellinen, mikään ei ollut nahdotonta suorittaa. Naimisiin menon jälkeen kaikki tunteiden osoittaminen loppui, hän vähätteli ja alisti, minkäänlaista empatiaa hän ei tuntenut. Hän leimasi minut hyvin mustasukkaiseksi ja ympäristö tosiaan uskoi häntä. Tosi asiassa hän oli omalla sairaalla tavallaan mustasukkainen, eli kaikki ystävyys suhteet piti katkaista ja vain hänen seurassaan sain liikkua ja vain hänen ystävissään käytiin.
Vapaus oli todella rajoitettua, koska asuimme kaukana kaikesta oli hyvä hallita menemisiä. Jos yritin mennä vaikka kirjaston tai sukulaisiin, niin hän oli aina valmiina myös lähtemään. Ei edes kauppaaan päässyt yksin.
Ihan ventoveiraille hän saatoi kertoa kuinka surkea vaimo hänellä on, mutta toisaalta tuttaville ja sukulaisille hän näytteli täydellistä aviomiestä ja kuinka hyvin meillä menee.
Vauhti kausia oli ja toisaalta sitten niitä masennus aikoja, jolloin hänestä ei irronnut sanaakaan. Ihmettelin, että häntä vaivaa, mutta ympäristön mielestä hän oli todella täydellinen ihminen.
Asia olisi varmaan jäänyt ikuiseksi arvoituksesi ellei hän olisi masentunut niin pahoin, että kaikki toimintakyky meni, ei edes puhumaan pystynyt. Hain hänelle apua ja hän joutui hoitoon. Muutamassa kuukaudessa hän selvisi siitä, mutta omasta mielestään hän oli täysin terve ei tietenkään suostunut ottamaan lääkkeitään, siitä sitten elämä jatkui kuin vuoristoradalla.
Mania vaiheessa hän ei ole köyhä eikä kipeä ja ostelee mitä sattuu ja talous voi ajautua aivan mahdottomaan tilanteeseen.
liittyy yhteen jonkin persoonallisuushäiriön kanssa, esin. epävakaa persoonallisuus, ja se aiheuttaa ongelmien komplisoitumisa. Tosin maniavaiheessa empatiakyky häviää ilmeisestikin kaikilta, oli "pershäiriö" tai ei. Rankkaa varmaan on, ehkä olisi parasta "pelastaa itsensä" kun vielä voi, jos ei lapsia, ei yhteistä kotia tms.
Itse olen kaksisuuntainen, takana kaksi avoeroa ja yksi avioero, ja tuntuu niin pahalta, syyllisyydestä en pääse eroon varmaan ikänä. Mania/hypomaniavaiheessa ihminen ei ole oma itsensä, muutos on jotain järkyttävää. Olen todella pahoillani kaikkien niiden puolesta jotka joutuvat kärsimään meidän bipojen vuoksi, en tiedä lohduttaako yhtään mutta kyllä mekin kärsimme sitten kun taas "tajuihimme" tulemme.
Hyvää vuotta 2009 kaikille bipojen läheisille, pitäkää huolta itsestänne aivan samoin kuin alko-ongelmaisten läheisetkin. Oma elämä sairaan rinnalla täytyy olla jokaisella!
Tunteiden ja mielialojen (epä)tasapainolla on yhteytensä kehon fyysiseen tasapainoon eli tasapainoaistin toimintakuntoon.
Huonosti toimiva tasapainoaisti aiheuttaa kroonista lihasjännitystä ja samalla lisää adrenaliinin eritystä. Tämä häiriö voi haitata
kehon toimintaa, hyvinvointia ja terveyttä monella eri tavalla; mm. häiritä muiden aistien toimintaa, myös tuntoaistia.
Tasapainoaistia voidaan hoitaa liikesarjoilla.
Lisätietoja osoitteessa asentohoito.auttaa.fi
oli ihan mielenkiintoisia juttuja.Periaatteessa kuka vaan voisi mennä asentohoitoihin?Koska varmasti jokainen löytää tuolta itseensä sopivia "ongelmia".En tullut ajatelleeksikaan tuollaista mahdollisuutta.
, mutta kuvailemasi oireet ovat persoonallisuushäiriöisen oireita. Siihen auttaa terapia, jos miehesi itse on valmis ottamaan avun vastaan. Muuten terapiasta ei ole mitään hyötyä.
Jos kyseessä on bibo, niin kyse on kemiallisesta häiriöstä, johon auttaa vain lääkitys.
Itselläni bibo ollut yli 20v ja nykyisillä lääkkeillä oireet pysyvät pois, vaikka sairaus itsessään ei parane koskaan.
No, silti en ole lääkäri, enkä pysty miestäsi diagnosoimaan, kerron vain oman kokemukseni... Kantsisi hakeutua lääkäriin ja testeihin, joissa erotellaan kummasta on kyse...
Voimia teille!
puhutaan ja meidät kaikki tutkittais ni jokaisesta löytyy jotain "vikaa" mielenterveydellisesti.Tavallaan pelottaa viedä miestäni terapeutille.Itselläni on kokemuksia terapeuteista, osa hyviä ja osa huonoja, johtuen omista traumaattisista kokemuksista.Pelkään että hänet diagnosoidaan väärin äitinsä sairauden varjolla.Itselleni on käynyt kerran niin ...Sairastuin todella pahaan fobiaan joka alkoi hallitsemaan elämääni. Terapeutin mielestä fobian kohde oli isäni.En uskonut siihen silloin enkä usko siihen tänä päivänäkään(terapiasta 3 vuotta).Sen vuoksi pelkään että hänelle käy kuten minulle. Hänelle lyödään diagnoosi otsaan kun äidin mielenterveysongelmat tulevat esille.
Oma kantani terapiohin tänä päivänä on että terapia ei ole heikkojen paikka ollenkaan.Terapeutin mielipide ei aina välttämättä ole oikea(heikompi ihminen saattaa mennä mukaan terapeutin juttuihin).Myös he ovat erehtyväisiä, sillä kaikkihan me olemme kuitenkin vain erehtyväisiä ihmisiä. On surullista että kaikki ongelmat ovat aina linkitetty lapsuuden traumoihin.Eikö ihminen voi selviytyä?Oppia elämään traumojensa kanssa?Hyväksyä tapahtuneet sellaisena kuin ne ovat?Itse aikanaan lopetin kaikki terapiat ihan vaan sen vuoksi koska tuntui että jokainen ongelma mikä minua arkipäivänä kohtasi, liittyi aina automaattisesti minun lapsuuteeni.
Eli asiahan koski mieheni menemistä terapiaan, ja syy miksi asia minua pelottaa selviää tekstistä.En tiedä miten hän selviäisi?Leimataanko hänet heti?
Sun ukkos on hyvin samantapainen kuin omani oli. Hän oli mut saanut uskomaan, että olenkin itse täysin sairas. Halusin tietysti tehdä kaikkeni suhteen eteen ja menin lääkäriin ja pyysin päästä perusteellisiin selvityksiin. Pääsinkin, kun olin todella vankasti asiani perustellut. Yhteiskunnan rahaa paloi kun kävin ensin yleislääkärillä, sitten useampaan otteeseen psyk sairaanhoitajalla, sitten koottiin yhteen epikriisit koko elämän ajalta aina syntymätiedoista alkaen ja asiaani pohdittiin jossain tiimissä. Pääsin neuropsykiatrian polille Meilahteen, jossa lisää verikokeita, huumeseuloja, persoonallisuustestejä, haastatteluita, neurologisia testejä... Parin vuoden ajan lukuisia perusteellisia käyntejä. En saanut mitään diagnoosia. Katsottiin, että olen taipuvainen ahdistuneisuuteen, mutta en niin pahasti, että edes ahdistuneisuushäiriön kriteerit täyttyisivät. Ja niin vain mäkin olin ajatellut olevani täysin seko ja jopa narsistinen persoonallisuus. Rajoitin miehen menoja? Yritin estää häntä tapaamasta tiettyjä ystäviään? Kyllä, kun hänellä ryyppääminen lähti käsistä ja yhteiset lupaukset unohdettiin. Olin aina kakkonen kavereiden rinnalla. Itkin ja raivosin, käyttäydyin kuin vakavasti masentunut, rajatilapersoonallisuus, täysin hullu? Sitäkin, todella. Olen rikkonut astioita jne. Itkenyt hysteerisenä kriisipuhelimeen yms. Olenkin normaali, ehkä vähän herkänpuoleinen ihminen, jolle vaikea elämäntilanne = suhde aiheutti voimakasta psykososiaalista kuormitusta.