Onko kokemuksia, vaikuttiko elämäänne lapsuudessa saadut kehumiset?
Minua ei paljon kehuttu, ei moitittu, mutta vaadittiin.
Äitini sanoi kerran, seisoessani peilin edessä, että sinusta tulee sievä kun nuo finnit häviää. Se kehuminen on kantanut koko elämän , tämän ulkonäön suhteen.
Miehet ei ole ulkonäköä kehuneet paitsi, parivuotta sitten,silloinen mieskaverini sanoi että olen sievä. Se oli hyvin hämmentävää.
Lapsuus ja nuoruus meni vähin kehumisin. Aikuisena en ole kehuja jäänyt kaipaamaan, kai joku on joskus voinut mainita. Itse olen verrannut muiden tekemisiä omiini, tai toisinpäin ja osannut siitä arvioida itseäni.
Nykyään kehuskelen itseäni itsekseni kun esim. näistä tietotekniikka ongelmista selviän.
Minua ei paljon kehuttu, ei moitittu, mutta vaadittiin.
Äitini sanoi kerran, seisoessani peilin edessä, että sinusta tulee sievä kun nuo finnit häviää. Se kehuminen on kantanut koko elämän , tämän ulkonäön suhteen.
Miehet ei ole ulkonäköä kehuneet paitsi, parivuotta sitten,silloinen mieskaverini sanoi että olen sievä. Se oli hyvin hämmentävää.
Lapsuus ja nuoruus meni vähin kehumisin. Aikuisena en ole kehuja jäänyt kaipaamaan, kai joku on joskus voinut mainita. Itse olen verrannut muiden tekemisiä omiini, tai toisinpäin ja osannut siitä arvioida itseäni.
Nykyään kehuskelen itseäni itsekseni kun esim. näistä tietotekniikka ongelmista selviän.
Vastaukset 15
Vanhimmat
lapsuuttani. En muista moitteita, en kehuja, en risuja, en ruusuja.
Meitä, kahta tyttöä ei koskaan kehuttu, moitteita kyllä tuli. Koskaan en ollut tarpeeksi hyvä, eikä mikään tekemiseni ollut äidille riittävä. Haukkumista ja moitteita riitti aikuisikänäkin, niin kauan kuin äiti eli.
Turvanani ja itsetunnon pohjana on ollut muisto isoäidistä, siis isäni äidistä, joka lapsena piti sylissä kun itkin äidin huutamisten vuoksi ja sanoi: ”muista aina kulta, sinä olet maailman paras, sinä pärjäät kyllä. ”
Ei minulla ei ole koskaan ollut tapana vertailla omia ja toisten tekemisiä, lapsena sain siitä tarpeeksi. Omia lapsia ja lapsenlapsia olen aina kehunut.
Siinä oli vanhemmilla muutakin tekemistä, kuin kehua lapsiaan, sodan jälkeen.
Itse piti pärjätä, avain kaulassa 5v lähtien. Opimpa ainakin paljon sekä itsestäni, että elämästä yleensä.
Aina olen pärjännyt, aina on ollut vierellä kulkijoita, vuorovaikutusta monenmoista.
huono itsetunto,arvostan aina toisia enemmän kuin itseä,siitä huolimatta kunnioitan itseäni suuresti,olen arka jollain tavalla, väistyn vahvemman ja röyhkeämmän ihmisen tieltä.
Tiedän myös, olen vahva sisäisesti,kestän paineita, tiedän olevani hyvä monella tavalla, elämäni perustuu totuuteen.
Tässä pienen pieni analyysi itsestäni, tuo kaikki sisältää miljoonia sivu vivahteita persoonallisuudestani.
Meitä oli lapsia paljon perheessämme mutta ihme kyllä meitä kehuttiin, kun saimme tosi hyviä kouluarvosanoja. Niin äiti kuin isäkin ylpeänä näyttivät todistuksiamme sukulaisillemme, kuinka monta 10 se ja se on saanut. Meillä kaikilla oli erityislahjakkuutemme, joissa loistimme. Ei tarvinnut kahdehtia toista sisarusta. Ja vaikkei sitten muita kehuja ja halauksia niin kauheasti 50-luvulla harrastettu, tuli meistä kaikista avoimia ja pärjääviä aikuisia. Annan paljon arvoa meidän reiluille vanhemmillemme.
muistaakseni. Olin innokas tekemään kaikenlaisia töitä ja tyytyväinen, kun osasin tehdä. Kai isän ja äidin tyytyväisyys johonkin heijastui, ei ollut tapana kehua.
Kehuttiin paljon mutta myös arvosteltiin. Kehuttiin suklaasilmiä ja naurettiin kun olin ollut kalju 1-vuotiaana. Kehuttiin aikaansaannoksia ja osaamista. Me sisarukset kilpailtiin paljon keskenämme kuka on paras ja myöhemmin kilpailtiin naapurin lasten ja poikien kanssa. Voitimme pojat käpysodassa ja korkeushypyssä. Vasta koulussa tuli vastaan opettajien taholta kiusaamista ja aliarvostamista. Siellä koulussa se itsetunto rapisi. Olin pisin tyttö luokassa ja jouduin usein parijonossa yksin, olisi pitänyt olla keskiverto kaikin puolin, ettei olisi tuntenut itseään huonommaksi.
Vielä 60-luvullakaan ei äiti kehunut ainoaa paikalla olevaa tytärtään.
Aina sain moitteita ja myös selkääni, jostain aivan mitättömästä syystä.
Naapurin tädin kanssa äitini arvosteli luonnettani, ei se tyttö osaa oikein olla.
Kyllä se on vaikuttanut itsetuntoon, mutta onneksi on ollut myös siäistä vahvuutta.
Pärjännyt olen kuitenkin.
Onneksi oli kirjat ja kirjoittaminen, aineista tuli kymppiä.
kun sinä kirjoitit aivan kuin minusta. Olemme kohtalo toverit, vaikkemme tunne toisiamme.
Ei totta vie kehuttu, aina lannistettiin, sanottiin että susta ei kanssa sitten ikinä tule mitään.
eipä paljon sitten tullutkaan.
kun olin huono laskennossa koulussa - tukiopetus oli sitä että isä oli vihainen kotona kun olin niin tyhmä ja opettaja oli ilkeä luokan edessä ja naureskeli kun en - osannut-
itsetunnosta ei ole tietoakaan, olen 60 vuotias, aina ollut toisten potkittavana,
mies jatkoi siitä, mihin lapsuudenkoti jätti eli vähätteli, henkistä väkivaltaa, yleistä mollaamista - haukkui nollaksi, no, eipä hauku enää, otin avioeron 40 vuoden jälkeen mutta se itsetunto:
yhä kateissa..
Näin oli meilläkin,mistään ei kiitelty,ei huomioitu,aina vaan komenneltiin,ettei saa tehdä sitä eikä tätä.
Jos olis edes kannustettu koulun käynnissä mutta ei!
12 vuoiaana otin täyden vastuun pikkusisareni hoidosta,vanhemmat kun oli töissä,pellolla tai mettässä.Ei siinä kesäiltoinakaan kylillä juostu.
Jotenkin tuntui kuin kaikki kiva oli pahaa.
Olen sitä joskus yrittänyt rivien välistä kysellä,ei osata selittää,kun se on ollut heilläkin samanlaista,niin siirretään seuraavaan sukupolveen.
Pärjännyt olen työnteolla elämässäni,itsetunto on alhaalla,vieläkin.Tuntuu kun ei olis vieläkään mikään.
Ikinä en ois kasvattanut omiani samoin-en vaan saanut lapsia,sääli....
Luulin olevani ainut, mutta näkyy olevan muitakin.
Myös minä olin aikani kynnysmattona.
Nyt olen oppinut pitämään puoliani.
Olen 64v.
Ei kehuttu, ei haukuttu mutta koskaan en ollut riittävän hyvä.
Myös se oli tärkeää mitä naapuritkin ajattelevat.
Jos keskikoulussa ollessani toin kotiin koekympin oli ensimmäisenä asiana kysymys: Oliko kellään muulla kymppiä?
Jos oli niin en ollutkaan riittävän hyvä.
Jos toin ainoan 9,5:n niin sekään ei kelvannut.
Olisi pitänyt olla kymppi.
Vanhempani olivat käyneet Malkin kylän kansakoulun 4-luokkaa.
Lukiossa ei tarvinnut enää kymppejä esitellä.
Heti lukion jälkeen menin armeijaan ja sieltä viettämään levotonta poikamieselämää, aloittaen Ruotsista.
Muutaman vuoden jälkeen tulin opiskelemaan ja vakiinnuin, melkein.
Elämäni alkutaival rokotti minut toisten mielipiteitä vastaan.
On asioita joissa olen MIELESTÄNI todella hyvä.
Osasta on jopa näyttöä.
Saan osakseni hitaita katseita koska en viitsi teeskennellä vaatimatonta.
Oleellinen ero on ilmaisulla "olen hyvä" tai "olen MIELESTÄNI hyvä".
Totuuden toteaminen ei ole kehumista.
Turha vouhotus saattaa sitä olla!
Myöskään minä en muista kehumisia, mutta ei kyllä moittimisiakaan tullut. Minulla on yksi ainoa muistikuva, että äiti otti syliin.
Mutta se on kantanut, että äiti oli aina kiinnostunut minun menemisistä ja ystävistä. Toin kotiin monia tuttujani.
Olin utelias lapsena ja oppinut kysymään luvan mennä jonnekin. Muistini mukaan äiti sanoi ei ja ei, kunnes eräänä päivänä päätin, etten kysy enää lupaa. Sitten( n. 4-5 -vuotiaana)päätin, että kierrän kaikki talot kylän pääraitin varrelta. Olisinko 3 tai 4 talossa vieraillut, kun ehdotettin, että eiköhän minun pitäisi mennä kotiin. Muistan vieläkin joitakin sisätiloja.
Isä taisi keskittyä enemmän veljiini, mutta ei kieltänyt minua aukomasta radion takalevyä ja tutkimasta sisustaa. Hän opetti meitä valokuvia kehittämään. Mutta---Decameronea en saanut lukea:))
Kyllä vanhemmat välittivät, mutta osoittivat rakkauttaan muutoin kuin halaamalla ja hellimällä.
Opettajista minulla on vain hyviä muistoja ja varsinkin matikan opettajista. Pärjäsin siinä aineessa.
kun olin nuori tyttö: "Sinulla on niin kaunis iho, älä turmele sitä meikillä."
Se on kutakuinkin ainut kehuminen mitä häneltä sain ja muistelen sitä silloin tällöin aina nytkin.
Äitini mielestä en osannut tehdä mitään TARPEEKSI hyvin ja olin muutenkin epämääräinen huithapeli.
Vaikka lypsin lehmät, ruokin siat, kanat, lampaat. Paistoin pullat, seivästin heinät, kudoin sukat 12-vuotiaana.
En ole käsityöihminen. Ironista että äitini kehui minua joskus juuri käsitöissä, joita vastentahtoisesti väkersin.
Kirjoitin nyt tähän vaikka en nyt mikään kuusikymppinen ole.