Haluaisin jakaa kokemuksia ihmisten kanssa, joilla ei ole lapsia. Jos ei ole onnistunut saamaan lapsia yrityksistä huolimatta tai on hyväksynyt asian jos lasta ei ole tullut. Kuinka elämä jatkuu ja säilyykö parisuhde.
Entä jos ei saakaan lasta
Olenkoolemassa
111381
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ihan varmasti olet olemassa vaikka lasta ei perheeseenne kuuluisikaan.Parisuhteen hyvinvointi ei ole siitä kiinni tuleeko lapsia vai ei.On onnettomia lapsiperheitä ja onnellisia lapsettomia perheitä.Kyse on hyvin pitkälti siitä kuinka asiaan asennoituu.Mies ja nainen voivat elää hyvin täysipainoista ja rikasta elämää ilman lapsiakin.Kuitenkin lapsettomuuden suru on jollain tavoin jossain vaiheessa pitänyt käsitellä.Itse aikoinaan ainoastaan keskustelin useaan otteeseen asiasta puolisoni kanssa.En ole millään tavoin lapsettomuudesta katkera.Sain elää niin hyvän ja täysipainoisen avioliiton että tiedän että monet naiset vain haaveilevat niin hyvästä parisuhteesta.Jos lapsia ei ole,monesti puolisojen välit ovatkin lujemmat ja läheisemmät.
sanoista. En ole alkuperäinen kysyjä enkä ole vielä kokonaan luopunut toivosta, ettemmekö saisi lapsia, mutta sanasi saivat ajattelemaan asiaa positiivisemmin.
Etenkin tuo lause että, on olemassa onnettomia lapsiperheitä ja onnellisia lapsettomia perheitä, sai mieleni hymyilemään. Ei sillä, että toivoisin kellekään lapsiperheelle onnetonta eloa, vaan se että lapsettomatkin voivat olla onnellisia.
Hyvää vuoden alkua kaikille :)
Kiitos vastauksestasi.Olen etsinyt ihmisiä, jotka ovat todella jääneet lapsettomiksi ja joiden kanssa voisin jakaa asiaa. Kun kuitenkin niinkin elämässä käy, että toiveet ei aina toteudu. Mutta asiathan on jokaisen itse käsiteltävä läpi.
Olen lähtenyt hoitoihin tiedostaen, että emme välttämättä tule saamaan lasta ja olen miettinyt hoitojen aikana tätä paljon, kun joiltain hoitokerroilta on tullut negaa, yksi keskenmeno ja yksi kohdun ulkopuolinen raskaus. Vielä on kolmeen yritykseen (jos selvävät sulatuksesta) alkioita, mutta jos näistä ei tule tulosta, en usko, että lähdemme uudelle IVF-kierrokselle. Olen 40 v. ja tässä iässä täytyy varmaan hyväksyä, että kahdeksan erilaista hoitokertaa on tarpeeksi. Tunteet voivat toki olla toiset, jos onnistunutta raskautta ei tule viimeisestäkään alkionsiirrosta, mutta nyt tuntuu tältä.
Koen kuitenkin vahvasti, että elämäni on arvokasta lapsettomanakin ja maailmalla on minulle paljon tarjottavaa.
Mieheni on toiveikkaampi hoitojen suhteen, mutta hänkin on sitä mieltä, että tärkeintä on se, että meillä on toisemme ja että selviämme hoidoista ja lapsettomuudesta yhdessä.
Läheisilläni ja ystävilläni on ollut hoitojeni aikana erilaisia vakavia ongelmia; parisuhde- ja perhekriisejä, työttömyyttä, läheinen perhetuttuni kuoli syöpään, paras ystäväni on saanut parantumattoman syöpädiagnoosin jne. Koen itseni kuitenkin lapsettommdesta huolimatta onnekkaaksi, kun olen terve ja minulla on hyvä suhde mieheeni.
... ja täytyy. Se vie aikaa, eikä se tyhjä kolo välttämättä koskaan täyty, mutta kipu hellittää.
Me kävimme lapsettomuushoidoissa pari vuotta sitten, kaikkiaan vuoden ajan. Hoitoihin lähtiessä asenne oli juurikin sellainen, että katsotaan nyt ja jos ei tule lasta niin sitten ei tule. Mutta pitkä yrittäminen, ultrat ja piikit ja punktiot ja kalenterin vahtaaminen, koko se kamala vuosi kahden viikon jaksoihin jaettuna aiheutti ainakin minulle sen, että päämäärästä tuli kaikkea muuta elämää tärkeämpi ja ajatus lapsettomaksi jäämisestä oli kertakaikkiaan mahdoton.
Sitten aivan yhtäkkiä mieleni jotenkin selkeni ja kirkastui. Kävi ilmi, että alkiomme vain kuolivat tietyn kokoisina, ja sitä olisi pitänyt ryhtyä tutkimaan, taas loputtomia käyntejä klinikalla, koeviljelyjä, lisää piikkejä ja testejä ja turhia toiveita. En vain jaksanut enää, ja niin päätimme jättää leikin sikseen. Ehkä olisimme lopulta saaneet lapsen, kuka sen tietää - mutta itse en päätökseni jälkeen ole sitä koskaan enää pohtinut.
Adoptioon emme halunneet lähteä, sillä se olisi ollut taas uusi monen vuoden epävarman odotuksen ja toivomisen suo.
Parisuhteemme on voinut koko ajan hyvin, parantunut vain. Olemme todella läheisiä, ja olemme pystyneet puhumaan halki, poikki ja pinoon kaikki vaikeat asiat. Onneksi näin, sillä tämän ihmisen kanssahan minä olen alunperinkin päättänyt elää vanhaksi, ja niiden mahdollisten lasten aikuistuttua olisimme taas kuitenkin olleet vain kaksin.
Myös ystävilleni olen kertonut, että olen pystynyt hyväksymään lapsettomuuteni ja että koen elämän olevan onnellista ja täyttä näinkin. Mutta monet ystävät (ne jotka ovat itse äitejä) eivät sitä sen sijaan ole voineet hyväksyä: monet kerrat minulle on intetty vastaan, että kyllä se lapsi sieltä vielä teillekin tulee, "minulla on vahva aavistus", tai sitten että eihän lapsettomuuden hyväksyminen ole mahdollista, kun lapsihan on maailman tärkein ja ihmeellisin juttu. No, niin varmaan onkin, mutta ei kai minun ole tarkoitus velloa ikuisesti lapsettomuuden tuskassani - miksen minä saisi sitä omalla kohdallani hyväksyä ja sitten jatkaa elämääni kokonaisena?
Lopuksi minun on myönnettävä, että ajatus perheestä ei sittenkään täysin jättänyt meitä rauhaan, vaikka omia lapsia emme saaneetkaan... Olemme vakavasti harkinneet sijaisvanhemmuutta, joka tuntuu ajatuksena hyvin luontevalta. Tänne asti on ollut pitkä tie, parisuhdetta ja omia valmiuksia vanhemmuuteen on punnittu moneen kertaan näiden vuosien aikana. Vaikka lapsettomuus sinänsä ei ihmistä jalostakaan, koen ainakin itse näiden vuosien aikana kasvaneeni henkisesti todella paljon.
Minusta tän ketjun kaikki viestit on aivan mahtavia ja vielä ennenkuin olin lukenut sinun viestiä, niin tuli juuri tuo sijaisvanhemmuus mieleen.Jos kerran on elämässä onnistunut saamaan erittäin hyvin toimivan parisuhteen, niin sijaisvanhempana voisi olla todella suureksi avuksi lapsille joilla ei riittävää vanhemmuutta ole.Raskastahan se varmaankin on, mutta jos omat- ja puolison rahkeet riittää, niin siinä tulisi kyllä samalla tehneeksi enemmän kuin suuren palveluksen koko yhteiskunnalle.Tässä yksi mielipide asiasta.
Elämä on siitä kummallista että monesti ihmiselle löytyy paikka.Jos syli on avoin,löytyy varmasti jostain lapsiakin jotka tulevat luokse.Ei ehkä omia,mutta muiden.Muutamia vuosia sitten eräälle ystävättärelleni tuli avioero ja hän jäi yksinhuoltajaksi kolmen alle kouluikäisen kanssa.Äiti on tällaisessa tilanteessa tiukoilla,aikaa ei ole,lenkille ei pääse.Keksin että voin auttaa ystävätärtäni tulemalla lapsenvahdiksi jotta hän pääsisi joskus lenkille ja omille asioilleen.Minä koin nämä lapset jotenkin itselleni läheisiksi ja koin yhteyden heihin itselleni merkitykselliseksi.Toinen esimerkki on poikamiehenä ikänsä elänyt enoni.En lapsena oikein saanut selvää onko meillä yksi vai kaksi isää.Hän on tänä päivänäkin meidän sisarusparvellemme yhtä läheinen kuin isä.Me olimme hänen lapsiaan,vaikka hänellä ei omia ollutkaan.
Ja jos haluaa taloudellisesti tukea lapsia,niin voi liittyä vaikkapa Pelastakaa Lapset kummitoimintaan.
Se on aivan totta että lapsettomuus tuntuu olevan joskus muille ihmisille vaikea pala.Minullakin on joskus sellainen olo että minulla ei saisi olla lupa hyväksyä lapsettomuuttani.Joskus minusta tuntuu että taustalla on ehkä jonkinlaista kateuttakin.Ihmiset voivat olla hyvin tahdittomia ja loukkaavia.Lapsettomia naisia lyödään aika rajustikin.Yksinkertaisesti tällä saralla tarvittaisiin hyviä käytöstapoja ja lapsettomuuden kunnioitusta.
Kiitos noista lohdullisista sanoista. Tulivat tarpeeseen, ja itse painiskelen samojen ajatusten kanssa. Viimeinen ivf-hoito menossa eikä minulla ole enää minkäänlaisia toiveita. Pakkopullaa koko hoito ja odotan jo, milloin "saisin" lopettaa.
Mua loukkaa/harmittaa myös suunnattomasti se, kun joku tokaisee, että "kyllä se teitäkin vielä onnistaa" ja lisää perään jonkun apokalyptisen "ennustuksen tai aavistuksen". Kuten että "kohta olet varmasti raskaana". Johonkin intuitioihin ja epämääräisiin aavistuksiin vetoavat.
Juuri teidän, kahdestaan elävien, mielipiteitä ja ajatuksia olenkin kaivannut.
Olen tietoisesti kertonut hyvin harvalle hoidoista. Omille vanhemmillekin kerroimme vasta kun olimme käyneet hoidoissa jo jonkin aikaa.
Äitini rupesi suunnittelemaan jo seuraavia lapsia, vaikka "parhaimmillaan" olemme päässeet vain 9. viikolle ennen keskenmenoa! Kun totesin, että on mahdollista, etten saa sitä ensimmäistäkään ja että jos pakkasessa olevista alkioista ei tule onnistunutta raskautta, emme ehkä enää jatka hoitoja, hän oli aivan tyrmistynyt...
Ymmärrän toki, että hän haluaisi lapsenlapsia, mutta on silti toivon, että hän ymmärtäisi, että johonkin meidän on vedettävä raja jaksamisen, iän ja rahanmenon takia. Olen 40 v. ja jos joudumme käyttämän kaikki alkiot eri hoitokerroilla, olen jo 41 v. ja käynyt kahdeksan eri hoitokiertoa, vaikka selvisimmekin yhdellä IVF:llä, jost atuli runsaasti alkioita.
Tuntuu jotenkin, että ne, joille olen kertonut hoidoista ja myös siitä, vaikka toivoa on vielä, hyväksymme myös ajatuksen mahdollisesta hoitojen lopettamisesta ja lapsettomuudesta, eivät hyväksy tätä vaihtoehtoa vaan haluaisivat, että jatkamme hoitoja loputtomiin mahdollisista keskenmenoista ja epäonnistumisista huolimatta. Kaikki nämä (naiset) ovat saaneet lapset ongelmitta ja tulleet nopeasti raskaaksi...
Valtaosalle ihmisistä on tosi vaikeaa ymmärtää hoitojen rankkuus, varsinkin se henkinen puoli. Ensi alkuun itsekään en pitänyt hoitoja rankkoina, silloin (vielä toiveikkaana) oli helppo puhua muutamille ystäville. Nyt heistä moni on sitten kommentoinut, että noinko helpolla te annoitte periksi... Niinpä niin!
Minullakin oli vähän psyykkaamista omassa äidissäni, joka pitkään suri ja murehti sitä, ettei hänestä tule koskaan mummoa (olen ainoa lapsi). Tuntui, että minun olisi pitänyt vielä oman pahan oloni ja epäonnistuneiden hoitojen keskellä lohduttaa äitiä. Lopulta sanoin hänelle, että ymmärrän hänen surunsa, sillä ei minustakaan tule koskaan mummoa. Vasta se sai äidin jotenkin avaamaan silmänsä ja ymmärtämään mistä on kyse. Sen jälkeen hän on kyllä suhtautunut elämäämme tosi hienosti. Ja jos niitä sijoituslapsia joskus tulee, niin varmasti äidistäni tulee heille innokas varamummo joka ei liikoja tuijottele siihen biologiaan.
Viime syksy oli todella raskas, koska toiveet oli todella korkealla ja aina tultiin rymisten alas. Nyt joulukuussa tuli neljäs keskenmeno, joka ei yhtäkkiä tuntunutkaan miltään. Ehkä tiesin että se on tulossa, taas.
Tällä hetkellä eletään rauhallista elämää, lenkkeillään ja hellitään koiriamme ja hoidetaan pientä kummipoikaamme silloin tällöin. Jatkotutksimuksiin on ajat jo varattuna, eli taisto jatkuu mutta nyt hengähdetään. Siitä olen iloinen etten tämän oman surun keskellä ole katkeroitunut,enkä varmaan pystyisi katkera olemaankaan. Mun elämä on ollut todella raskas pienestä pitäen, joten kun pahimman murheen yli pääsin, päätin että yritän olla onnellinen muista yhtä tärkeistä asioista. En kiellä ettenkö ajattelisi päivittäin jollain tavoin vauvaa, mutta se ei ole enää pakkopulla-ajattelua, vaan lähinnä helliä ajatuksia ja pieniä toiveita! Ollaan myös puhuttu että mitä jos meille ei ikinä lasta tulekaan. No sitten ei tule, mutta sitä ennen on tehty kaikkemme.
Voimia kaikille jaksaa jatkaa matkaa joko ilman, tai sitten oman nyytin kanssa!