sisäinen rauha

Erosin luterilaisesta kirkosta reilun parikymmentä vuotta sitten, silloin kun kirkossa käytiin kuuminta keskustelua naispappeudesta, se ei ollut suurin syy eroamiseen, vaan antoi sysäyksen erota kirkosta jossa riidellään ja kinastellaan maallisista asioista, eikä homoseksuaalisuutta silloin hyväksytty ollenkaan. Löysin rauhallisen sataman ortodoksisesta kirkosta, joka oli kiinnostanut minua lähes koko aikuiselämän ajan. Ortodoksisen kirkon näkemys naispappeuteen on kirkas, siitä ei edes tarvitse kirkossa keskustella; nainen ei sovi papiksi, naisella on kirkossa omat tehtävänsä mm. kanttorina, opettajana jne..Edes naiset eivät ole vaatimassa pappeutta itselleen, se on selvästi kirkon alkuperäisen opetuksen ja uskonkäsityksen vastainen ajatuskin. Kirkko ei kannusta tietenkään julkisesti homoseksuaalisuutta, mutta ei sitä jyrkästi kielläkkään, kirkko ei myöskään edes ajattele siunaamista parisuhteen solmineita liitoja, koska sellainen ei kuulu kristilliseen perinteeseen, siinä olen samaa mieltä kirkon kanssa vaikka itse olenkin homoseksuaali. Mielestäni ihmisen seksuaalisuudella ja uskonnolla/uskomisella ei ole mitään tekemistä keskenään ja niin kauan kun kirkkoni ei kiellä homoseksuaaleja jäseninään, niin kauan kirkolla saa olla traditionsa ja perinteensä, kunnioitan niitä, koska kirkko on kunnioittanut myös minua minun homoudestani huolimatta, yrittämättäkään käännyttää, olen saanut olla tasavertaisena kirkon jäsenenä yhteisellä ehtoollis-aterialla. Piispa Leon sanat palveluksen loputtua; "mene rauhassa, Herra on kanssasi", antavat voimaa kestää joidenkin heteroiden loukkaavat sanat arjen keskellä.