en oikeastaan pelkää synnytyksessä sitä kipua vaikka se varmasti kova onkin, vaan minua alkaa oksettamaan koko ajatus synnytyksestä ja ajattelen että minusta tulee täysin arvoton synnytyksen jälkeen. en tahdo miestä mukaan synnytykseen, koska jotenkin häpeän että hän näkisi minut siinä tilanteessa. miksi minulla on tällaisia ajatuksia???!! tuntuu tosi tyhmältä..asiallisia vastauksia kiitos..
Outo pelko
vaariiisss
3428
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
no et missään nimessä ole arvoton, kun lapsen synnytät! voisko mies tulla siihen asti mukaan kun ponnistuvaihe alkaa? ilmeisesti ensimmäistä odotat, joten ei mikään ihme että sulla on tollasia ajatuksia, kun et oo koskaan ollu tilanteessa, etkä tiedä siitä juuri mitään.synnytys ei kuitenkaan oo niin kamalaa,sottaista jne kun näiltä palstoilta saa(ehkä?)kuvan. en osaa muuta sanoa, kuin "laskeudut maan päälle" ja otat lunkisti ja sitten päätät voisko mies tulla mukaan...ja hei,naisilla on joskus ihan liikaa aikaa funtsia asioita, ja silloin mielikuvitus lentää..:)
pöytä näytti jälkeenpäin kuin olis teurastamolla ollut :-))))
no vitsi, mutta onhan se rujoa touhua. oikeasti. se on.
rakas puolisoni kylläkin arvosti (ja arvostaa) minua yhä vieläkin enemmän, koska "on nähnyt, mihin pystyn, sillä ei hänestä olisi paskantamaan vesimeloonia."
Kirjoituksesi kuulosti kovin tutulta!
Synnytyksessä ei oikeastaan ole mitään pelättävää, mutta tosiaan tuo että "kukaan ei enää halua/huoli synnyttänyttä naista" -ajatus oli minullakin. Ja on vieläkin oikeastaan.. Nyt on kolme kuukautta synnytyksestä. Yhteiskunta ei oikein arvosta synnyttäneitä naisia ja tuntuu että kaikkialla hehkutetaan ns. teinipilluja... Kurjaa. Mutta aika paljon tämä on omista ajatuksista kiinni.
Mietin paljon myös etukäteen tuota haluanko mieheni mukaan näkemään minut niin kamalassa tilassa. Mutta voin kyllä sanoa että miehestä oli maailman paras tuki ja seura synnytyksessä! Ja ymmärtää varmasti vaimoaan paremmin kun on sen touhun nähnyt. Vaikka kuinka nolottaakin nyt jälkeenpäin ajatus itsestä avuttomana - niin en olisi halunnut ilman miestä synnyttää! Onhan se vähän noloa jälkeenpäin kun muistelee miten hauraana ja heikossa hapessa sitä lopulta oli, mutta mies tuntuu ymärtävän..
Tai no ei ainakaan puhu asiasta, vaikka synnytys oli vähän rankempi ja kesti kauan ja kyllä salista verilammikossa lähdettiin (vuosin noin 2 litraa...:O) Mutta lapsen syntymä on hänelle tärkeä kokemus ja on varmasti enemmänkin kiintynyt vauvaan nyt kuin jos ei olis ollu mukana synnytyksessä. Hän myös oli muutaman tunnin kahden vauvan kanssa kun äippä joutui vähän parsittavaksi...
Rohkeasti vain synnyttämään. Itselle jäi kuitenkin aika positiivinen kuva siihen nähden miten pitkään meillä touhu kesti kun synnytyssalissa oltiin vuorokausi. Terve tyttö kuitenkin syntyi! Parisuhde voi tasan niin hyvin kuin siihen itse vain saa panostettua. Ja aika tekee tosiaan tehtävänsä. Pyrstö voi olla aika kipeäkin synnytyksen jälkeen, mutta kyllä se siitä!
Koitetaan tsempata ja olla ottamatta arvottoman oloa! Eiköhän se juuri niin ole että synnyttäminen tekee tytöstä naisen ja kuinka äiti voisi olla arvoton?? Hitsinhitsi tätä länsimaalaista yhteiskuntaa kun ei naisella ole arvoa, vaikka niin tasa-arvoisia muka ollaan... Ja jos tulee hätä niin ketähän sitä ollaan ensimmäisenä avuksi huutamassa - oli sitten kyseessä raavas rekkakuski tai lapsi!
Tässäpä näitä päällimmäisiä ajatuksia. Tuli pitkä viesti! Kannattaa kyllä mennä vaikka juttelemaan neuvolapsykologille ajatuksista ettei sitten yksin tarvitse niitä märehtiä. Mutta kai mun isoin ajatus oli että rohkeasti vain eteenpäin. Ei se maailma synnyttämiseen kaadu, mutta vaatii kyllä aika hyvää itsetuntoa.