En voi muuta sanoa mitään, tai ketään vihaavani,kuin ennakkoluuloja, suvaitsemattomuutta, pelkoa, ettei sovellu kaveripiirin ja yhteiskunnan N.S "kriteerien" muottiin, että joutuu kävelemään katse kylmässä maassa!!
Kolme vuotta sitten se alkoi kun vaihdoin tutulta ylä-asteelta lukioon: kaverit vaihtuivat, yhteiset jutut, sekä samalla joukkoon kuulumisen tunne... no, miestä löytyi sen verran, että onnistuin pääsemään porukoihin mukaan. En ollut mikään puhetaituri, mutta kyselin niitänäitä ja kuulumisia, ym.
Aluksi meni kaikki ihan mukavasti(vaikka jokaisen päivän jälkeen olinkin ihan puhki kun olin puristanut kaiken itsestäni irti,että koulu ja kavereiden kanssa jutustelu sujui edes jotenkin).
Olin tähän asti saanut tietää moneen kertaan, etten ollut yhteiskuntakelpoinen, näin sen lähes jokaisen ohikulkijan naamalta.
Myös vanhempani paasasivat kokoajan, kuinka mietin liika kavereitteni perään, enkä keskittynyt kouluun, joka kuulemma oli ja on elämäni koko kultainen keskipiste...aika heikolta, ontolta ja synkältä tuo keskipiste näyttää. Olin kuulemma arvoiltani huono ihminen, kun en kyennyt laskemaan esim. matikan tehtäviä, kun pää meinasi räjähtää.
"Eihän oman tiensä kulkija, joka ei halua omaksua kaikkea, mitä vanhemmat eteen tuputtavat, voi mitenkään sopia kaikkine releineen ja ajatuksineen kaiken maailman epäkohdista; miten asioiden pitäisi olla,että myös vähempiosaisilla ja hunommin voivilla olisi edes jotenkin hyvä olla, voi yksinkertaisesti sopia tämän päivän muottiin, jonka yleinen fakta ja sanoma on: "Jos olet vähän erilainen, joskus hiljaisempi, ujo, tai vetäytyvä, et kuulu joukkoon".
Kumman pitkään sain tuota huteraa palikkatornia kannateltua(vaikka se kipeää tekikin). Samaan aikaan tulivat ensimmäiset "silmäpelit" ja säätämiset, joissa epäonnistuin täydellisesti... milläköhän aivolohkon osalla olisin niitä kompensoinut kun kaikki tuntui valmiiksi hajoavan niskaan, eikä aiempaa kokemusta pahemmin ollut?
Noh, pikkuhiljaa alkoi romahdella. Alkoi syntyä kehä, joka pyöri aina vain kovempaa: mielenkiinto kaikkeen romahti, kaveriporukat tuntuivat kaikkoavan(en vaan kyennyt enää pysymäään niissä mukana), vaikka kyselinkin aina välillä, miten menee ja yritin näyttää pirteältä kuin Hangon keksi, vaikka raastoi niin pirusti. Samalla vanhemmat paasasivat entistä enemmän, mikä antoi lisävauhtia kierteelle.
Hmmm...Lisätään tähän vielä, että jos on pohjalta(erityisluokalta) noussut ensin yläasteelle ja sieltä keskivaikeaan lukioon, ei puhtia ja taitoja ole tosiaan liikaa...Mutta kannatti yrittää olla aurinkoinen ja huomaavainen ahkera, vaikka ihan vaan vanhempien mieliksi(vai kannattiko).
Kun tätä samaa kehää oli jatkunut puolitoista vuotta, lisäyksenä yksipuolinen ihastus, josta ei (tietynlaisen rohkeuden puutteesta tiettyjen hauskojen pikkseikkojen vuoksi)tullut mitään), tuli totaalinen romahdus. Palikkatorni kaatui päälle. Kaikki; kaverit, koulu, vanhempien jonkinmoinen sietokyky, ponnistukset olla huomaavainen ja kuunnella samanlaisia torneja kantavia kavereita, rysähtivät kipeästi niskaan.
Tätä seurasi parin viikon ns valvekoomakausi(en tehnyt muuta kuin kävelin robottina paikasta A paikkaan B hullun kiilto silmissä), kunnes päätin vaihtaa opiskeluympäristöä ja saada etäisyyttä ns. vakiintuneista piireistä, saada aikaa ryömiä pois palikoiden alta.
Joku fiksu lääkäri määräsi sitten masennuslääkkeitä vuoden kestäneeseen(tai silloin ns. diagnosoitiin, mutta ollut kaiketi pidempään pohjalla) "itkupotkuraivari-masennukseen". Toimii ihan hyvin...paitsi että tulee hirveä olo ja paniikki, jos en ota, olen siis enemmän tai vähemmän riippuvainen näistä jännistä tabuista= TOSI HIENOSTI HOIDETTU!!!
Niitäkiskottu kohta toista vuotta, eikä loppua häämötä näillänäkymin. jännää
Oli tässä rumbassa opettavaisiakin puolia: Nyt vuoden ajan olen uudessa opiskeluympäristössä ja muutenkin, parsinut kasaan itseä ja halua jatkaa etiä päin.
Näkökenttä on laajentunut sille tasolle, että huomaa etteivät ujommat ja hiljaisemmat ihmiset välttämättä niin hirveän kauhistuttavan outoja ole, kaikilla ei mene yhtä helposti tai "nallekarkit ihan tasan", kuten joku taisi jossain sanoa.
Usein puhutaan myös siitä kuinka miehet ovat kuulemma yksinkertaisia ja naiset kuulemma vaikeita...no, miehet(HUOM. en yleistä,ei loukkaannuta) ajattelevat miesten tavoin mielestään käytännöllisesti yhtä asiaa kerrallaan, jolloin käytännön asiat sujuvat helposti ja nopeasti. Naiset ajattelevat useaa asiaa monesta eri näkökulmasta, ennen kuin sanovat tai tekevät jotain päätelmiä, ym.
Mielestäni kummatkin ihan kelpo tapoja. Olen vain miettinyt, että miten yksinkertainen suomalais"mies" selviytyy elämässä eteenpäin, jos osaa ajatella vain yhtä asiaa kerrallaan, eli miten selvitä eteenpäin niin, ettei esim. uudesta koulusta lennä suoraan sossun luukulle ja jotenkuten takaisin saadut kaverit kaikkoa taas; eikä päähän mahdu mitään muuta??????
Haluttaisi hakata päätä seinään ja huutaa niin per*****sti, mutta kai pitää yrittää vielä löytää se tie keplotellakseen kaiken mahdollisen eteentulevan tahdissa selväjärkisenä.
Joo, sorge, angstia tavaraa,mutta tulipahan vuodatettua päänsisältöä vähän johonkin...
Kolme vuotta sitten se alkoi kun vaihdoin tutulta ylä-asteelta lukioon: kaverit vaihtuivat, yhteiset jutut, sekä samalla joukkoon kuulumisen tunne... no, miestä löytyi sen verran, että onnistuin pääsemään porukoihin mukaan. En ollut mikään puhetaituri, mutta kyselin niitänäitä ja kuulumisia, ym.
Aluksi meni kaikki ihan mukavasti(vaikka jokaisen päivän jälkeen olinkin ihan puhki kun olin puristanut kaiken itsestäni irti,että koulu ja kavereiden kanssa jutustelu sujui edes jotenkin).
Olin tähän asti saanut tietää moneen kertaan, etten ollut yhteiskuntakelpoinen, näin sen lähes jokaisen ohikulkijan naamalta.
Myös vanhempani paasasivat kokoajan, kuinka mietin liika kavereitteni perään, enkä keskittynyt kouluun, joka kuulemma oli ja on elämäni koko kultainen keskipiste...aika heikolta, ontolta ja synkältä tuo keskipiste näyttää. Olin kuulemma arvoiltani huono ihminen, kun en kyennyt laskemaan esim. matikan tehtäviä, kun pää meinasi räjähtää.
"Eihän oman tiensä kulkija, joka ei halua omaksua kaikkea, mitä vanhemmat eteen tuputtavat, voi mitenkään sopia kaikkine releineen ja ajatuksineen kaiken maailman epäkohdista; miten asioiden pitäisi olla,että myös vähempiosaisilla ja hunommin voivilla olisi edes jotenkin hyvä olla, voi yksinkertaisesti sopia tämän päivän muottiin, jonka yleinen fakta ja sanoma on: "Jos olet vähän erilainen, joskus hiljaisempi, ujo, tai vetäytyvä, et kuulu joukkoon".
Kumman pitkään sain tuota huteraa palikkatornia kannateltua(vaikka se kipeää tekikin). Samaan aikaan tulivat ensimmäiset "silmäpelit" ja säätämiset, joissa epäonnistuin täydellisesti... milläköhän aivolohkon osalla olisin niitä kompensoinut kun kaikki tuntui valmiiksi hajoavan niskaan, eikä aiempaa kokemusta pahemmin ollut?
Noh, pikkuhiljaa alkoi romahdella. Alkoi syntyä kehä, joka pyöri aina vain kovempaa: mielenkiinto kaikkeen romahti, kaveriporukat tuntuivat kaikkoavan(en vaan kyennyt enää pysymäään niissä mukana), vaikka kyselinkin aina välillä, miten menee ja yritin näyttää pirteältä kuin Hangon keksi, vaikka raastoi niin pirusti. Samalla vanhemmat paasasivat entistä enemmän, mikä antoi lisävauhtia kierteelle.
Hmmm...Lisätään tähän vielä, että jos on pohjalta(erityisluokalta) noussut ensin yläasteelle ja sieltä keskivaikeaan lukioon, ei puhtia ja taitoja ole tosiaan liikaa...Mutta kannatti yrittää olla aurinkoinen ja huomaavainen ahkera, vaikka ihan vaan vanhempien mieliksi(vai kannattiko).
Kun tätä samaa kehää oli jatkunut puolitoista vuotta, lisäyksenä yksipuolinen ihastus, josta ei (tietynlaisen rohkeuden puutteesta tiettyjen hauskojen pikkseikkojen vuoksi)tullut mitään), tuli totaalinen romahdus. Palikkatorni kaatui päälle. Kaikki; kaverit, koulu, vanhempien jonkinmoinen sietokyky, ponnistukset olla huomaavainen ja kuunnella samanlaisia torneja kantavia kavereita, rysähtivät kipeästi niskaan.
Tätä seurasi parin viikon ns valvekoomakausi(en tehnyt muuta kuin kävelin robottina paikasta A paikkaan B hullun kiilto silmissä), kunnes päätin vaihtaa opiskeluympäristöä ja saada etäisyyttä ns. vakiintuneista piireistä, saada aikaa ryömiä pois palikoiden alta.
Joku fiksu lääkäri määräsi sitten masennuslääkkeitä vuoden kestäneeseen(tai silloin ns. diagnosoitiin, mutta ollut kaiketi pidempään pohjalla) "itkupotkuraivari-masennukseen". Toimii ihan hyvin...paitsi että tulee hirveä olo ja paniikki, jos en ota, olen siis enemmän tai vähemmän riippuvainen näistä jännistä tabuista= TOSI HIENOSTI HOIDETTU!!!
Niitäkiskottu kohta toista vuotta, eikä loppua häämötä näillänäkymin. jännää
Oli tässä rumbassa opettavaisiakin puolia: Nyt vuoden ajan olen uudessa opiskeluympäristössä ja muutenkin, parsinut kasaan itseä ja halua jatkaa etiä päin.
Näkökenttä on laajentunut sille tasolle, että huomaa etteivät ujommat ja hiljaisemmat ihmiset välttämättä niin hirveän kauhistuttavan outoja ole, kaikilla ei mene yhtä helposti tai "nallekarkit ihan tasan", kuten joku taisi jossain sanoa.
Usein puhutaan myös siitä kuinka miehet ovat kuulemma yksinkertaisia ja naiset kuulemma vaikeita...no, miehet(HUOM. en yleistä,ei loukkaannuta) ajattelevat miesten tavoin mielestään käytännöllisesti yhtä asiaa kerrallaan, jolloin käytännön asiat sujuvat helposti ja nopeasti. Naiset ajattelevat useaa asiaa monesta eri näkökulmasta, ennen kuin sanovat tai tekevät jotain päätelmiä, ym.
Mielestäni kummatkin ihan kelpo tapoja. Olen vain miettinyt, että miten yksinkertainen suomalais"mies" selviytyy elämässä eteenpäin, jos osaa ajatella vain yhtä asiaa kerrallaan, eli miten selvitä eteenpäin niin, ettei esim. uudesta koulusta lennä suoraan sossun luukulle ja jotenkuten takaisin saadut kaverit kaikkoa taas; eikä päähän mahdu mitään muuta??????
Haluttaisi hakata päätä seinään ja huutaa niin per*****sti, mutta kai pitää yrittää vielä löytää se tie keplotellakseen kaiken mahdollisen eteentulevan tahdissa selväjärkisenä.
Joo, sorge, angstia tavaraa,mutta tulipahan vuodatettua päänsisältöä vähän johonkin...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Älä usko sitä Minn**, se nyt luulee tietävänsä kaikesta kaiken; Kyllä nallekarkit saa menemään tasan, kun jakaa sen viimeisen (tai antaa sen jollekin ulkopuoliselle).
Elämä ei oo juu reilua, mut sitä täytyy vaan luottaa itseensä... Muista poikkeavat tyypit on paljon mielenkiintoisempia, kuin "yhteiskuntakelpoiset". Älä muretu muru.
Kiitos :).
Niin sen pitäisi olla: Pitäisi kiinnittää vähemmän huomiota niihin ensivaikutelmii, oppia ymmärtämään toisia, ei pelkästään niiden ensivaikutelmien ja luulojen pohjalta, vaan sillain suvaitsevaisesti, miksi toinen ajattelee niin, mitä hän on kokenut, jotta ajattelee niin.
Aina ei tietenkään ole helppoa hyväksyä toisen käytöstä, tulee hetkiä tai kausia, jolloin yksi väärä sana omasta, tai toisen suusta saa aikaan pitkän katkeran tarinan, kuinka pidetään eripuraa ja katsotaan toista nenänvartta pitkin. Sitä me jokainen teemme vääjäämättä joskus, ihan huomaamattamme. Sille emme voi mitään, se on ihmisluonne, toimia kokemuksen ja ympäristön kautta, siten mielemme toimii.
Aina voi kuitenkin, tai pitäisi voida ymmärtää, tai ainakin tulla jotenkuten toimeen toisten kanssa, sitä on se suvaitsevaisuus, ymmärretään ja kuunnellaan. Ei tarvitse olla nero, että kykenee huomioimaan toisen, ymmärtämään tätä silloin kun tällä ei mene kaikki hyvin, tai vaikka toimii huonon olon vuoksi tökerösti.
Aina pitäisi voida nähdä myös niitä hyviä puolia, olemme kuitenkin vain ihmisiä, emmekä voi nähdä toistemme ajatuksiin, miksi joku toimi joskus juuri sillä tietyllä tavalla, jota emme välttämättä arvostaneet.
On kuitenkin tosi usein vaikeaa olla menemättä mukaan pistävien katseiden kehään, kun hirveän monet lahkovat ihmiset edellämainittujen seikkojen vuoksi juuri tällä metodilla: N.S. Normaalit ja sitten ne hiljaisemmat, alakuloisemmat ja pälyilevät, "erikoisemmat".
Ja BTW:jos nyt olet hän, jota veikkaan, sanon, että Don,t worry, no worries!:) Eripurista pääsee yli ennemmin tai myöhemmin, joskus se vie tosipaljon aikaa ja kalvaa mieltä, mutta... no muttamutta... On tärkeää tosiaan, ettei ala pitkävihaiseksi, sillä jos muistelisimme kokoajan niitä toisten tekemisiä tai sanomisia, olisi aika hankalaa olla sujut kenenkään kanssa, kaikki kämmää joskus.
Kyllä se Minn* MUN MIELESTÄ ihan asiallinen henkilö on, välillä tosin tuntuu, että vähän putoaa kärryiltä,ja "jäätyy" ( :D ) mutta on kuitenkin aina valmis kuuntelemaan... Oon ollut aika monella psykologilla, jotka ei oo jaksanu kuunnella ollenkaan ja oon huomannu heti, ettei niitä kiinnosta.
Minn* ainakin selvästi yrittää olla mukana, mutta eihän se aina helppoa oo ja kyl mullakin tosiaan tulee sillon helposti sellanen " nyt toi luulee tietävänsä kaikesta kaiken"-olo.
Mutta joo, koitahan hei säkin jaksella, etiä päin vaan :)