monta syksyä kuljin kuin unessa. ja unessa olinkin,suurimman osan ajasta nukuin.valokuvista olen saanut jälkeenpäin katsoa missä olen ollut,kenen kanssa kulkenut..kamalia aikoja.
ja kun alkoi miettimään, että miksi ne kaikki minun kohdalle ovat tulleet,alkoholistivanhemmat, koulukiusaaminen,synnytyksenjälkeinen masennus, kaamosmasennus..olenko minä maailman ainoa hullu?eikö muut ajattele asioita niinkuin minä?
vihdoin sain itseäni niskasta kiinni ja menin psykiatrille.koskaan aikaisemmin en ollut voinut kertoa elämästäni kenellekään,ei silti ettei olisi ollut kuuntelijoita.en vain ole koskaan osannut puhua asioistani.olen aina ollut se porukan pelle,se joka on aina iloinen ja laskee leikkiä kaikesta.mutta sen kulissin kantaminen vaati paljon,ja silloin minusta tuntui etten jaksa enää kannatella vaivalla rakentamiani kulisseja,vaan hajoan kaiken keskelle.
kerroin psykiatrille elämäntarinaani, ja hän itki.minunko elämäni on niin kamalaa että ventovieras ihminen itkee? ja vielä sellainen joka on jo varmasti kuullut kaiken? sain lääkkeet, joiden voimalla kestin kaamosmasennuksen, ja sen syksyn pahimman iskun kun läheinen ihminen kuoli käsiini.ilman lääkkeitä tuskin olisin tässä enää kirjoittamassa.lääkkeiden ansiosta en itkenyt hautajaisissa.nekun tappavat kaikki tunteet.
odotan taas kevättä ja kesää.silloin herään eloon ja pursuan energiaa.minua ei ilmeisesti ole tarkoitettu tälläiseen maahan,missä metsäneläimetkin menevät talveksi nukkumaan ja linnut lentävät etelään.kuihdun samalla tavalla kuin niittykukat,varisen kuin koivun lehdet kun syksy alkaa näyttää ensimerkkejään.
teille muille samankokeneille toivon hyvää jatkoa. eletään vaikka ihan piruuttaan.aina on olemassa jokin syy,miksi tänne on jäätävä.aina on olemassa joku,joka ajattelee,vaikka välillä et häntä muistaisikaan.
voimia ja jaksamista...
ja kun alkoi miettimään, että miksi ne kaikki minun kohdalle ovat tulleet,alkoholistivanhemmat, koulukiusaaminen,synnytyksenjälkeinen masennus, kaamosmasennus..olenko minä maailman ainoa hullu?eikö muut ajattele asioita niinkuin minä?
vihdoin sain itseäni niskasta kiinni ja menin psykiatrille.koskaan aikaisemmin en ollut voinut kertoa elämästäni kenellekään,ei silti ettei olisi ollut kuuntelijoita.en vain ole koskaan osannut puhua asioistani.olen aina ollut se porukan pelle,se joka on aina iloinen ja laskee leikkiä kaikesta.mutta sen kulissin kantaminen vaati paljon,ja silloin minusta tuntui etten jaksa enää kannatella vaivalla rakentamiani kulisseja,vaan hajoan kaiken keskelle.
kerroin psykiatrille elämäntarinaani, ja hän itki.minunko elämäni on niin kamalaa että ventovieras ihminen itkee? ja vielä sellainen joka on jo varmasti kuullut kaiken? sain lääkkeet, joiden voimalla kestin kaamosmasennuksen, ja sen syksyn pahimman iskun kun läheinen ihminen kuoli käsiini.ilman lääkkeitä tuskin olisin tässä enää kirjoittamassa.lääkkeiden ansiosta en itkenyt hautajaisissa.nekun tappavat kaikki tunteet.
odotan taas kevättä ja kesää.silloin herään eloon ja pursuan energiaa.minua ei ilmeisesti ole tarkoitettu tälläiseen maahan,missä metsäneläimetkin menevät talveksi nukkumaan ja linnut lentävät etelään.kuihdun samalla tavalla kuin niittykukat,varisen kuin koivun lehdet kun syksy alkaa näyttää ensimerkkejään.
teille muille samankokeneille toivon hyvää jatkoa. eletään vaikka ihan piruuttaan.aina on olemassa jokin syy,miksi tänne on jäätävä.aina on olemassa joku,joka ajattelee,vaikka välillä et häntä muistaisikaan.
voimia ja jaksamista...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kiitos.