Luin tuossa Eve Mannun kirjoittaman kirjan Musta tulee perhe. Oli kyllä hyvää tekstiä, suosittelen myös muille yksin odottaville. Tässä kirjassa ei kertaakaan sanottu, että pyydä puolisoa hieromaan alaselkääsi kun et saa nukuttua tai pyydä puolisoa tuomaan aamulla sinulle sänkyyn hapankorppuja pahoinvoinnin välttämiseksi. Ai ketä? Sitä sitä voi miettiä kun vaihtaa aamulla kuulumisia vessanpöntön kanssa.
Onko muilla yksin odottavilla samanlaisia tunteita, että pelottaa ja vituttaa ja ahdistaa ja naurattaa ja tekee välillä kaikkea yhtä aikaa? Kukaan ei kysy naiselta, joka elää avo- tai avioliitossa ja odottaa lasta, että
- oletko varma siitä, kuka sen isä on?
- oletko miettinyt raskauden keskeytystä?
- tämähän oli vahinko, vai mitä??
Mikä ihmisiä vaivaa.. Jos odottaa lasta yksin, niin antaako se tosiaan oikeuden puuttua joka asiaan ja sanoa tai kysyä ihan mitä tahansa? Tuollainen käyttäytyminen sattuu ja saa surulliseksi.
Onko muilla yksin odottavilla samanlaisia tunteita, että pelottaa ja vituttaa ja ahdistaa ja naurattaa ja tekee välillä kaikkea yhtä aikaa? Kukaan ei kysy naiselta, joka elää avo- tai avioliitossa ja odottaa lasta, että
- oletko varma siitä, kuka sen isä on?
- oletko miettinyt raskauden keskeytystä?
- tämähän oli vahinko, vai mitä??
Mikä ihmisiä vaivaa.. Jos odottaa lasta yksin, niin antaako se tosiaan oikeuden puuttua joka asiaan ja sanoa tai kysyä ihan mitä tahansa? Tuollainen käyttäytyminen sattuu ja saa surulliseksi.
Vastaukset 20
Vanhimmat
yksin. Kovin paljoa ei ole kyselty. Ensimmäistä odottaessani muutaman kerran kysyttiin kenen lapsi on. Lapsen syntymän jälkeen asenteet on ollut mielenkiintoisia. Pariskunnat saa helpommin hoitoapua jotta voivat hoitaa parisuhdettaan, yksinhuoltajallahan sitä tarvetta ei ole.
Toista odotan isän kanssa "yhdessä". Meillä ei siis ole muuta yhteistä kuin tuleva lapsi. Kelan sivuilla huomasin ettei etävanhempana olevalle isälle makseta isyyslomaa. Yh-äiti siis tarvitsee tukea vähemmän kuin isän kanssa yhdessä asuva äiti.
En tiedä olenko vain tavallista vahvempi vai halusinko vaan lasta niin kovasti mutta kukaan ei ole onnistunut isosti loukkaamaan. Kynnys myöntää väsymystä on ehkä korkeampi kuin muilla odottajilla, olenhan itse tähän halunnut.
Onnea sinulle!
Kyllä niitä riittää noita paskan puhujia meidän avioliitossakin elävien harmiksi. Kyllä minultakin tuli työkaveri heti kommentoimaan että vahinkohan tuo oli? (vaikka edellinen oli mennyt kesken vajaa puolivuotta sitten...)
Vittuilin hänelle takasin, että uskoisitko jos myöntäisin että vahinko oli? (eikä hän sitäkään käsittänyt??????)
Älä anna muiden puheiden sinuun vaikuttaa, tasapainottomia muiden mollaajia riittää aina.
Itse mietin asiaa vaikka lapsellani onkin isä ja minulla siinä ihana mies, kun miehen työn takia kävin neuvolan perhevalmennuksessa yksin, että miltä tuntuisi kuunnella tätien kertomaa ainoastaan näkökulmasta "kaikilla lapsilla on isä ja naisilla mies automaattisesti myös raskausaikana" jos oma raskaus olisi ilman miestä/isää. Siellä sitä paasattiin että isä sitä ja isä tätä.
Huomasin pariskuntien katseista että minun luultiin olevan yksinodottaja. Se säikäytti tavallaan, sitä mietti omassa mielessään mitä ne miettii ne pariskunnat jotka käsikädessä marssii perhevalmennukseen.. tämä sai miettimään miltä teistä tuntuu jotka oikeasti yksin odotatte ja rakennatte kotipesää lapselle yksin. Ei voi tuntua joka hetki helpolta. Jotenkinko onnellisempia ne jotka pariskuntina odottavat? Itse nostan hattua ja arvostan yli kaiken rohkeita naisia joilla riittää rohkeus ja urheus tehdä lapsi yksin ja rakentaa perhe ilman isää/miestä. Arvostan todella paljon. Itse kun en osaa kuvitellakaan selviäväni tästä kaikesta yksin.
Itse jutustelin neuvonnassa yksin odottavan kanssa ja hänkin sanoi että sitä vaan automaattisesti kummaksutaan ja siitä puhutaan kylillä. Hän vaan oli päättänyt olla välittämättä ja rakensi perhettään yksin, ja sanoi olevansa kuitenkin onnellinen. Siinä on varsin vahva nainen, oli mukava ystävystyä sellaisen kanssa. Itsellä oma mies on paljon poissa kotoa töiden takia joten tavallaan tuntui kuin olisi löytänyt ihmisen joka ymmärtää miltä mahan kasvatus yksin tuntuu. Toivottavasti osaan ymmärtää häntäkin riittävästi etten tahattomasti aiheuta pahaa mieltä sanoillani. En aina osaa ajatella kuten yksin odottava, häneltä oppii ihan uusia näkökulmia asioihin.
Tsemppiä hurjasti kaikille yksinodottaville!!
Halusin tarttua ajatukseen,että yksinodottajat ja yksinhuoltajat ovat erityisen sankarillisia ja ettet itse koe kykeneväsi vastaavaan. Itse en ollut yksinodottaja, mutta päädyin lapsen ekan ikävuoden aikana yhteishuoltajuuteen hänen isänsä kanssa. Se toimii vaihtelevalla mnestyksellä, mutta haluan tuoda esiin tärkeän pointin: KENENKÄÄN ei oikeasti kannata tukeutua kumppaniinsa niin täysin, ettei voisi selvitä tilanteen vaatiessa häntä ilmankin. Siksi hieman karsastan ihannointia, joka kätkee sisälleen oletuksen, että yksinhuoltajat ovat niitä "toisia", jotka kohtaavat vaikeuksia, joihin itsen en oletettavasti koskaan tarvitse ottaa kantaa.
Suhde voi olla hyvä ja ihana, mutta elämä voi vastaavasti yllättää ja päättää parisuhteen esim. tapaturmaisen kuoleman kautta.Tiedänpä tapauksen, jossa mies sai vakavan ja pysyvän aivovamman vaimon ollessa raskaana, eikä siis kykene osallistumaan perhe-elämään mitenkään. Ja toisen, jossa äiti -ja vaimo kysyy mieheltä lupaa päästäkseen ihan itse ja ekaa kertaa taloyhtiön kokouksen, vaikka kämppä on kummankin nimissä...Vanhemman on kyettävä asettamaan omat avuttomuutensa ja menetyksen ja pettymyksen tunteensa sivuun, eikä takertua ajatukseen, ettei selviä yksin. Oma eroni oli senkin vuoksi tuskallinen, että en aluksi yksinkertaisesti suostunut pärjäämään yksin, kunnes tajusin, että on vaan pakko. Pelko siitä, että minustako yksinhuoltaja ajoi jopa lapsen edelle, kunnes tajusin, että oli aika aikuistua. Tajusin, että kuka tahansa äiti -tai isä voi päätyä yksinhuoltajaksi erilaisten tapahtumien myötä, joten mitään kovin kategorista yksinhuoltajuudesta ei voida sanoa. Emme ole kummajaisia, eikä nimettömien ihmisten tarvitse sääliä tai kritisoida elämäntilannettamme vain sen vuoksi, että elämä nyt vaan meni näin.
Minäkin odotin toista lastani yksin.Tyttö nyt 2 ja puoli vuotta.Ja ihan hyvin on selvitty,vaikkakin olin alkuaikoina tosi väsynyt,kun isompi oli silloin 6 vuotta ja vaati myös osansa.Tosin ei minulla ollut esim.isovanhempia apuna kun vanhempani on kuolleet.
Sain myös ikäviä kommentteja vierailta ja myös ihan omilta sukulaisilta.Vahinkohan sen on täytynyt olla,eikö yksi lapsi opettanut?Kuka on isä?Kuntako maksaa elatusmaksun yms paskaa.Pitää vaan antaa samalla mitalla takaisin.Mielestäni asia on kuitenkin aika henkilökohtainen ei kenelläkään pitäisi olla oikeutta udella.
Siskoni oli mukana synnytyksessä.
Toivon voimia sinulle ja onnea!!!
Mulla on kyllä vielä tuoreessa muistissa tuo yksinodotus. Ei ollut mitään helppoa aikaa... Poika on kohta puolivuotias ja ihan näinä päivinä tulee vuosi täyteen kun viimeisen kerran näin lapsen isän. Kai se on joku "virstanpylväs" tämäkin. :D
Iteltäkin nousi savu korvista kun kuuli juttuja esimerkiksi, että "kyllähän se mies voi hakea kaupasta jos jotain puuttuu, älä nyt osta mitään turhia ennen syntymää" tai "kyllä se mies tuo sitten sairaalaan ne tavarat jotka unohtuu kotiin". Mikä mies?!
Ihmettelen naisia jotka sanoo etteivät mitenkään pärjäisi yksin. Varmasti se tuntuu siltä kun on koko ajan ollut mies siinä apuna, ja jos vielä on ollut koliikkia tms. mutta totuus vaan on se, että jos ei miestä ole niin yksinhän se on pärjättävä. Onko siinä muka vaihtoehtoja?
Itse olen siitä onnekas että poika on ollut todella rauhallinen ja "helppo" lapsi, ehtii nauttia tästä äitiydestä, vaikka tietysti eihän tämä mitään ruusuilla tanssimistakaan ole.
Ei ole silti alkuvaikeuksien jälkeen tullut mieleen ettei yksin pärjäisi. Mulla on onneksi myös vanhemmat jotka auttaa, ilman heitä olisi varmasti tosi vaikeaa.
Jos lapsi on ensimmäinen niin voin taata että alku tulee olemaan vaikeaa, itsellä ainakin oli.
Luulin ihan oikeasti että kuolen, etten ikinä tule pärjäämään, en osaa, en pysty enkä halua. Mutta nyt olen oikeasti todella onnellinen että mulla on tuollainen pieni aurinko elämässäni. :)
Parempaa lahjaa ei ihminen voi saada kuin oman lapsen. Oma lapsi todella pistää elämän oikeisiin mittasuhteisiin.
Aluksi mä haikailin menneitä, sitä kun sai mennä ja tulla, käydä baareissa ja valvoa yöt ja nukkua päivät. Nyt sitä tajuaa jo että mikä tässä elämässä todella on tärkeintä. =)
Toivotan oikein paljon tsemppiä kaikille yksinodottajille!! :)
Miksi se mies ei ole maisemisssa? Tyritkö ?
Mutta anna nyt nyt muiden maksaa holtittomuutesi.
Miksi sinulla ei ole naista maisemisssa Tyritkö ?
(Kuka sina kirjoita kuin maahantuotu ei-suomalaine?)
Voi voi sentään. Et siis huomannut rakastelet ilman ehkäisyä että,voit saada lapsia.
Mutta älä pyydä mitään muuta kuin lapsilisää yhteiskunnalta.
minun mielestäni silti kaksi tarvitaan että paksuks paukahtaa!
Miksi sinun mielestäsi lapsen isän ei tarvitse olla vastuussa lapsesta?
Ainoa täysin varma ehkäisy on täysi pidättäytyminen seksistä! Luulisi miestenkin sen tietävän..
lapsilisän ja elatustuen, jos lapsen isä ei maksa elatusapua. Mitä muuta luulet heidän saavan?
sit ne raukat kuvittelee, että ne voi lapsen avulla saada miehen elämäänsä. Heh!
Eikös tästä ollut jo puhetta aikaisemmin, että pitää ryhdistäytyä ennenkuin kirjoitellaan julkisille foorumeille?
Tekstisi on totaalinen pohjanoteeraus, melkein hävettää puolestasi! Kännissäkö siellä on kekkuloitu, vai miten tuo oikeinkirjoituskin on noin pahasti hukassa? Pidä nyt mielessä että edustat sentään yliopistokaupunkilaisia, eihän tuollaista tekstiä suolla edes (huuuu...) ne hirveät ammattikoululaiset.
Harvempi varmaan niin typerä on, vaikka sellaisiakin luultavasti löytyy. Veikkaanpa että suurin osa yksinodottajista ei suunnitellut jäävänsä yksin mahaa kasvattamaan. Miehen kun on helppo päättää että "en mä haluukaan" ja suksia matkoihinsa.
kuvittelin ja kuvitelkaas vielä sain sen miehen elämääni=) Molemmat lapsemme yksin odotin ja pitkään myös yksin hoidin nyt ollaan menossa kesällä naimisiin.
Oli pakko kirjoittaa ku luin näitä.. Itse olen kohta 20 vuotias ja 9 kuulla raskaana oleva nuori nainen. Ja koska tekstit kosketti minua niin olen yksin lapsen kanssa! Ensin ajatus pelotti aivan kamalasti että apua mitä teen mutta pitkän ja tarkan harkinnan jälkeen päätin että pidän lapsen! Onneksi omat vanhempani otti asian hyvin niin en ollut aivan yksin.. Isä tietää asiasta mutta koska hänelle on kaikki muu tärkeämpää niin me ollaan päätetty pienokaisen kanssa pärjätä omillaa! Päivääkää en ole päätöstä katunut nyt vain odotan synnytystä! Ihmiset katsovat kyllä minua usein todella alentuvasti! kun olen viellä nuori... Ja ihmiset puhuvat kamalia asioita mutta olen päättänyt olla välittämättä sillä itse tiedän että minusta tulee hyvä äiti!
60-70 -luvuilla olisit ollut normi-ikäinen äiti :)
yksin. Minua on risonut eniten ne "miten ihmeessä sinä jaksat yksin lapsen hoitaa" ja "entä jos sinulle tulee koliikkilapsi/kaksoset"-jutut. No jos tulee niin entäs sitten?? Ei se tarkoita maailmanloppua ja että taivas alkaisi yhtäkkiä syöksemään tulta ja tulikiveä.. Sitten olisi vain elettävä sen mukaan, en varmaan olisi ensimmäinen yh-äiti sellaisessa tilanteessa ja kun muut on pärjänneet niin miksen minäkin. Toinen asia mikä ärsyttää on se kun huomaa miten kovasti ihmisiä (sellaisiakin jotka ei edes henkilökohtaisesti tunne minua) kiinnostaa tämän lapsen isän henkilöllisyys. Läheisimmät ystäväni ei saa hetken rauhaa näiltä utelijoilta, jos vastaavat että eivät tiedä niin tulee että "pakkohan sinun on tietää" ja "kyllä sinä minulle voit kertoa" jne..
Olen myös ollut yo sekä nykysin yh. Olen ollut todella onnellinen sekä odotusajan, että nyt vauva- ja taaperoajan.
Ystäväni, jotka ovat liitoissa saaneet lapsia ovat usein valittaneet parisuhde yms. vaikeuksista ja siitä, kuinka mies ei sitä ja tätä. Luoja, että olen onnellinen kun olen tuollaisesta välttynyt. Olemme saaneet kahden tyttäreni kanssa elää tasapainoista ja riidatonta elämää. Myös vauva-aikana, jolloin yöllisiä heräilyjä saattoi kerääntyä lähes kymmenen, ajattelin, miten raivoissaan sitä olisi, jos kuvittelisi saavansa miehen apua tuolloin, eikä sitä kuitenkaan saisi.
Useimmissa suhteissa tämä näyttääkin olevan vakio, että miehet uskottelevat olevansa mukana vauvahoidossa ja kodinhoidossa, mutta omat menot ja teot ovat silti tärkeempiä kuin perhe. Onnea yksinodotukselle, nauti :)
Sain kolme lasta parisuhteessa. Neljäs syntyi suhteeseen, joka päättyi raskausuutiseen. Tämä odotus ja vauva-aika oli kaikkein helpoin, vaikka vauva on ollut kaikkein vaativin. Ei ole ollut kinoja lapsen isän kanssa kun isi päätti livistää. Paremmin olen jaksanut ja vähemmän on ollut työtä. Tietenkin joskus kauhistuttaa se, että mitä tapahtuu, jos minusta aika jättää. Tällaisessa tilanteessa voi hakea oikeuden päätöksellä esim. jonkun lähiomaisensa lapselle oheishuoltajaksi.
Miksi yhä tänäkin maailmanaikana miehet niin usein ottavat sellaisen vähintään puolivapaamatkustajan roolin vanhemmuuden suhteen?