Jos tiedät jonkun ujon, hiljaisen esim. luokallasi tai työpaikallasi, joka on aina yksinään eikä hänellä näytä olevan kaveria, niin mene ja tutustu häneen! Hän saattaa olla aivan erilainen kuin luulit.. Ja luultavasti hän yllättyy iloisesti siitä, että joku vaivautuu tutustumaan häneen.
Itse olen ujo, hiljainen ja epäsosiaalinen ja toivon että joku yrittäisi tutustua minuun, koska itselleni on niin vaikeaa mennä muille juttelemaan.
Pelasta jonkun päivä!
Itse olen ujo, hiljainen ja epäsosiaalinen ja toivon että joku yrittäisi tutustua minuun, koska itselleni on niin vaikeaa mennä muille juttelemaan.
Pelasta jonkun päivä!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olisihan se todella kiva jos joku joskus haluaisi tulla tutustumaan. Nimenomaan haluaisi. Mutta en toivoisi, että ihmiset lähestyisivät minua säälistä tai velvollisuudentunteesta, koska siinä tulisi sellainen olo että toisen käytös on alentavaa, ja että se ihminen säälii minua ja näkee itsensä minua ylempänä.
Voi myös olla ettei tiedä toisen ujoudesta! Jos näkee jonkun ihmisen iloisena ja puheliaana kavereidensa seurassa. Sitten haluaisi tehdä vaikkapa ihan tuttavuutta ja huomaa, että toinen vähän ujostelee. Toivoisin, ettei siis kuviteltaisi mitään ennakkoluuloja toisesta, kiinnostaako häntä oikeesti jne... kun ei toista kuiteskaan tunne.
Mulla oli joskus näin - itteni ujommaks odotin
Minä ainakin olin iloinen, kun aikoinaan yläasteella eräs tyttö tuli juttelemaan mulle, nähtyään mut usein yksin. Siihen aikaan olin tosi hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, ja tää tyttö otti mut osaksi kaveriporukkaansa. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen, vaikka emme olekaan enää vuosikausiin olleet yhteydessä. Nykyisin jaksan ihmetellä kommenttia, jonka sanoin silloin hänelle, kun hän kysyi "miksi en juttele kenenkään kanssa". Vastasin nimittäin, etten uskonut kenenkään haluavan jutella kanssani. No, se varmaan oli totta siinä tilanteessa, mutta tuohon tilanteen syntyyn olisin itse voinut aikanaan käytökselläni vaikuttaa paljon. Voihan se olla niinkin, että toiset luulivat, etten ollut kiinnostunut heidän seurasta, kun olin niin eristäytynyt. jälkeenpäin olen harmitellut esimerkiksi sitäkin, että kun luokallemme tuli uusi tyttö, tutustuin häneen aluksi hyvin, mutta sitten vain sain yhtäkkiä päähäni, ettei hän varmaan ole kiinnostunut seurastani. Aloin jotenkin kokea seuraavani häntä (tämä on asia, jota yhä joskus hieman pelkään, että joku joka ei oikeasti haluaisi olla seurassani, on siinä pelkästä kohteliaisuudesta, kun ei kehtaa sanoa, että seurani ei kiinnosta). Aloinkin sitten vältellä tämän tytön seuraa, ja tottakai hän löysi uuden kaveriporukan.
Lukiossa muuten tahdoinkin sitten itse auttaa toista yksinäistä, koska tiesin hyvin miltä yksinäisyys tuntuu. Teimme sen oikeastaan kaverini aloiteesta, koska olin vielä silloinkin itse aika ujo, mutta olin kuitenkin jo hyvin sosiaalinen, ja kavereita minulla oli silloin tosi paljon. Niinpä sitten otimme tuon tytön kaveriksemme. En sitten tiedä mitä hän siitä ajatteli, mutta olin itse kokenut vastaavasti yläasteella tuon niin mahtavana tekona, että ainakin minulle tuli hyvä mieli, kun koin auttaneeni jotakuta.