laivojen ääntä ulapalla

uimassa (viittaan kommenttiisi murukullalle)?

Meri on vahva elementti - ja runollinen. Merihän ei sinänsä ärjy, ei kuiskaa, ei hyväile - se vain liikkuu omien sääntöjensä mukaisesti. Mutta inhimillinen taipumuksemme antropomorfismiin, hienosti sanottuna, itsemme kaltaisen olemisen ja toiminnan siirtämiseen luonnolle, sen eläville tai elottomille kappaleille ja elementeille, ilmiöille, nostaa meren irralleen merestä: kohtaamme ilmiön sellaisena kuin se on meille, meissä, emme sellaisena kuin se on itsessään.

Antropomorfismi ei silti tarkoita epätodellisuudessa elämistä, vaan - parhaimmillaan - syvää todellisuudessa elämistä. Koska tunteemme, ajatuksemme ja unelmamme (joita liikkuva, tempova, ärjyvä ja kuiskiva meri elävöittää) ovat todellisuutta. Omien aistimustensa kohtaaminen ja samalla tiedostaminen että meri on jotain enemmän kuin nämä, että se on mielikuvistani ja aistimuksistani riippumaton jota antropomorfismini ei voi sitoa, ja että tavallaan myös minä olen jotain enemmän, on kaunis sanaton kokemus. Elämän ainutlaatuisuus, oman paikkansa kohtaaminen ja maailman vastaanottaminen joka hetkisenä lahjana, wau.

Muutama päivä sitten olin kävelyllä rantakallioilla, osittain jäisillä, myrskyävää merta, sen pauhaavia ja pärskiviä aaltoja katsellen, kuunnellen. Kuinka jokin voikin olla samaan aikaan niin voimakas ja kuitenkin rauhoittava. Lopuksi sattui pieni vahinko, lapsellisuutta ja varomattomuutta, kun katselin että tuostapa kivasti aalto heittää pärskynsä kiven yli, niin menin kiven taakse ja lykkäsin naamani näkyville että anna nyt tulla lähtöpusu, mutta en osannut arvioida aallon voimaa kohdalleen ja niin sainkin kunnon moiskun. Siitä sitten kivikosta noustessa vaatteet kalsareita ja sukkia myöten läpimärkinä sydän lauloi mutta kulkeminen oli vähän kankeaa. Onneksi autolle ei ollut kuin puolisen kilometriä ja kaverilta löytyi muovinen istuimen suoja etten hänen autoa kastellut.

Illalla pääsee avantoon ja saunaan.

Mutta käy se uiminen ilman saunaakin. Tässä kuva joulupäivältä. Uintireissun jälkeen pukki jätti partansa ja takkinsa puun oksalle.

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1230225104137_1_large.jpg

Kauniita elämän päiviä Margittalle!

parta.

old_profile_49106 kirjoitti:

uimassa (viittaan kommenttiisi murukullalle)?

Meri on vahva elementti - ja runollinen. Merihän ei sinänsä ärjy, ei kuiskaa, ei hyväile - se vain liikkuu omien sääntöjensä mukaisesti. Mutta inhimillinen taipumuksemme antropomorfismiin, hienosti sanottuna, itsemme kaltaisen olemisen ja toiminnan siirtämiseen luonnolle, sen eläville tai elottomille kappaleille ja elementeille, ilmiöille, nostaa meren irralleen merestä: kohtaamme ilmiön sellaisena kuin se on meille, meissä, emme sellaisena kuin se on itsessään.

Antropomorfismi ei silti tarkoita epätodellisuudessa elämistä, vaan - parhaimmillaan - syvää todellisuudessa elämistä. Koska tunteemme, ajatuksemme ja unelmamme (joita liikkuva, tempova, ärjyvä ja kuiskiva meri elävöittää) ovat todellisuutta. Omien aistimustensa kohtaaminen ja samalla tiedostaminen että meri on jotain enemmän kuin nämä, että se on mielikuvistani ja aistimuksistani riippumaton jota antropomorfismini ei voi sitoa, ja että tavallaan myös minä olen jotain enemmän, on kaunis sanaton kokemus. Elämän ainutlaatuisuus, oman paikkansa kohtaaminen ja maailman vastaanottaminen joka hetkisenä lahjana, wau.

Muutama päivä sitten olin kävelyllä rantakallioilla, osittain jäisillä, myrskyävää merta, sen pauhaavia ja pärskiviä aaltoja katsellen, kuunnellen. Kuinka jokin voikin olla samaan aikaan niin voimakas ja kuitenkin rauhoittava. Lopuksi sattui pieni vahinko, lapsellisuutta ja varomattomuutta, kun katselin että tuostapa kivasti aalto heittää pärskynsä kiven yli, niin menin kiven taakse ja lykkäsin naamani näkyville että anna nyt tulla lähtöpusu, mutta en osannut arvioida aallon voimaa kohdalleen ja niin sainkin kunnon moiskun. Siitä sitten kivikosta noustessa vaatteet kalsareita ja sukkia myöten läpimärkinä sydän lauloi mutta kulkeminen oli vähän kankeaa. Onneksi autolle ei ollut kuin puolisen kilometriä ja kaverilta löytyi muovinen istuimen suoja etten hänen autoa kastellut.

Illalla pääsee avantoon ja saunaan.

Mutta käy se uiminen ilman saunaakin. Tässä kuva joulupäivältä. Uintireissun jälkeen pukki jätti partansa ja takkinsa puun oksalle.

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1230225104137_1_large.jpg

Kauniita elämän päiviä Margittalle!

parta.

Lähtevien laivojen sumutorvia, haikeudessaan raastava ääni, tullessaan satamaan, riemua ja toivoa mukanaan kantava. Vuoden aikan olen kävellyt tyttärieni kanssa ympäri Lauttasaarta, toipuessani syöpäleikkauksesta ja samanaikaisesta erosta. Merelle on hyvä huutaa kaikki epätoivo ja myös toivo..Yllättävästi se vaan kantaa kaikessa... Kiitos upeasta runosta !
Tarkkis

UPDATE_7417020 kirjoitti:

Lähtevien laivojen sumutorvia, haikeudessaan raastava ääni, tullessaan satamaan, riemua ja toivoa mukanaan kantava. Vuoden aikan olen kävellyt tyttärieni kanssa ympäri Lauttasaarta, toipuessani syöpäleikkauksesta ja samanaikaisesta erosta. Merelle on hyvä huutaa kaikki epätoivo ja myös toivo..Yllättävästi se vaan kantaa kaikessa... Kiitos upeasta runosta !
Tarkkis

Kiitos Tarkkis. Arvostan tätä palautettasi enemmän kuin ehkä ymmärrätkään.

old_profile_49106 kirjoitti:

uimassa (viittaan kommenttiisi murukullalle)?

Meri on vahva elementti - ja runollinen. Merihän ei sinänsä ärjy, ei kuiskaa, ei hyväile - se vain liikkuu omien sääntöjensä mukaisesti. Mutta inhimillinen taipumuksemme antropomorfismiin, hienosti sanottuna, itsemme kaltaisen olemisen ja toiminnan siirtämiseen luonnolle, sen eläville tai elottomille kappaleille ja elementeille, ilmiöille, nostaa meren irralleen merestä: kohtaamme ilmiön sellaisena kuin se on meille, meissä, emme sellaisena kuin se on itsessään.

Antropomorfismi ei silti tarkoita epätodellisuudessa elämistä, vaan - parhaimmillaan - syvää todellisuudessa elämistä. Koska tunteemme, ajatuksemme ja unelmamme (joita liikkuva, tempova, ärjyvä ja kuiskiva meri elävöittää) ovat todellisuutta. Omien aistimustensa kohtaaminen ja samalla tiedostaminen että meri on jotain enemmän kuin nämä, että se on mielikuvistani ja aistimuksistani riippumaton jota antropomorfismini ei voi sitoa, ja että tavallaan myös minä olen jotain enemmän, on kaunis sanaton kokemus. Elämän ainutlaatuisuus, oman paikkansa kohtaaminen ja maailman vastaanottaminen joka hetkisenä lahjana, wau.

Muutama päivä sitten olin kävelyllä rantakallioilla, osittain jäisillä, myrskyävää merta, sen pauhaavia ja pärskiviä aaltoja katsellen, kuunnellen. Kuinka jokin voikin olla samaan aikaan niin voimakas ja kuitenkin rauhoittava. Lopuksi sattui pieni vahinko, lapsellisuutta ja varomattomuutta, kun katselin että tuostapa kivasti aalto heittää pärskynsä kiven yli, niin menin kiven taakse ja lykkäsin naamani näkyville että anna nyt tulla lähtöpusu, mutta en osannut arvioida aallon voimaa kohdalleen ja niin sainkin kunnon moiskun. Siitä sitten kivikosta noustessa vaatteet kalsareita ja sukkia myöten läpimärkinä sydän lauloi mutta kulkeminen oli vähän kankeaa. Onneksi autolle ei ollut kuin puolisen kilometriä ja kaverilta löytyi muovinen istuimen suoja etten hänen autoa kastellut.

Illalla pääsee avantoon ja saunaan.

Mutta käy se uiminen ilman saunaakin. Tässä kuva joulupäivältä. Uintireissun jälkeen pukki jätti partansa ja takkinsa puun oksalle.

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1230225104137_1_large.jpg

Kauniita elämän päiviä Margittalle!

parta.

Hymyilen.
Ihanaa kun kastuit aallokossa.
Minulle käy usein niin.
Kun uskaltaudun tyrskyihin.
Ja sit palelen.
Mut nautin.
Kidutan sieluani.
Kiitos,,,elän ihmisiksi :)
Ja olin uimassa,,,,,,,