Tuli sekavaa tekstiä, pahoittelen.
Syksyn kirjoitukset meni ihan ok, ei ollut sen pahempia ahdistuskohtauksia ja motivaatiota riitti. Nyt joululoman viimeisellä viikolla alkoi sitten ahdistaa ja masentaa, motivaatio on tiessään vaikka pitäisi jo lukea täysillä kirjoiuksiin.
Sain ensimmäisen (ja tähän mennessä ainoan) paniikkikohtaukseni pari kuukautta sitten ja nyt ensimmäisellä kouluviikolla sain joka päivä jollain tunnilla kohtauksen oireita. Itkeskelen monta kertaa päivässä, en jaksa muuta kuin miettiä elämäni ja tulevaisuuteni toivottomuutta.
Noin vuosi sitten aloin sairastaa lievää anoreksiaa ja kesällä olinkin sitten keskivaikeasti alipainoinen. Syksyn kirjoituksiin pystyin taas syömään paremmalla omatunnolla "jotta järki juoksisi". Nyt en pysty ja tuntuu että aivot surkastuu siinä missä lihaksetkin. Olen joulusta huolimatta laihtunut enkä enää saa sitä syksyn asennetta päälle, on vaan pakko laihtua, hallita jotain tässä sekavassa elämässä.
Mulla on mielettömän huono itsetunto, olen parantumaton perfektionisti ja erittäin ujo. Tähän mennessä on aina tuntunut, että kaverit ymmärtää mutta ei enää. En enää viihdy niiden seurassa, jutut ei naurata, löydän niistä vaan kaikkea negatiivista ja haluan olla yksin. Kouluunmeno tuottaa joka aamu tuskaa, ei varsinaisesti koulun takia vaan ihmisten. Ja ehkä senkin takia että koulussa huomaa ajan kulun... päivät vaan vähenee ja kirjoitukset lähenee.
Vaikka selviäisinkin lukuloman urakasta ja kevään kirjoituksista, olisi edessä pääsykokeisiin lukemiset ja niistä ahdistumiset. En edes tiedä mitä opiskelisin lukion jälkeen. Kaikki sellaiset alat jotka mua kiinnostaa on mahdottomia päästä lukemaan.
Halusin vaan pysäyttää ajan ja nukkua ja itkeä ja lukea kirjoja ja kuunnella musiikkia. Elää yksin, oman pääni sisällä jossain mikä-mikä-maassa.
Tiedän että varmasti jokaisella abilla on tällaisia tuntoja kirjoitusten lähestyessä, mutta miksi nämä ongelmat kasaantuvat minulle niin ylivoimaisiksi? Kaveri vaan naureskelee että "hahhah mitään en oo lukenut", samalla kun mulle tulee itku kurkkuun. Mistä voi erottaa laiskuuden ja masentuneisuuden?
Olen jo oikeastaan päättänyt mennä terveydenhoitajalle ihan tuon paniikkikohtauksen ja oireiden takia, muusta en varmastikaan puhu. En osaa puhua ongelmistani, en edes kehtaa sanoa kuinka kauan tämän surkean tekstin kirjoittaminen kesti. Ja vielä menee varmasti pari viikkoa ennen kuin olen kerännyt tarpeeksi rohkeutta mennä terkkarille. Mutta pakko on mennä, mitä siitäkin tulisi jos saisin kohtauksen kirjoituksissa.
Mutta jos terkkari alkaakin tentata paniikin syistä ja ehkä huomaa laihtumiseni, en tiedä... luultavasti alan itkeä ja kaikki tuleekin ilmi... ja kaverit ja perhe ja suku saa tietää... silloin kaikki vaan ajattelee että mä on heikko (no, niinhän mä oon) kun en edes pientä kirjoitusten painetta kestä. Ja jos en saakaan kirjoituksiin mennessä itseäni kasaan ja tämä ralli siirtyy syksyyn niin mitä ihmettä mä teen elämälleni?
Mä tiedän jonkun varmasti ajattelevan ettei kirjotukset oo kaikki kaikessa, että terveys on tärkeämpää. Kai se niinkin on, mutta oikeasti tässä maassa koko systeemi perustuu suorittamiselle ja henkiselle vahvuudelle. Ei ole varaa olla masentunut ja sisäänpäin kääntynyt. Tällaselle ujolle ei tunnu olevan muuta mahdollisuutta kuin opiskella hampaat irvessä, muuten syrjäytyy tms.
Hukkasin punaisen langan tässä kirjoittaessani ja mun piti kysyä jotain neuvoa mutta unohdin senkin. No, yleisesti: Mitä mun siis pitäisi tehdä? Olen vaan niin eksyksissä. Onko kellään samanlaisia kokemuksia yo-kirjoitusten alta? Pitäisikö pusertaa kirjoitusten läpi kävi miten kävi, vai luovuttaa ja huutaa ettei musta oo tähän, oon säälittävä, antakaa pillereitä ja laittakaa mut osastolle. ?
Syksyn kirjoitukset meni ihan ok, ei ollut sen pahempia ahdistuskohtauksia ja motivaatiota riitti. Nyt joululoman viimeisellä viikolla alkoi sitten ahdistaa ja masentaa, motivaatio on tiessään vaikka pitäisi jo lukea täysillä kirjoiuksiin.
Sain ensimmäisen (ja tähän mennessä ainoan) paniikkikohtaukseni pari kuukautta sitten ja nyt ensimmäisellä kouluviikolla sain joka päivä jollain tunnilla kohtauksen oireita. Itkeskelen monta kertaa päivässä, en jaksa muuta kuin miettiä elämäni ja tulevaisuuteni toivottomuutta.
Noin vuosi sitten aloin sairastaa lievää anoreksiaa ja kesällä olinkin sitten keskivaikeasti alipainoinen. Syksyn kirjoituksiin pystyin taas syömään paremmalla omatunnolla "jotta järki juoksisi". Nyt en pysty ja tuntuu että aivot surkastuu siinä missä lihaksetkin. Olen joulusta huolimatta laihtunut enkä enää saa sitä syksyn asennetta päälle, on vaan pakko laihtua, hallita jotain tässä sekavassa elämässä.
Mulla on mielettömän huono itsetunto, olen parantumaton perfektionisti ja erittäin ujo. Tähän mennessä on aina tuntunut, että kaverit ymmärtää mutta ei enää. En enää viihdy niiden seurassa, jutut ei naurata, löydän niistä vaan kaikkea negatiivista ja haluan olla yksin. Kouluunmeno tuottaa joka aamu tuskaa, ei varsinaisesti koulun takia vaan ihmisten. Ja ehkä senkin takia että koulussa huomaa ajan kulun... päivät vaan vähenee ja kirjoitukset lähenee.
Vaikka selviäisinkin lukuloman urakasta ja kevään kirjoituksista, olisi edessä pääsykokeisiin lukemiset ja niistä ahdistumiset. En edes tiedä mitä opiskelisin lukion jälkeen. Kaikki sellaiset alat jotka mua kiinnostaa on mahdottomia päästä lukemaan.
Halusin vaan pysäyttää ajan ja nukkua ja itkeä ja lukea kirjoja ja kuunnella musiikkia. Elää yksin, oman pääni sisällä jossain mikä-mikä-maassa.
Tiedän että varmasti jokaisella abilla on tällaisia tuntoja kirjoitusten lähestyessä, mutta miksi nämä ongelmat kasaantuvat minulle niin ylivoimaisiksi? Kaveri vaan naureskelee että "hahhah mitään en oo lukenut", samalla kun mulle tulee itku kurkkuun. Mistä voi erottaa laiskuuden ja masentuneisuuden?
Olen jo oikeastaan päättänyt mennä terveydenhoitajalle ihan tuon paniikkikohtauksen ja oireiden takia, muusta en varmastikaan puhu. En osaa puhua ongelmistani, en edes kehtaa sanoa kuinka kauan tämän surkean tekstin kirjoittaminen kesti. Ja vielä menee varmasti pari viikkoa ennen kuin olen kerännyt tarpeeksi rohkeutta mennä terkkarille. Mutta pakko on mennä, mitä siitäkin tulisi jos saisin kohtauksen kirjoituksissa.
Mutta jos terkkari alkaakin tentata paniikin syistä ja ehkä huomaa laihtumiseni, en tiedä... luultavasti alan itkeä ja kaikki tuleekin ilmi... ja kaverit ja perhe ja suku saa tietää... silloin kaikki vaan ajattelee että mä on heikko (no, niinhän mä oon) kun en edes pientä kirjoitusten painetta kestä. Ja jos en saakaan kirjoituksiin mennessä itseäni kasaan ja tämä ralli siirtyy syksyyn niin mitä ihmettä mä teen elämälleni?
Mä tiedän jonkun varmasti ajattelevan ettei kirjotukset oo kaikki kaikessa, että terveys on tärkeämpää. Kai se niinkin on, mutta oikeasti tässä maassa koko systeemi perustuu suorittamiselle ja henkiselle vahvuudelle. Ei ole varaa olla masentunut ja sisäänpäin kääntynyt. Tällaselle ujolle ei tunnu olevan muuta mahdollisuutta kuin opiskella hampaat irvessä, muuten syrjäytyy tms.
Hukkasin punaisen langan tässä kirjoittaessani ja mun piti kysyä jotain neuvoa mutta unohdin senkin. No, yleisesti: Mitä mun siis pitäisi tehdä? Olen vaan niin eksyksissä. Onko kellään samanlaisia kokemuksia yo-kirjoitusten alta? Pitäisikö pusertaa kirjoitusten läpi kävi miten kävi, vai luovuttaa ja huutaa ettei musta oo tähän, oon säälittävä, antakaa pillereitä ja laittakaa mut osastolle. ?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kannattaa mennä puhumaan terkkarille tai varata aika terveyskeskukseen ja puhua lääkärin kanssa, sinun ongelmista. Pyydä että saat jotain lääkettä. Kokemuksesta tiiän että lääkkeistä on apua. Ja masennus saattaa lähteä jos tekee jotain asioille mitkä masentaa. Ja jos niille asioille ei voi tehä mitään niistä kannattaa olla välittämättä, esim. rankasta menneisyydestä.
Jos taas tulee olo että on tulossa paniikkikohtaus kannattaa hengittää n. 5 minuuttia hitaasti ja syvään. Se rentouttaa.
Kannattaa oikeesti syödä jotain, koska anoreksiasta ei tule mitään hyvää. Ennen pitkää joku huomaa sen ja voit joutua laitokseen ja sua pakotetaan syömään siellä laitoksessa eikä päästetä liikkumaan. Minä oon ollu anorektikko ja jouduin pakkohoitoon. Mua pakotettiin syömään eikä päästetty liikkumaan, lihoin tosi paljon. Olin myös tosi masentunut.
Aliravitsemus johtaa usein masennukseen. Jos syöt edes jotain sulle tulee parempi olo.
Sä selviät kyllä. Ja tekstisi ei ollut mun mielestä sekavaa.
Voi pikkuinen! Kun luin tekstiäsi tuntui kuin olisin sen itse kirjoittanut.
Valmistuin lukiosta 3,5 vuodessa viime syksynä (näin olin suunnitellutkin), vaikka olin hajauttanut kirjoitukset, silti ne tuntu mahdottoman raskailta!
Kirjoituspäivän jälkeen en kotona jaksanut muuta kuin itkeä ja maata. Eikä kukaan ymmärtänyt. Vanhemmat vain sanoivat tekeväni itsestäni marttyyrin, että olin itsekäs.
Lukuloma ja koko 3. vuosi oli tuskaa..aina piti lukea ja piti jaksaa ja piti osata ja osata. Mikään ei tuntunut menevän päähän. Halusin tietää kaiken, olla paras! Ahdistuin ja masennuin. Jollakin ihmeen konstilla selvisin ja jaksoin kirjoitukset..sitten tulikin loppu. Jäin kotiin makaamaan, suremaan ja itkemään. Olin (ja olen) mielestäni ruma ja lihava ( vaikka olenkin normaalipainoinen). Olen koko pienen elämäni halunnut olla hoikempi ja kauniimpi. Urheilen paljon ja tiedän vartaloni näyttävän normaalilta mutta se ei riitä minulle. Tahdon olla hoikka ja täydellinen..mutta miksi? ja kenen takia?
Nyt minulla on masennuslääkitys ja käyn säännöllisesti juttelemassa psykologilla. Seurustelen maailman ihanimman pojan kanssa ja keiken pitäisi olla hyvin..mutta eipä tunnu olevan.
Voin sanoa sinulle, että mitä tahansa ajattelet muiden ajattelevan ulkonäöstäsi tai painostasi on liioiteltua. Itse aina näkee itsensä paljon kauheampana. Itseasiassa muut varmasti ajattelevat että olet oikein nätti ja hoikka. Sinun ei tarvitsisi laihduttaa. Mutta kuten sanoit se on tällahetkellä ainutasia, jolla voit kontrolloida elämääsi. Kun kaikki muu tuntuu kaatuvan päälle niin syömistä pystyt hallitsemaan..se tuntuu turvalliselta ja hyvältä...vitsi mä onnistun!
Ajattele kuitenkin mitä anoreksia tekee sun terveydelle..se kuihduttaa sut pois kaikkien sun rakkaimpien luota :( Pystyisitkö esimerksi syömään terveellisesti..sitäkin sinun pitäisi hallita. Hallita sitä että syöt tarpeeksi päivässä ja et liian usein herkuttele..
Kirjoitit että sun on vaikeaa hakea apua koska et halua että kukaan tietää.. Mutta jos et hae apua sun olo huononee koko ajan. Voin kokemuksesta kertoa. Sä yllättyisit jos tietäisit, kuinka monella sunki lähipiirissä on masennusta..mä yllätyin ainakin! En todellakaan ollut ainoa! Kun kerroin asiasta ystäville niin ne rupes kyselemään usein kuinka jaksan ja välittämään..ei ne ollu huomannu ennemmin että oon sairas ja että mulla on niin paha olla.
Mäkin oon ressannu tulevista opiskeluista ja tulevaisuudesta..mutta anna päivien kulua yksi kerrallaan sun eteen tulee erilaisia vaihtoehtoja ja kun mietit vastausta..mieti asia siltä kannalta mitä oikeesti tykkäisit sisimmässäs tehdä..jotain mistä ite tuut iloiseksi. Yllätä itses! Ei sun tarvii opiskella lääkäriksi koska se on arvostettu ammatti!! Opiskele sitä mikä tulee sulta luonnostaan..mitä asiaa osaat ilman kauheeta pänttäämistä.
Toivoisin sun uskaltavan hakea apua sillä sillon sun olo alkais helpottamaan! Takaan sen!! Sun vain pitää kerätä siihen rohkeutta!
Halauksia ja toivoa tulevaan! Sä selviydyt varmasti kunhan vain uskot siihen silloinkin kun kaikki tuntuu mahdottomalta!
Kun menet terkkarille, ota tekstisi mukaasi. Siinä on kaikki asiat sanottuina jo valmiiksi, ei tarvitse ajatella, muistanko, uskallanko sanoa. Ei tarvitse muuta kuin uskaltaa antaa paperi käteen luettavaksi, jotta saat oikeaa hoitoa ja apua tilanteeseesi. Olet saanut hyviä neuvoja ja rohkaisua aiemmissa vastauksissasi. Jotta jaksaisit opiskella, sinun pitää voida paremmin, uskaltaa ottaa hoito ja apu vastaan. Meitä masentuneita ja voimattomia on paljon, et ole yksin.
Kiitti rohkaisevista vastauksista :)
Olen päättänyt huomenna mennä sinne terveydenhoitajalle, ja yritän saada puhutuksi. Tuo teksti-idea oli hyvä, vaikka jotain kohtia tekstistä pitääkin sensuroida.
Toivottavasti uskallan. Enkä ala vaan itkeä.