Lapsena, nuorena, osittain aikuisenakin olen ollut aina kiusattu ja erikoisena pidetty. Tuntuu, etten osaa olla ja elää niin ettei se ärsyttäisi tai herättäisi huomiota, tai herättäisi muiden ärtymistä minuun. Lapsena ja nuorena sain aina kuulla olevani huono, omituinen, ettei minusta tule mitään jne.
Minusta tuli kait ulkopuolinen seuraaja jo varhain. Olin aika yksinäinen, asuimmekin syrjässä enkä koskaan pyytänyt ketään meille kylään. Muistan lapsena hommailleeni paljon yksin kaikenlaista ja leikkini olivat erilaisia kuin muilla.
Pahinta oli koulukiusaaminen ylä-asteella. Päivittäistä nimittelyä, haukkumista, ivaa ja julkista nöyryyttämistä. Syrjimistä ja yksin jättämistä, tunsin olevani todella huono vaikka tein parhaani ollakseni kuin muut ja elääkseni normaalia teinin elämää. Osittain se onnistui, mutta kaikki oli niin raskasta, että väsyin ja olin valmis tekemään itsemurhan ysillä. En kuitenkaan kuollut.
Harrastuksena minulla oli lukeminen ja kirjoittaminen, vetäydyin siihen maailmaan ja se kait pelastikin minut lopulta, se oli elämäni kiinnekohta.
Minua on sanottu taiteelliseksi ja persoonalliseksi ihmiseksi. Enpä tiedä. Herkkä ja kohtelias, huomaavainen olen aina ollut. Ehkäpä se on aina ärsyttänyt koulumaailmassa.
Aikuisena olen ollut oman tieni kulkija. Valitettavasti mikään ura tai työmaailma ei ole minua koskaan kiinnostanut. Olen kait vajavainen koska en ole edes keksinyt mitään ammattia itselleni mikä haluaisin olla. Luulenpa että vieroksumiseni opiskelua ja työpaikkoja kohtaan juontuu koulukiusaamisesta. En vain pidä itseäni kelvolliseksi mihinkään normaaliin elämään.
Olen 30v, lähes kouluttautumaton ja vailla ammattia. Omaisuutta ei ole vain velkaa ulosotossa. Minulla on välillä masennusta, sekä paniikki ja ahdistushäiriötä. Olen ollut välillä yksityisyrittäjänä ja se jollakin tavalla sopi minulle. Yhden kerran olen loppuunpalanut jo. Välillä on ollut aikoja, että olen vain ajelehtinut elämässäni, kuin sumussa.
Nykyään tunnen olevani tosi omituinen. Olen sentään onnistunut olemaan avoliitossa pitkän aikaa, muuten olisin ihan yksin. Olen tässä yhteiskunnassa melko irrallaan. Mielestäni avoliittoni on minut jollakin tavalla pelastanut suht "normaaliin elämään". Mutta normaali en ole, koska en ole hankkinut ammattia, enkä ollut palkkatyössä oikeastaan ollenkaan. Yrittäjänä vain, sekin huonolla menestyksellä. Olen tosiaan ajelehtinut elämässäni, tuntuu etten osaa elää normaalia elämää, en tiedä kuka ja mikä tai millainen olen.
Minussa on myös piirre, että en ole mihinkään tyytyväinen, ainakaan kauaa. Jos haaveilen jostain ja sitten se toteutuu niin olen siihen tyytymätön ja masennun.
Nykyään elän aika suppeasti. Avopuolisoni riittää minulle. En osaa olla, enkä halua edes ystäviä. En edes osaa kuvitella normaalia elämää, että olisi ammatti ja kävisin töissä. Että olisi raha.asiat kunnossa ja oma talo. Lapsia en edes halua, en ole koskaan halunnut.
Elämäni lipuu eteenpäin omissa uomissaan. Elän omassa sisäisessä maailmassani. Välillä teen yrittäjän työtäni, välillä en. Taiteellisia harrastuksia en ole enää vuosiin jaksanut tehdä. Kotona lähinnä syön herkkuja, katselen telkkaria tai olen netissä. Elämänsisältöni ovat kauhuelokuvat, musiikki youtubessa, hyvät syötävät, ajankohtais ja dokumenttiohjelmat, avopuolisoni, työni silloin kun se on, jotkin historialliset aiheet, vanha aika ja antiikki, kesäisin merenrannalla oleminen tai saatan maata pitkän aikaa vain tarkkailemassa taivaan pilviä.
Papereista tarkastelemalla en ole edes yhteiskuntakelpoinen. Aikuinen, vailla koulutusta ja työuraa. Luottotiedoton. Lapseton. Tyhjäntoimittaja.
Elämäni on tottavie omituista. Välillä jaksan elää ja suunnitella tulevaa. Välillä masennus, saan paniikkikohtauksia, olen ahdistunut jne.
Itsetunnon puute kait estää minua elämästä normaalisti. Kun aina on jyrätty henkisesti ja pilkattu, väheksytty ja halveksittu niin miten se terve itsetunto ja kunnioitus olisi voinut syntyä?
Nykyään haluan olla vain rauhassa ja elää omalla tavallani, omassa maailmassani. Samalla on kuitenkin jatkuva väsymys ja masennus siihen, ettei elämäni ole normaalia ja itse olen omituinen.
Jos tämä kirjoitus herätti mitään ajatuksia niin olisi kiva saada vastauksia.
Minusta tuli kait ulkopuolinen seuraaja jo varhain. Olin aika yksinäinen, asuimmekin syrjässä enkä koskaan pyytänyt ketään meille kylään. Muistan lapsena hommailleeni paljon yksin kaikenlaista ja leikkini olivat erilaisia kuin muilla.
Pahinta oli koulukiusaaminen ylä-asteella. Päivittäistä nimittelyä, haukkumista, ivaa ja julkista nöyryyttämistä. Syrjimistä ja yksin jättämistä, tunsin olevani todella huono vaikka tein parhaani ollakseni kuin muut ja elääkseni normaalia teinin elämää. Osittain se onnistui, mutta kaikki oli niin raskasta, että väsyin ja olin valmis tekemään itsemurhan ysillä. En kuitenkaan kuollut.
Harrastuksena minulla oli lukeminen ja kirjoittaminen, vetäydyin siihen maailmaan ja se kait pelastikin minut lopulta, se oli elämäni kiinnekohta.
Minua on sanottu taiteelliseksi ja persoonalliseksi ihmiseksi. Enpä tiedä. Herkkä ja kohtelias, huomaavainen olen aina ollut. Ehkäpä se on aina ärsyttänyt koulumaailmassa.
Aikuisena olen ollut oman tieni kulkija. Valitettavasti mikään ura tai työmaailma ei ole minua koskaan kiinnostanut. Olen kait vajavainen koska en ole edes keksinyt mitään ammattia itselleni mikä haluaisin olla. Luulenpa että vieroksumiseni opiskelua ja työpaikkoja kohtaan juontuu koulukiusaamisesta. En vain pidä itseäni kelvolliseksi mihinkään normaaliin elämään.
Olen 30v, lähes kouluttautumaton ja vailla ammattia. Omaisuutta ei ole vain velkaa ulosotossa. Minulla on välillä masennusta, sekä paniikki ja ahdistushäiriötä. Olen ollut välillä yksityisyrittäjänä ja se jollakin tavalla sopi minulle. Yhden kerran olen loppuunpalanut jo. Välillä on ollut aikoja, että olen vain ajelehtinut elämässäni, kuin sumussa.
Nykyään tunnen olevani tosi omituinen. Olen sentään onnistunut olemaan avoliitossa pitkän aikaa, muuten olisin ihan yksin. Olen tässä yhteiskunnassa melko irrallaan. Mielestäni avoliittoni on minut jollakin tavalla pelastanut suht "normaaliin elämään". Mutta normaali en ole, koska en ole hankkinut ammattia, enkä ollut palkkatyössä oikeastaan ollenkaan. Yrittäjänä vain, sekin huonolla menestyksellä. Olen tosiaan ajelehtinut elämässäni, tuntuu etten osaa elää normaalia elämää, en tiedä kuka ja mikä tai millainen olen.
Minussa on myös piirre, että en ole mihinkään tyytyväinen, ainakaan kauaa. Jos haaveilen jostain ja sitten se toteutuu niin olen siihen tyytymätön ja masennun.
Nykyään elän aika suppeasti. Avopuolisoni riittää minulle. En osaa olla, enkä halua edes ystäviä. En edes osaa kuvitella normaalia elämää, että olisi ammatti ja kävisin töissä. Että olisi raha.asiat kunnossa ja oma talo. Lapsia en edes halua, en ole koskaan halunnut.
Elämäni lipuu eteenpäin omissa uomissaan. Elän omassa sisäisessä maailmassani. Välillä teen yrittäjän työtäni, välillä en. Taiteellisia harrastuksia en ole enää vuosiin jaksanut tehdä. Kotona lähinnä syön herkkuja, katselen telkkaria tai olen netissä. Elämänsisältöni ovat kauhuelokuvat, musiikki youtubessa, hyvät syötävät, ajankohtais ja dokumenttiohjelmat, avopuolisoni, työni silloin kun se on, jotkin historialliset aiheet, vanha aika ja antiikki, kesäisin merenrannalla oleminen tai saatan maata pitkän aikaa vain tarkkailemassa taivaan pilviä.
Papereista tarkastelemalla en ole edes yhteiskuntakelpoinen. Aikuinen, vailla koulutusta ja työuraa. Luottotiedoton. Lapseton. Tyhjäntoimittaja.
Elämäni on tottavie omituista. Välillä jaksan elää ja suunnitella tulevaa. Välillä masennus, saan paniikkikohtauksia, olen ahdistunut jne.
Itsetunnon puute kait estää minua elämästä normaalisti. Kun aina on jyrätty henkisesti ja pilkattu, väheksytty ja halveksittu niin miten se terve itsetunto ja kunnioitus olisi voinut syntyä?
Nykyään haluan olla vain rauhassa ja elää omalla tavallani, omassa maailmassani. Samalla on kuitenkin jatkuva väsymys ja masennus siihen, ettei elämäni ole normaalia ja itse olen omituinen.
Jos tämä kirjoitus herätti mitään ajatuksia niin olisi kiva saada vastauksia.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ikävää ettei mitään vastauksia ole tullut. En osaa muuta sanoa. Harmi, että lapsuudessa oli tuota kiusaamista. Itellä oli sama. Toivottavasti saat jonkun otteen vielä. Sana 'toivo' on sinänsä merkityksetön, mutta ei muuta voi sanoa.