Nykyään elämä on niin vaikeaa näin 20 vuotta täytettyäni.
Vaikeudet eivät edes olisi niin pahoja, ellen koko ajan ajattelisi tätä ajankulua ja tulevaisuutta. Tuntuu että melkein joka päivä on huono päivä ja hyviä mahtuu viikkoon korkeintaan yksi kpl. Ja sitten tuntuu että niin sitä taas meni kallisarvoista aikaa ja nuoruutta / kauneutta hukkaan. Kauhistuttaa ajatus että jonain päivänä olen 30. Murehdin vaan että vanhenen ja aikaa ei ole ikuisesti esim. 1. löytää ystäviä 2. löytää itsevarmuus 3. löytää oma ala työelämässä ja opiskella VIELÄ NUORENA. En tiedä mihin päin pitäisi lähteä että olisi hyvä olla. Minulla ei ole hyvä olla missään. Haluaisin aina olla joku muu ja minulla pitäisi olla joku muu jota seurata ja josta ottaa mallia. Alle parikymppisenä oli vielä usko paremmasta tulevaisuudesta eikä vanhuus vaivannut. Kun muutin kotoa 19-vuotiaana olin ylpeä itsestäni kun olin niin itsenäinen ja pärjäsin yksin. Mutta kun nykyään minun oletetaankin pärjäävän yksin ja pitäisi koko loppuelämä pärjätä yksin niin se ahdistaa ja pelottaa. En olekaan enää rohkea nuori vaan nuori aikuinen jonka on PAKKO ottaa vastuuta itsestään. Paluuta ei ole. Nyt sitten itken kuin 10-vuotias ja kaipaan jotain hoivaa. Kaipaan että joku huolehtisi.
Stressaan hyvin pienistä asioista ja murehdin. Itken nykyään usein ja tuntuu että seinät kaatuu päälle. Ikävöin, murehdin, epäröin, ihmettelen. Yritän itku kurkussa säntäillä sinne tänne ja löytää hyvänoloisen paikan tässä maailmassa. Olen ihan eksyksissä ja yksin. En saa otetta mistään eikä minulla ole päämäärää.
Aloitin juuri opiskelut uudella paikkakunnalla ja vihaan olla täällä. En pidä kaupungista ja saan muiltakin kuulla siitä huonoa palautetta ja ihmettelyä että mitä sinä siellä teet. En tiedä onko opiskelupaikka oikea, olen merkonomi ja nyt aloitin tradenomin opinnot, mutta toisaalta tuntuu ettei tämä ala kiinnosta, mutta toisaalta en tiedä mikä muukaan kiinnostaisi. Ystävät eivät ole ikuisia, miehiä tapailen mutta aina jokin menee vikaan. Äsken olin erittäin ihastunut mutta hän lähti pitkälle matkalle enkä tiedä mitä pitäisi ajatella.
Ahdistaa että meneekö koko nuoruus murehtiessa ja ikävöidessä, ja vanhentuessa menee jopa ulkonäkö jolla olen nyt edes jotain saanut.
Vaikeudet eivät edes olisi niin pahoja, ellen koko ajan ajattelisi tätä ajankulua ja tulevaisuutta. Tuntuu että melkein joka päivä on huono päivä ja hyviä mahtuu viikkoon korkeintaan yksi kpl. Ja sitten tuntuu että niin sitä taas meni kallisarvoista aikaa ja nuoruutta / kauneutta hukkaan. Kauhistuttaa ajatus että jonain päivänä olen 30. Murehdin vaan että vanhenen ja aikaa ei ole ikuisesti esim. 1. löytää ystäviä 2. löytää itsevarmuus 3. löytää oma ala työelämässä ja opiskella VIELÄ NUORENA. En tiedä mihin päin pitäisi lähteä että olisi hyvä olla. Minulla ei ole hyvä olla missään. Haluaisin aina olla joku muu ja minulla pitäisi olla joku muu jota seurata ja josta ottaa mallia. Alle parikymppisenä oli vielä usko paremmasta tulevaisuudesta eikä vanhuus vaivannut. Kun muutin kotoa 19-vuotiaana olin ylpeä itsestäni kun olin niin itsenäinen ja pärjäsin yksin. Mutta kun nykyään minun oletetaankin pärjäävän yksin ja pitäisi koko loppuelämä pärjätä yksin niin se ahdistaa ja pelottaa. En olekaan enää rohkea nuori vaan nuori aikuinen jonka on PAKKO ottaa vastuuta itsestään. Paluuta ei ole. Nyt sitten itken kuin 10-vuotias ja kaipaan jotain hoivaa. Kaipaan että joku huolehtisi.
Stressaan hyvin pienistä asioista ja murehdin. Itken nykyään usein ja tuntuu että seinät kaatuu päälle. Ikävöin, murehdin, epäröin, ihmettelen. Yritän itku kurkussa säntäillä sinne tänne ja löytää hyvänoloisen paikan tässä maailmassa. Olen ihan eksyksissä ja yksin. En saa otetta mistään eikä minulla ole päämäärää.
Aloitin juuri opiskelut uudella paikkakunnalla ja vihaan olla täällä. En pidä kaupungista ja saan muiltakin kuulla siitä huonoa palautetta ja ihmettelyä että mitä sinä siellä teet. En tiedä onko opiskelupaikka oikea, olen merkonomi ja nyt aloitin tradenomin opinnot, mutta toisaalta tuntuu ettei tämä ala kiinnosta, mutta toisaalta en tiedä mikä muukaan kiinnostaisi. Ystävät eivät ole ikuisia, miehiä tapailen mutta aina jokin menee vikaan. Äsken olin erittäin ihastunut mutta hän lähti pitkälle matkalle enkä tiedä mitä pitäisi ajatella.
Ahdistaa että meneekö koko nuoruus murehtiessa ja ikävöidessä, ja vanhentuessa menee jopa ulkonäkö jolla olen nyt edes jotain saanut.
Vastaukset 2
Vanhimmat
kirjoituksessasi oli paljon samaa kuin omassa elämässäni. minäkin murehdin ja stressaan pienistäkin asioista tuntuu ettei mikään ole hyvin eikä missään ole hyvin. muutin myös uudelle paikkakunnalle jokin aika sitten ja tuntuu ettei tämä ole hyvä. kaipaan kotikaupunkiini vaikka tiedän ja muistan etten ollut tyytyväinen sielläkään.
samaa mietin, etten haluaisi koko nuoruutta murehtia ja olla onneton. mutta miksi sitä on niin tyytymätön elämään? olen miettinyt hyviä puolia elämässäni ja onhan minullakin hyviä päiviä. vähemmän vain toivoisin näitä alakuloisia päiviä kun vain itkettää kaikki ja mikään ei tunnu hyvältä.
mutta voimia sinulle ja toivottavasti löydät piristystä elämääsi. sitä odotellessa :)
:) kiitos vastauksestasi. Nyt on taas hyvä hetki. En ymmärrä tätä nykyistä mielialan heittelyä. Yleensä paha olo hellittää kun lepää ja nostattaa verensokeria, ja ottaa yhteyttä kavereihin. Mutta enpä ole monella nähnyt tällaista ahdistusta mikä puhkeaa melkein joka päivä ja ihan naurettavan pienet asiat ahdistaa ja itkettää, tuntuu yksinäiseltä ja huonoitsetuntoiselta. Veikkaan että tähän kaikkeen on syy itsetunnossa ja tuossa yksinäisyyden tunteessa.