Kasvatus puhuttaa....

juttu oli asiaa

™™™ Lestadiolaiset? ™™™
Kirjoittanut: Kasvattavatko väärin? 9.1.2009 klo 18.20


Hei, keskustellaan tästä nyt ihan asiallisesti.

Vanhoillislestadiolaiset - toisin kuin muut nykyihmiset - rakentavat kodin mielellään kauas palveluista ja muista ihmisistä. He elävät ja kasvattavat lapsensa Suomen oloissa poikkeuksellisella tavalla. Kurkistetaanpa vl-yhteisön sisälle:

Tyypillinen vanhoillislestadiolainen lapsi syntyy isoon perheeseen. Onnekkain on se, joka ensimmäisenä ehtii maailmaan. Hän saa huomiota vanhemmiltaan. Mutta myöhemmin useista synnytyksistä väsynyt ja jatkuvasti raskaana oleva äiti ei enää jaksa antaa huomiota kaikille niin kuin yleensä. Vain sillä hetkellä nuorinta hoidetaan. Isähän käy töissä tuodakseen leipää jatkuvasti kasvavalle perheelleen.

Televisiota ei ole, radiosta kuunnellaan vain kirkonmenot sunnuntai-aamuna eikä lehtiä tule taikka ei anneta lapsille. Internet saattaa olla, mutta sen käytöstä lasten suhteen on Päivämies-lehti (2007) ankarasti säätänyt. Niinpä varttuvan lapsilauman kosketus muuhun maailmaan jää seura- ja pyhäkoulureissujen varaan. Peruskouluun lapsi on pakko päästää ja se onkin osoittautunut useille vanhoillislestadiolaisille lapsille traumaattiseksi.

Vanhoillislestadioilaisia ei kiinnosta se, käveleekö lapsi 0,5 vai 4,9 km ala-asteelle eikä se onko kodin lähellä harrastusmahdollisuuksia. Eihän isä kuitenkaan työn takia olisi koskaan kyyditsemässä eikä perheessä ole toista autoa. Niinpä ei ole kovin tavaton näky, että vanhoillislestadiolaisen perheen lapset kävelevät - tai vähän onnekkaammat pyöräilevät - tulipalopakkasessakin jopa 4,9 km:n päässä olevalle ala-asteelle. Lasten oikeutta ei sillä lailla ajeta eikä vaadita lapselle ilmaista koulukyytiä, vaikka koulutie olisi kuinka vaarallinen.

Lapsia ei viedä harrastuksiin, osin rahan, mutta pääasiassa uskovaiselle lapselle sopimattomuuden takia. Myös vanhempien ajalliset resurssit ovat tiukassa. Myöskään kaverit eivät ole hyväksi, jos eivät ole vanhoillislestadiolaisia. Niinpä lähimmät kaverit voivat sitten löytyä jopa 20 km:n pyörämatkan takaa.

Erikoisinta vaan ei kovin hyvää on se, etteivät vanhoillislestadiolaiset "ravaa" sairaalassa, vaan kovastikin kipeää lasta yritetään hoitaa kotona. Tiedän tapauksen, jossa vasta opettajan voimakas sana sai viemään vakavasta sairaudesta kärsineen vanhoillislestadiolaisen lapsen sairaalaan. Useat sairauskohtauksetkaan eivät olleet herättäneet näitä vanhoillislestadiolaisia vanhempia. Kiusallisia, vaikeita ja isoja asioita ei uskalleta tuoda esiin ja niistä vaietaan.

Suuressa perheessä ei ääni kanna. Siksi vanhoillislestadiolaisessa kasvatuksessa vanha kunnon piiska tai tukistus on vielä voimissaan. Tyypillinen kuvio on se, että isän tultua töistä äiti kertoo poikien ilkeilyt ja isä jakelee kurinpalautusta.

Ylä-asteiässä lestadiolaisperheen pojat saavat leikkiä keskenään, mutta tytöille asetetaan rajoaja: ei saa olla poikien kanssa ja perheen pienimpiä pitää hoitaa. Tässä asiassa sitten suositaankin perheen nuorimmaisia, koska vanhimmat tytöt saattavat peruskoulun jälkeen jäädä kotiin äidin avuksi. Myös taloudelliset seikat ja vaikea koulumatka saavat monen vanhoillislestadiolaisen tytön sanomaan hyvästit lukioaikeille.

Vanhoillislestadiolaiset eivät päästä nuoriaan evankelisluterilaisen kirkon rippikouluihin, vaan järjestävät oman rippikoulun jossain syrjäisessä leirikeskuksessa. Rippikoulussa puhutaan seksistä sen verran, että rippikouluisäntä sanoo, että "fyysinen tutustuminen tapahtuu sitten avioliitosssa" (Maitoinen 1993). Myös poliittiset mielipiteet eivät ole tavattomia (Maitoinen 1993).

Nuorimmat tytöt saattavat käydä lukion, mutta jatkokoulutus jää lähes poikkeuksetta käymättä avioliiton ja jatkuvien raskauksien takia. 18 vuotta täytettyään vanhoillislestadiolaiselta tytöltä aletaan odottamaan hääilmoitusta. Ja häiden jälkeen lapsia. Onhan lasten suuri määrä selvin todiste Herran sanan noudattamisesta. Pojat käyvät ilahduttavan usein ammattikoulun, kunnes rupeavat aviomiehiksi ja joutuvat menemään jo nuorena töihin nopeasti kasvavan perheensä elättääkseen. Niinpä perheen tulotaso jää pieneksi.

Tästä sitten varttuu uusi sukupolvi vanhoillislestadiolaisia ja pyörä pyörii sukupolvesta toiseen, vaikka muu maailma muuttuu. Liikkeen kritisoijat tuomitaan liikkeen sisältä syntisiksi. Liikkeestä ei uskalleta erota, koska silloin menettää yhteyden lähes kaikkiin tuntemiinsa ihmisiin.

Mitä mieltä olette tästä vanhoillislestadiolaisten suojelevasta ja perinteisestä kasvatustavasta? Voimmeko ottaa tästä mallia?

Ainakin vanhoillislestadiolaiset suvut voivat olla ylpeitä suuresta määrästään ja suvun kunnia säilyy. Liikeen sisällä ihmiset ovat rehtejä ja kunnollisia, mutta monelle yhteisöstä erotetulle tulee ongelmia. Sisäsiittoisuudesta ja äidin stressistä johtuen perheen nuorimpien lasten aikuisiän skitsofrenia on selvästi muuta väestöä yleisempää. (Archives of General Psychiatry 2008;65(2):146-152)

meni hakoteille jo aloituksessa :-D

En ole vl mutta vl-perheessä kasvanut, kommentoin kuitenkin.
On alkuperäisellä kirjoittajalla tainnut sekoittua vl:t ja mormonit tms keskenään. Ehkä jossain (maalais) vl-perheessä tuo voi pitääkkin paikkansa. Sitä vaan helposti yleistetään kun yleensä ei tunneta kuin se yksi naapurin vl-perhe.

Tuo rippikoulujuttu on ainut mikä tuntuu tutulta. Ja se että tyypillinen vl syntyy isoon perheeseen, tosin itse kun synnyin perhe oli vielä aika pieni.
Muuten en tunnista ainakaan omaa perhettäni tuosta.

Niin uskomattomalta kuin se voi kuulostaa niin sekä äidiltä että isältä löytyi aikaa meille kaikille, minulle on jäänyt monia hienoja muistoja, on leikitty, käyty kalastelemassa, mökillä, urheiltu ja vaikka mitä muuta.

Eikä me asuttu missään korvessa, ihan esikaupunkialueella kerrostalossa alkuunsa, myöhemmin perheen kasvaessa omakotitalossa. Aina on ollut paljon kavereita lähellä, ja kavereihin on minulla itseasiassa aina kuulunut enemmän muita kuin vl-perheen lapsia johtuen varmaan siitä että just sillä asuinalueella ei paljon vl-veljiä asunut.

TV:tä ei tosin ollut mutta jos sitä katsoi kaverin luona ei siitä kyllä koskaan mitenkään rankaistu. Radiota sai kyllä kuunnella, paljon kuunneltiin esim kuunnelmia. Rokkiradiot toki jäi vähemmälle kun ei tainnut olla kuin yksi radio ja sekin vanhempien huoneessa. Kun sitten myöhemmin sain oman radion niin sain kyllä kuunnella mitä kehtasin. Rokista sanottiin ettei se sitä kannattaisi kuunnella mutta ei radiota ikinä poiskaan otettu. Tämä siis 80- ja 90-luvuilla, internettiä ei silloin kyllä ollut juuri kenelläkään muullakaan, ainakaan sitä alkukantaista muotoa ei lapset osanneet juuri käyttää. Nuorimmat perheen jäsenet ovat kyllä saaneet nauttia internetistä jo vuosikausia. Sen käytöstä on keskusteltu mutta liian tiukkoja rajoja ei ole asetettu. Nykyisin kun vain nuorin asuu enää vanhempien luona hänellä on aika vapaat käyttömahdollisuudet netin suhteen.

Kotiin on tullut niin kauan kuin muistan sanomalehti ja eri aikakausilehtiä, ajoittain harrastelehtiä ja sarjakuvia, ettei niidenkään suhteen paitsiossa ole oltu.

Sairaalajutussa voi olla perää siinä mielessä että kun 2-3 ekaa lasta on tullut käytettyä sairaaloissa ties mistä syystä niin siitä on jo oppinut monia asioita millä voi hoitaa lasta itsekkin. Mutta kyllä lääkärille on menty jos on tarvetta ollut.

Ruumiillista kuritusta on kyllä ollut, mutta kyllä "selkäsaunoja" on saanut epäuskoiset kaveritkin vanhemmiltaan. Tuokin riippuu kokemusteni mukaan enemmän vanhemmista ja tilanteesta kuin uskosta. Harvoin olen selkääni saanut ilman syytä, vaikka joskus on toki siltä tuntunutkin.

Lukioon on mennyt meidän perheen lapsista melkein kaikki sukupuolesta riippumatta. Ja yliopistoissakin on opiskellut sekä perheen tyttöjä että poikia. Ei koulutukselle aseteta rajoja sukupuolesta riippuen, se on omasta kiinnostuksesta kiinni.

Vastaavanlaisessa olosuhteissa myös vl-kaverini ovat kasvaneet. Toki joillakin on ollut tiukemmat säännöt ja joillakin on ollut löysempää mutta se on kiinni vanhempien persoonista eikä niinkään uskosta. Ehkä säännöt ovat olleet liian väljät kun maailma on vienyt yli puolet perheen lapsista. Mutta kaikki ovat vanhemmille yhtä rakkaita, näin he ovat sanoneet ja teoillaan osoittaneet.

Olen toki kuullut juttuja paljon "kauhutarinoita" vl-perheistä mutta en ole sellaisiin itse törmännyt.