heti ensimmäisestä päivästä lähtien kun hän on uuteen perheeseen tullut? Kirjoitin nimenomaan ESITTÄÄ, koska olemme kriisiperheenä nähneet miten jotkut tulevat pitkäaikaisvanhemmat ovat jo lapseen tutustuessaan ja vieraillessaan meillä olleet kovin rakastuneita lapseen.
Siis toisaalta hyvähän se on että osoittaa sitä suurta välittämistä, mutta eihän se mitenkään voi olla aitoa, että aivan ventovierasta lasta heti rakastaa ja kertoo sen jatkuvasti myös ääneen lapselle, että muille. Luulisi lapsenkin olevan hämillään, että tämä täti nyt on niin mielin kielin, pusuttaa, halittaa, ottaa syliin, vaikkei lapsi tunne edes näitä uusia ihmisiä. Mahtavatko he olla sitten niitä sijaisvanhempia, joilla suuria ristiriitoja biologisten vanhempien ja sukulaisten kanssa, haluavat lapsen liiaksikin kokonaan? Olen huomannut, että näillä vanhemmilla usein myös pelko menettää lapsi joku päivä. Siis sehän on lähtökohta tässä työssä, että lapsi on lainassa, hoidossa heillä ja jos oikeat vanhemmat saavat asiansa kuntoon, niin on hienoa että lapsi voi palata.
Itse olemme aina antaneet ajan kulua ja lapsen rauhassa tutustua meihin, ei niin että olisimme tyrkyttäneet itseämme hänelle. Tuskin se lapsi menneen ajan sen nopeammin jättää taakseen, niitä huonojakaan, vaikka kuinka paijaisimme hänet läpeensä ja tunnustaisimme rakkauttamme.
Vai onko niitä sijaisvanhempia todella olemassa, jotka aidosti rakastuvat vieraan lapseen heti ja pystyvät sen myös aidosti siten näyttämään? Mun täytyy myöntää, että itse en siihen kykene, mutta osoitan välittämistä kyllä hoivaamalla, antamalla turvallisen kodin, puhtaat vaatteet jne. Syliäkin lapsen niin halutessa. Siis sellainen järkiperäinen suhtautumistapa. Olen myös todennut tulevani oikein hyvin biologisten vanhempien ja sukujen kanssa toimeen tällä asenteella, en ole varastanut heidän lastaan, se kun saattaa joskus heistä siltä tuntua.
Kokemuksia, mielipiteitä?
Siis toisaalta hyvähän se on että osoittaa sitä suurta välittämistä, mutta eihän se mitenkään voi olla aitoa, että aivan ventovierasta lasta heti rakastaa ja kertoo sen jatkuvasti myös ääneen lapselle, että muille. Luulisi lapsenkin olevan hämillään, että tämä täti nyt on niin mielin kielin, pusuttaa, halittaa, ottaa syliin, vaikkei lapsi tunne edes näitä uusia ihmisiä. Mahtavatko he olla sitten niitä sijaisvanhempia, joilla suuria ristiriitoja biologisten vanhempien ja sukulaisten kanssa, haluavat lapsen liiaksikin kokonaan? Olen huomannut, että näillä vanhemmilla usein myös pelko menettää lapsi joku päivä. Siis sehän on lähtökohta tässä työssä, että lapsi on lainassa, hoidossa heillä ja jos oikeat vanhemmat saavat asiansa kuntoon, niin on hienoa että lapsi voi palata.
Itse olemme aina antaneet ajan kulua ja lapsen rauhassa tutustua meihin, ei niin että olisimme tyrkyttäneet itseämme hänelle. Tuskin se lapsi menneen ajan sen nopeammin jättää taakseen, niitä huonojakaan, vaikka kuinka paijaisimme hänet läpeensä ja tunnustaisimme rakkauttamme.
Vai onko niitä sijaisvanhempia todella olemassa, jotka aidosti rakastuvat vieraan lapseen heti ja pystyvät sen myös aidosti siten näyttämään? Mun täytyy myöntää, että itse en siihen kykene, mutta osoitan välittämistä kyllä hoivaamalla, antamalla turvallisen kodin, puhtaat vaatteet jne. Syliäkin lapsen niin halutessa. Siis sellainen järkiperäinen suhtautumistapa. Olen myös todennut tulevani oikein hyvin biologisten vanhempien ja sukujen kanssa toimeen tällä asenteella, en ole varastanut heidän lastaan, se kun saattaa joskus heistä siltä tuntua.
Kokemuksia, mielipiteitä?
Vastaukset 31
Vanhimmat
Kyllä on ihan mahdollista, että lapseen rakastutaan nopeasti. Aivan yhtä mahdollista on, että kiintymyssuhteen muodostuminen vaatii paljon aikaa.
Tuollainen "järkiperäinen suhtautumisen" sen sijaan minua huolestuttaa hieman. Olen havainnut, että usein ne sijaisvanhemmat, jotka koevat tämän ns."leipätyökseen", ovat näitä järkiperäisiä vanhempia, jotka kyllä täyttävät lapsen fyysiset tarpeet moitteettomasti, mutta unohtavat lapsen sisäisen puolen. Juuri tällaiset vanhemmat usein ovat niitä, jotka hieman ylikorostavat lapselle ja biovanhemmille heidän suhdettaan. Jos tapaamisia on harvoin, on lapselle tuhoisaa että hänen ja biovanhempien suhdetta ylikorostetaan, jolloin lapsi ei ikään kuin saa lupaa aidoti kiintyä sijaisperheeseensä.
Lapselle kiintyminen ja pysyvyys on tärkeintä. Lyhyet huostaanotot ovat asia aivan erikseen, mutta vuosia kestävissäsijoituksissa lapsen todella tulisi tuntea sijaisperhe "omakseen" ja sijasivanhempien pitäisi tuntea lapsi "omakseen". Vain saamalla aitoa rakkautta ja kiintymystä, lapsella on mahdollisuus kasvaa persoonaltaan eheäski aikuiseksi. Tämä molemminpuolinen kiintyminen ei ole pienemmässäkään määrin uhka biovanhemmille; sijaisvanhemmuuteen kuuluua aina biosuvun läsnäolo ja jokaisen sijaisvanhemmaksi ryhtyvän pitää pohtia tarkoin, onko valmis AIDOSTI kannattelemaan tätä suhdetta. Mutta ei, kiintyminen ja aito rakastaminen ei tätä biosuhdetta uhkaa:)
Työskentelen sijaislasten ja heidän moelempien perheidensä kanssa työkseni, eli minulla ei liity tähän aiheeseen henkilökohtaisia tunnelatauksia. Olen vain nähnyt käytännössä näitä karrikoidusti kahteen porukkaan jakautuvia sijaisvanhempia, joista toiset ovat näitä järkiperäisiä fyysisten tapeiden täyttäjiä, toiset lasta kokonaisvaltaisesti rakastavia vanhempia. Sanomattakin on selvää, että pidemmällä aikavälillä nämä rakastetut lapset voivat paremmin.
En halua tästä riitaisaa keskustelua. Asiallistakaan en tämän palstan tuntien uskalla peräänkuuluttaa. Toivoisin vain, että jokainen sijaisvanhempi pohtisi pari minuuttia, kummalla tavalla tätä arvokasta lestiään hoitaa.
alottajan kanssa.
Minusta tuntuu, että silloin, kun muka lähes päättömästi rakastutaan toisen lapseen, tulee väistämättä eteen se omistushalu, mustasukkaisuus ja todellisuus lapsen syntyperästä hämärtyy.
Siinä on siis vaaransa.
en voi sanoa rakastuneeni meidän sijoitettuihin, mutta mun mielestä kaikki ovat olleet just meille sopivia ja tosi söpöjä lapsia, joihin on ollut helppo "rakastua", jos sitä sanaa halutaan käyttää.
itse puhuisin kuitenkin syvästä kiintymyksestä, joka tarkoittaa paljon enemmän, kuin vain lapsen perustarpeista huolehtimisen.
Sydän on ollut syrjällään lasten puolesta ja vuoksi jatkuvasti. Samat tunteet ja huolet, kuin omienkin kanssa. Kaikkea hyvää ja parasta olen kaikille lapsilleni aina toivonut.
Nämä lapset ovat olleet mulle tosi tärkeitä ja tulevat aina olemaan. Ihan kuin omat bio-lapsenikin. Silti tiedän paikkani. Lapset ovat aina saaneet rakastaa omia sukulaisiaan, enkä ole koskaan ollut mustasukkainen heidän tunteilleen.
Minusta on luonnollista, että määrätyllä tunnetasolla omat vanhemmat menevät tavallaan mun ohi.
Lapset kyllä sanovat rakastavansa minua enemmän kuin esim. omaa äitiään, mutta heilläkin se varmaan tarkoittaa sitä kiintymyssuhdetta.
Voimakkaita tunteita omia vanhempia kohtaan heillä kuitenkin on, koska eivät niin suuresti aina pettyisi, ellei niin olisi.
Kait se on myös sitä jatkuvaa toivoa paremmasta omien suhteen.
saimme sitten sellaisen todella vaikean lapsen hoidettavaksemme, jolla tunne-elämän vauriot syvällä, että kun oikein kokonaisvaltaisesti yritin häntä rakastaa, ihan niin kuin tuossa sanoit sen parhaiten eheyttävän, en pystynyt siihen. Arkemme ei ollut mitenkään normaalia, sellaista jossa rakkaus voi rauhassa kehittyä. Se oli jaksamisen taistelua koko perheeltä aamusta iltaan. Mikään rakkauden määrä ei tuntunut riittävän, ei edes se, että omat lapsemme antoivat tällä vieraalle lapselle mieluusti paikkansa tärkeimpänä. Se todellisuus jysähti kyllä ja kovaa. Sillä rakkaudesta lapsiinhan me oltiin tähän työhön lähdetty, niinkuin edelleen vannon, että suurin osa ihmisistä siitä perusteesta tähän lähtee, rahasta on turha puhua. Edes näiden järkiperäisten sijaisvanhempien kohdalla.
Minulla on tuttavasijaisperhe, jotka ovat kasvattaneet sijaislapsia pari vuosikymmentä. Heiltä sain suurimman avun itsesyytöksiini, kun tuntui niin pahalta, etten mitenkään pystynyt tätä erittäin ongelmaisesti ja väkivaltaisestikin käyttäytyvää lasta rakastamaan, silti hoidin hänet niin hyvin kuin saatoin. Syliä ja halia annoin, vaikka pakko myöntää, joskus se oli vaikeaa itselle henkisesti, kuin myös muille perheenjäsenille.
Tämä tuttavasijari kertoi eri sijaislapsistaan ja siitä millaiseksi heidän väliset suhteensa lapseen että biologisiin vanhempiin ajan mittaan olivat kehittyneet. He olivat ensimmäiseen sijaislapseensa suhtautuneet vähän kuin adoptiopohjaisesti, todellakin kuin lapsi olisi heidän omansa. Lapsi kotiutettiin muutaman vuoden päästä. Sitten heille tuli sisarukset, joihin sellaista suhdetta ei vaan tullut, heillä oli enempi se järkiperäinen suhtautumistapa lapsiin että myös vanhempiin, koska olivat niin paljon laittaneet aikanaan tunteiden puoleen peliin ekan kanssa ja olivat ottaneet myös tosi raskaasti kaiken sen rankan mustasukkaisuuden ja syytökset, joita biovanhemmat heille syytivät. Ja sitten se kotiutuksen tuska, mitä se oli sijaisvanhemmille, että heidän omille lapsilleen. He ovat kokeneet paljon helpommaksi tämän jälkimmäisen järkiperäisemmän tien kulkea tätä sijaisvanhemmuutta. Nämä kyseiset sisarukset ovat niin ikään jo pesästä lentäneet, mutta suhde heihin on pysynyt ja vain parantunut ajan myötä, he eivät vain aikanaan suhtautuneet lapsiin niin omistavasti, eikä heidän ole tarvinnut koskaan kuunnella myöskään biovanhempien panettelua tai ainakaan ottaa sitä niin vakavasti. He ovat osanneet suhtautua asiallisesti myös myöhempään sijaislapsen kotiuttamiseen, sehän on kaiken tavoite kuitenkin, eikö vain? Että lapsi pääsee omien vanhempien luokse, mikäli he suinkin vain taas kykenevät vanhemmuuteen, sillä se on kyllä tosi, että vain omaa lastaan voi rakastaa niin täysillä kuin ihminen vain voi.
Järkiperäinen suhtautuminen ei millään muotoa omallakaan kohdalla tarkoita tunteiden kieltämistä, vaan asiat otetaan asioina, lapsen ongelmiin haetaan apua reippaasti ulkopuoleltakin ja ei oteta itseensä suuremmistakaan loukkauksista, ymmärretään paremmin lasten biovanhempia ja heidän taustojaan. Lapsi saa tarvitsemansa ja ylikin, materiaalisesti täysin tasa-arvoinen omieni kanssa, ja aina häntä on autettu, kuunneltu, sylitetty, lohdutettu.
Kyllä, tämä on minun työni, elämäntyöni, toimeentuloni, rakkain työ mitä minulla koskaan on ollut! Luulisi sen olevan viime kädessä lapsen parhaaksi, kun luottamus ja jonkinlainen yhteinen sävel on saatu sijaisvanhempien ja biologisten vanhempien välille, silloin kummatkin ajaa ja näkee lapsen parhaan. Lapsen ei silloin tarvitse esimerkiksi pelätä tapaamisia, saatika reagoida niihin viikko kaupalla, ummetuksella ja muulla. Ja silloin voidaan sanoa jo rikkaudeksi, että lapsella on kahdet hänestä välittävät vanhemmat.
Pitää muistaa, että on adoptiolapsia ja on sijaislapsia, hieman eri lähtökohdat kuitenkin ja kumpikin näistä voi muodostua rikkaaksi suhteeksi, lopputarkoituksen ja realiteetit kuitenkin muistaen.
tuo enemmän kuulostaa. Siis lailliselta sellaiselta. hehhehh. ja lapsen suojelusta on siis kysymys?
lapsen mahdollisimman pian kokevan heidät uudeksi perheekseen ja kodikseen, vaikka sitäkään tunnetta lapselle ei tosiaan voi pakottaa, se tulee aikanaan.
mitä lapselle heidän elämässään merkitsette. Ja päästää lapset mahdollisimman paljon sinne ykköspakkaa eli omaan kotiinsa. Ei tuollainen puoskarointi ketään lasta auta.
oma ykköskoti nopeasti kuntoon niin ei tarttes sitä kakkos paikka lainkaan . Vai mitä?
Ainakin ne taspaukset jotka minä tiedän on niin rikki että en osaa kuvitella että joku ulkopuolinen niitä kotioloja korjaa. Ei oteta huomioon neuvoja , ei noudateta sovittuja tapaamisia, ei pysty olemaan selvänä sitä hetkeä että tapaisi oman lapsensa. Sitten arvostellaa niitä jotka hoitavat 24 tuntia "vierasta" lasta. Samalla haetaan vuokra rahat omaan rikkinäiseen kotiin yhteiskunalta. En minä ymmärrä kenen se koti pitäisi pistää kuntoon?
Olemme suhteellisen tuoreet sijaisvanhemmat.Adoptioprosessissa vuosia keikuttu ja sitten meille tarjottiinkin yht'äkkiä
pitkäaikaista sijaislasta.Meissä oli kuulemma vahvuudet sijaisvanhemmiksi.Olimmehan hyväksyneet
avoimen adoptiomahdollisuudenkin,jossa biosukuun pidetään yhteyksiä yllä.
Olemme kiintyneet syvästi lapseemme ja jatkamme aidolla tunteella ja vaistolla elämää perheenä.Hieman yllättyneenä olen lukenut näitä mielipiteitä ja kertomuksia sijaisvanhemmuudesta.Enkä kyllä ihmettele,miksi tähän on perheistä pulaa.Onkohan käsitys jotenkin vanhahtava,ettei vanhemmiksi uskalleta ruveta.Lapsiahan tulee erilaisista tilanteista ja olosuhteista,joten kaikille löytyisi varmasti sopivat vanhemmat.Meille on ainakin selvitetty,että pitkäaikaissijoitetut ovat suurimmiksi osaksi "pysyviä"sijoituksia.
Juuri tänään selasin kirjaa Lastensuojelulaista ja sen tulkinnasta, jossa puhuttiin myös pienten lasten sijoitusten puruista. Kirjassa vakuutettiin, että lapsen kiintymyssuhde sijaiperheeseensä arvioidaan jos sijoitusta harkitaan purkaa. Tässä tapauksessa arvioidaan, onko viisasta rikkoa lapsen pysyvyyden tunnetta ja kiintymyssuhdetta sijaisperheeseen. Tässä suora lainaus kyseisestä kirjasta: "Huostaanoton edellytysten lakkaamisesta huolimatta huostassapitoa ei saa lopettaa, jos lopettaminen on selvästi vastoin lapsen etua. Tällöin arviointokriteereinä ovat: Sijaishuollon kestoaika (onko lapsi siinä määrin juurtunut sijaiskotiin, että uusi muutos olisi hänelle haitallinen?, lapsen ja sijaishuoltoa antavan välinen kiintymyssuhde (kokeeko lapsi sijaisvanhemmat läheisimmiksi kuin omat vanhempansa?), lapsen oma mielipide (missä lapsi haluaisi asua), jne...
Olen keskustellut viime aikoina monen eri asiantuntijatahon kanssa ja heidän mielestään suuri ongelma sijoitettujen lasten kohdalla on juuri tämä sijaisvanhempien liika "huomaavaisuus" biovanhempia kohtaan. Korostan että en puhu lyhyistä sijoituksista, vaan sijoituksista, joissa pikku lapsi viettää vuosia sijaisperheessä. Tällöin lapseen saa ja pitää kiintyä. Fakta kuitenkin on, että jo sijoitusten astuessa voimaan, voidaan melko varmasti ennustaa onko kyseessä lyhyt vai pitkä sijoitus. Pitkiä sijoituksia ei hevin pureta, sillä vanhemmat ovat usein niin moniongelmaisia, ettei se onnistuisi. Lisäksi tosiaan lapsen etu huomioidaan. Lapsi saa elää ja olla siinä perheessä, jonka perheekseen aidosti kokee. Kukin voi tahollaan miettiä, onko se sijaisperhe, jossa lasta on rakastettu ja hoivattu, jossa lapsi on varttunut arjessa ja juhlassa liki koko elämänsä, vai se bioperhe, jota lapsi keskimäärin tilastojen mukaan tapaa kerran kuukaudessa...
että edelleen kannatan kontaktia biosukuun ja ylipäätään lapsen juurien kannattelemista. Juuret ja menneisyys eivät kuitenkaan saa olla TÄRKEIN asia lapsen elämässä. Tärkeintä on nykyhetki, lapsen elämä tässä ja nyt. On katalaa lasta kohtaan, jos hänelle pakonomaisesti puhutaan miten vain biovanhemmat voivat häntä rakastaa ylikaiken ja että sinne hänet pyritään palauttamaan ennemmin tai myöhemmin. Tämä loukkaa lapsen oikeuksia juurtua ja elää huoletonta lapsen elämää vapaana biosuvun mahdollisesta toipumisesta tai toipumatta jättämisestä. Ja aiemmassa viestissä esittämäni viittaukset olivat Stakesin (2007) julkaisemasta kirjasta Lastensuojelulaki.
useissa yhteyksissä korostanut lasten oikeuksia omiin juuriinsa jne, niin kuitenkin meillä on ollut se tilanne alusta asti, että on ollut selvää, että lapset jää meille pysyvästi.
Jo siitäkin syystä, että lapset niin moneen otteeseen ottivat asian esiin, ehkä jotenkin varmistaakseen asiaa. Sanoivat siis usein, että vaikka miten tilanne omien vanhempien kanssa paranisi, niin meiltä eivät enää ikinä lähde.
Kova tappelu ja itsku siitä olisi syntynytkin, jos sellaista olisi jouduttu yrittämään.
Se vain, että siltikin lapset olisivat halunneet huomata, että heistä välitetään ja tavata enemmän biosukuaan.
Missään tapauksessa eivät meiltä olisi muuttaneet.
Yksien vanhemmat sitä välillä lapsille uhkaili ja silloin lapset olivat ihan paniikissa ja pelkäsivät, että joutuvat muuttamaan.
Heitä sai sitte rauhotella, että sossu ottaa huomioon lasten mielipiteen ym.
Ei koskaan asiaa viety pidemmälle, vanhemmat vain lämpimikseen puhuivat, mutta lapset saivat paniikkiin.
turvalliseen hoitoon kuka lapsi vaan kiintyy, sellaista voi antaa suurin osa sijaisvanhemmista ja antaakin. Omalta kohdaltamme voin kumota sillain tuon kertomasi Lastensuojelulain periaatteen toimivuuden käytännössä ja kuinka sitä noudatetaan.
Meillä oli kuusi vuotta sisarukset sijoituksessa, tulivat aivan pieninä, siis 3 ja 1 vuotiaina. Teimme biologisten vanhempien kanssa yhteistyötä minkä pystyimme, hehän eivät hyväksyneet sijoitusta oikein koskaan. Vaikka sitten aikanaan huumeiden ja lääkkeiden takia heidät olikin viety.
Lapset olivat kuin omiamme, hoidimme heitä kuin omiamme ja tottakai, tuossa ajassa ja kun noin pieninä tulivat, molemminpuolinen kiintymys oli muodostettu. Se syntyy aivan varmasti ajan kuluessa, vaikka sitten ilman sitä suurta rakkautta, välittäminen, tykkääminen, huolenpitäminen ja hoivaaminen riittää kyllä aluksi. Tunnepuoli hoituu itsestään ajan kuluessa.
Sitä paitsi meillä meni lasten kanssa muutenkin ihan mukavasti ja omat lapsemme ovat aina pitäneet heitä kuin sisaruksina. Heillä on todella tiivis yhteys toisiinsa. Siitäkin huolimatta että ovat lähes samanikäisiä omiemme kanssa, ei ollut silti ristiriitoja tai mustakipeyttä.
Niin vain sitten kuuden vuoden yhteiselon jälkeen lapset kotiutettiin, vaikka oli psykiatrista lausuntoa lapsilla ja terapeutin ennusteita tulevasta, mitä heidän tunne-elämälleen tämä kotiutus tekee, se tulisi nollaamaan kaiken sen mitä me pitkäjänteisellä työllä näiden lasten kanssa oltiin saatu aikaan, he kun olivat meille tullessaan pahasti tunnevaurioisia, ilman kiintymyssuhdetta kehenkään. Ystävät ja leikkikaverit on täytynyt hommata meidän vanhempien, sellaisen aloitteentekijäksi heistä ei ole, ja omat lapsemme ovat olleet todella tärkeitä ystäviä heille. Koulu ja kerho sujui jo tosi mukavasti.
Heiltä kysyttiin mielipidettä mitä he ajattelevat tästä kotiin paluusta, no ihan hirveä paikkahan se oli, kyllä monet itkut he itkivät siitä. Kasvoilta näkyi epätoivo kyllä sen päätöksen jälkeen joka päivä. Lapset kertoivat sossuillekin, etteivät halua pois, mutta kun ovat liian pieniä päättämään, niin sillä ei ole käytännössä yhtään mitään merkitystä. Myöskään meidän mielipiteellä ei ole kuin ihan nimellinen merkitys,tottakai me oltais haluttu pitää nämä lapset aikuisiksi asti, ja omien lasten sydän kyllä murtui pitkäksi aikaa, mutta ei sitä oikeasti kysellä. Biologisilla vanhemmilla on kaikki oikeus lapsiinsa ja saada heidät takaisin heti kun vähänkin pitempään ovat selvinneet arjestaan ja elämästään. Tässäkään tapauksessa äidillä ole ollut sitten lasten kotiuduttua helppoa, omien sanojenkaan mukaan ja lapset kaipaavat sijaiskotiinsa, ei riitä että saavat kyläillä meillä.Mutta se on silti siinä.
Särettyjä sydämiä tuli useita, mutta luitko lastensuojelulaista sen kohdan, missä kerrotaan että jokaiseen huoltosuunnitelmaan (tehdään yleensä puolivuosittain) täytyy laittaa ylös selkeästi, mitä biologisen perheen yhdistämiseksi aiotaan tehdä? Ainakin siihen täytyy mainita onko se ylipäätään mahdollista vielä. Se on kaiken tavoite, ja se on siinä huoltosuunnitelmassa ihan alkupäässä kirjattuna. Minun tuttaviltani, jotka toimivat useampikin pitkäaikaisina sijaisperheinä, on nyt viime aikoina kotiutettu myös kaksi sisaruskatrasta. Joten kyllä tämä uusi lastensuojelulaki ajaa nimenomaan biologisten vanhempien oikeuksia, kotiutukset tulevat varmastikin tätä menoa lisääntymään. Adoptiopohjaisesti tähän on siis turha lähteä.
Onkohan kotiuttamis-prosessit eri tahoilla ja seuduilla eri näkökantaisia? Itselläni ei paljoakaan tietoa siitä,että miten pitkältä aikaa raiteillaan biologisen vanhemman asiat täytyy olla,että lapsi voitaisiin palauttaa? Merkitseekö koko aikaisemmin eletty rikkonainen elämä jo ennen lapsen syntymää sekä lapsen aikana yhdessä asuttu aika minkä verran,vai putsaantuuko se noin vaan jos bio kuntoutuu täysin? Näitä asioita en ole sossuilta alkanut selvittää,kun tässä on niin tärkeää vain huolehtia meidän pienestä lapsesta,joka on huostaanotettu useita kertoja..
Kotiuttamisen käytännöt vaihtelevat tosiaankin sijoittajakunnasta riippuen.
Entisessä kotikunnassani sijoitus purettiin melko nopealla aikataululla (6 kk - 1v.), jos biovanhemman elämäntilanne oli kohentunut l. huostaanoton syyt poistuneet.
Nuorimman meille sijoitetun lapsen sijoittajakaupungissa on sellainen käytäntö, että kahden vuoden ajan on biovanhemmalta oltava selvä näyttö siitä, että esim. päihteiden väärinkäyttö on loppunut. Jos sijoituksen syynä on ollut esim. biovanhemman päihteiden väärinkäyttö, niin sen syyn poistumisen lisäksi on vanhemman elämäntilanteen oltava vakaa l. ei jatkuvaa muuttamista, ei koko ajan vaihtuvia ihmissuhteita(uusi puoliso puolen vuoden välein jne.)
Lapsen kotiuttamista edeltävät vielä tihentyneet kotikäynnit ja -lomat, sekä vanhemmuuden arviointi, jolloin voi sanoa että 2-3 vuotta on näyttöä vanhemman muuttumisesta ennen kotiutuspäivää.
yhden kotiutetun kohdalla putssantui "edellinen" elämä, vanhemmalta, kun oli pystynyt n. 7 vuotta elämään päihtettömästi.
Varmaan silläkin on suuri merkitys minkä sortin ongelman takia huos.ottoon on jouduttu.
Noissa päihdeongelmissa pitää olla näyttöä vuosien ajalta.
Monet muut asiat saa kuntoon varmaan huomattavasti nopeammin, jos sitä halua on.
Jos lapsi on jo useaan kertaan kotiutettu ja taas huostattu, niin luulisi, ettei enää kovin helpolla vanhempiin luotettaisi. Tässä sossun ammattitaito tulee eteen.
meiltä kotiutettujen lasten vanhemmilta tai oikeastaan vain toiselta (eronneet) vaadittiin kahden vuoden näyttö elämän muutoksesta parempaan, siis taustalla oli vakava huumeriippuvuus. Riittää kun on seulat puhtaat, työ- tai opiskelupaikka ja asunto. Raittiutta testattiin usein tapaamisten yhteydessä. Tai ennen niitä. Seitsemän vuotta kuulostaa kyllä tosi pitkältä ajalta.
myös tämän vanhemman toiveesta kysymys, että oli riittävästi aikaa saada oma elämänsä ensin järjestykseen.
Takarajaksi oli itselle kait asettanut ton ajankohdan, kun lapsi alotti koulun.
Valitettavasti myös lapsen toinen vanhempi yritti päästä huumeista eroon, saatuaan toisen lapsen.
Pari vuotta onnistuikin, mutta sitten ratkesi ja toinenkin lapsi jouduttiin huostaanottamaan.
Pari vuotta tuntuu minusta siinä mielessä taas aika lyhyeltä ajalta.
Tapasivatko vanhemmat alusta lähtien tiiviisti ja jos niin kuinka usein? Kuinka pitkään huostaa purettiin?
Todella pelottavalta tuo kuulostaa. Miksi mlapsen tunteet ja turvallisuuden tunne eivät koskaan ohita biologisen vanhemman oikeutta yrittää uudelleen vanhemmuuttaan? Jos lapsi, aivan pienestä pitäen sijaiperheessä kasvanut, on kiintynyt uuteen perheeseensä ja siellä haluaa pysyä, niin miksi hänet on näin temmattava sieltä pois?? Kyllä pahalta tuntuu...
Ihmettelen vain kun Amalia yhdessä ketjussa jokin aikaa sitten tyrmäsi sijaisäidin, joka huolehti juuri sijoituksen mahdollisesta purusta. Äiti oli huolissaan siitä, miten lapsen psyyke mahdollisen eron kestäisi. Hän sai tällä palstalla kyllä melkoisen ryöpytyksen, vaikka lähtökohtaisesti hänelläkin oli tilanne, että pieni lapsi ja lopullisena pidetty huosta. Miksi hänet niin ryöpytettiin? Vai muuttuuko ääni aina kellossa kun biot ehtivät paikalle ja heille pitää vähän niiailla;)
mitä juttua tarkoitat. En itse muista, enkä osaa ajatella mistä on ollut kysymys???
mutta tällä äidillä tuntui olevan tosi kiire saada lapset takaisin, myös suku tuntui häntä ajavan ottamaan lapset heti kun mahdollista takasin. Niin hän myös sitten teki. Raskasta hänellä on ollut nyt lasten kanssa, ihan henkisestikin, ei voi enää ajatella itseään vain, niinkuin hänellä nyt nämä monet vuodet lasten kasvaessa meillä oli mahdollisuus. Opiskelua, työtä ja illat lapsia. Ei ole helppoa yksinhuoltajalla, lasten isästä ei kans apua, ratkennut sittemmin uudelleen ja saanut jo uusiakin lapsia eri naisen kanssa.
selviytymisessä, todellakin sen elämänsä raiteille saattamisessa. Mutta siitä alusta ja ekasta vuodesta kun selvisivät jollain lailla, niin sen jälkeen lapset ovat kyllä viettäneet kerran kuussa viikonlopun äitinsä tai isänsä luona. Myös muu suku on ollut kovin kiinnostunut, jatkuvasti, siten että jossain vaiheessa ajatusmaailmamme oli se, ettei meille olisi annettu tosiaan lupaa kiintyä, rauhaa siihen ei ollut, ja hoitoamme arvosteltiin jatkuvasti, moraaliamme, kaikkea mitä mieleen voi tulla. Mutta kun kiinnyimme silti ja lapset myös meihin. Vaikka suku kuinka koetti materialla ja muulla saada heidän päätään kääntymään, niin kyllä heistä oli ihanaa kotilomiltaan tulla meille takaisin. Isompi lapsista huostan purkautuessa tomerasti ilmoitti meille, että emme me mihinkään muuta, tykkäämme kyllä käydä äidin ja isän luona, mutta me halutaan asua täällä. Mutta semmonen systeemi nyt ei vaan käynyt.
Lapset tosiaan saavat vierailla meillä, vanhempansa ovat olleet onneksi siihen myötämielisiä, vaikka toinenkin mahdollisuus olisi voinut olla...olen kuullut että jotkut vanhemmat haluavat välit sijaisperheeseen sit kerralla poikki, kun lapsensa takasin saavat. Lapset kaipaavat takaisin joka solullaan, he kaipaavat perhettä jota heillä ei nyt ole ja näitä ystäviään, joita ehti tänne tulla jo roppakaupalla, omina sisaruksinaan pitämiään lapsiamme myös. Ei voi kuin toivoa, että he pärjäävät ja jaksavat, sitä toivon sydämestäni ja että tämä kotiutus oli sitten se oikea ratkaisu.
en usko, että kovin helppoa tulee olemaan kenelläkään.
Se vain, että, kun lapset väkisin palautetaan, siis vasten lasten tahtoa takaisin, niin aivan varmasti se herättää lapsissa katkeruutta, minkä omat vanhemmat sitten saavat nahoissan tuntea.
Viimeistään murrosiässä, jolloin muutenkin nuoret protestoivat milloin mistäkin niin...
Voin vain kuvitella mitä olis tapahtunut, jos nämä meidän lapset jostain syystä olisivat joutuneet palaamaan omille vanhemmilleen.
Heillä oli myös sama ajatus, että tavata voi, mutta eivät enää luottaneet vanhempiinsa, et olisivat halunneet takas.
Sitä epäluottamusta vahvisti vielä epäonnistuneet tapaamise ja kotilomat.
Meillä siis se tilanne oli todellinen, ettei mitään toivoakaan vanhempien kuntoutumisesta.
pian kun kotona asiat kunnossa,se on valhe.Minunkin lapseni aiotaan pitää 18v.asti vaikka 7v. en ole juonut pisaraakaan,ja sossukohtajakin sanoi asianajajalleni ettei syitä huostaan ole,mutta perui puheensa,kun tiesi ettei minulla enää varaa yksityiseen asianajajaan.Siinä sitä perheiden yhdistämistä kerrakseen.Eivät he peru huostaa kuin yksityisen asianajajan avustamana,ja silloinkin vaikeaa.
ainakin niin tehtiin. Oletko varma, että syyt huostaan todella ovat poistuneet, kyllä niitä asianajajia saa pienemmälläkin korvauksella ja kyllä noin suuren asian takia kannattaa vaik hakee lainaa jostain.
Kyllä kaiken kanssakäymisen edellytys on aitous ja lapsen kanssa esittäminen johtaa alkuunsa väärällä raiteelle - lapsi tunnetusti erottaa aidon tunteen esitetystä tuota pikaa.
Me emme ole koskaan esittäneet kenellekään mitään, minä olen melko jäyhä, en tuo tunteitani esiin suurieleisesti jne., mutta jostain syystä (vai juuri siitäkö johtuen?) lapset ovat aina minun kanssani viihtyneet ja hakeutuvat seuraani.En koskaan tyrkytä itseäni lapsille, en koske ilman lupaa, en yritä raastaa väkisin syliin jne.
Nuorinkin kiipesi syliini jo ensitapaamisella lastenkodissa, mitä hänen omahoitajansa ihmetteli, koska lapsi oli koko sielläoloaikansa ollut hyvin varautunut aikuisia kohtaan.
Tutustumisaikana kotonamme tämä sama lapsi aika nopeasti ilmoitti, että tulee muuttamaan meille. Olimme kyllä varanneet hänelle jo sängyn, oman vaatekaapin vaatteineen, lelut ja kirjat, joten hän sai ensikerrasta lähtien asettua omaan sänkyynsä ja pukeutua omiin vaatteisiinsa, joissa ihmetystä herätti se, ettei niissä ollut hänen nimeään, kuten lastenkodissa käytetyissä lainavaatteissa.
Näin on tämäkin lapsi tullut meille vuosien kuluessa hyvin tärkeäksi, samoin kuin me hänelle, vaikka tosiasia onkin, että minä ja puolisoni rakastamme enemmän omia biologisia lapsiamme ja tämä meille sijoitettu lapsi rakastaa enemmän omia biologisia vanhempiaan kuin meitä - silti meiltä jokaiselta riittää rakkautta myös muille : rakkaus ei vähene jakamalla, vaan lisääntyy.
minusta pienenkin lapsen tunteita pitää kunnioittaa ja antaa hänen itsensä päättää lähestymisen ajankohdasta ja tasosta.
En ole syöksynyt yhtäkään lasta halimaan ja suukottamaan ensi tapaamisella.
Juttelemalla ja leikkimällä ollaan tutustuttu.
Tosin siten on pian lapsen luottamus myös saavutettu ja lapset ovat itse tehneet aloitteen esim. syliin tulemisesta.
Mukaan lastenkodilta olisivat jokainen lähteneet saman tien. Niin hyvin siellä viihtyvät, et silleen.
mitä aloituksessani yritin tuoda esiin.
Pienin tuli meille niin nuorena, että ei kävellyt. Sosiaalijohtaja toi hänet siskonsa kanssa meille. Isompi jäi eteiseen "kyräilemään" ja pienenpi konttasi keittiöön ja nousi istumaan. Nosti kätensä ylös merkiksi, että voisi tulla syliin. Siitä alkoi tämä yhteinen taipaleemme. Isompi on tunteissaan pidättyväisempi vieläkin, kuin on tämä nykyisin 10 vuotias. Ei aamua ole, etteikö hän tule herättyään halimaan ja kertoo, että rakastaa minua. Muutaman vuosi sitten meille muutti 13 v. Hän ilmoitti heti ekana iltana, että haluaa meidän olevan hänelle isä ja äiti. Itkin sinä iltana paljon. Muistan sen Nalle Puh kalenterin, jossa oli sivu "minun äitini" hän pyysi minun sen täyttämään. Oli ollut meillä n. 6 h. Isän ja äidin kaipuu oli käsin kosketeltavissa.
Annetaan siis lapsen itse lähestyä meitä omalla tavallaan. Hiljaa hyvä tulee, uskon näin! Ei tuputeta asioita. Ole läsnä, kuuntele, kuuntele ja vielä kuuntele!
....sitä sydämmellä ja toiset järjellä ja loput vähä molempia.
että vierasta lasta voi "rakastaa" heti ensitapaamisella. Rakkaus on siihen liian voimakas sana. Millaiset tunteet tällaisella ihmisellä on oikeille läheisilleen jos kaikki ihmiset(lapset) ovat heti "rakkaita"?
Mekin toimimme kriisiperheenä ja näitä todellakin joskus näkee, että lasta aletaan heti esim. suukotella. Enkä ole vielä sellaista lasta nähnyt, joka tästä nauttisi täysin vieraan aikuisen sylissä. Lasta retuutetaan sylistä toiseen ja vieraat ihmiset vouhottavat ympärillä. Luulisin, että lapselle on parempi kun saa rauhassa tutustua uusiin ihmisiin(jotka eivät "tyrkytä" itseään).
Rakkaus kasvaa vähitellen, ei kukaan voi päättää että nyt minä rakastan tätä lasta. Ainakaan se ei ole aitoa rakkautta.