Kolmekymppisenä lääkikseen.

sinun unelmasi ;)vai mitä?lääkis,mikäs muukaan. Ei ole muita,eihän?

Onhan meitä vanhempiakin. Tällä palstalla vaan nopeasti pahoittaa mielensä, sillä yleensä näistä viestiketjuista paisuu kova väittely nuoret vastaan vanhat opiskelijat. Siihen voin vaan todeta, että mielestäni nuoruudessa tehtyjen väärien ratkaisujen takia on turha kärsiä elinkautista alalla, josta ei saa mitään irti. Voit kaivella vanhempia keskusteluja, joissa asiaa on puitu, itsekin olen siellä ollut päätäni aukomassa.

Mut joo, pääsykokeissa tuli käytyä kahteen otteeseen ja toisella menin läpi. Ekalla kerralla yritin omin voimin ja toisella kerralla kävin pitkän valmennuskurssin. Ikää oli 26 kun pääsin sisään ja meidän kurssin mittapuulla olen vanhimmasta päästä. Sellainen sama tyytymättömyys omaan elämään oli minullakin hakemisen motivaationa. Yläasteella olin varma, että minusta tulee lääkäri, arvosanat olivat hyviä jne... Lukiossa vaikeat perheongelmat vaikuttivat opiskeluuni ja toisesta vuodesta eteenpäin lähinnä vain hengasin koulussa pakolliset tunnit ja viikonloput menivät reippaasti juhlien. Lukion jälkeen valitsin helpon vaihtoehdon ja päädyin biologian alalle. Aloin tosissani epäillä alavalintaani kolmantena vuonna. Pinnistin kuitenkin tutkinnon loppuun aivopesun seurauksena eli kaverit, poikaystävä ja suku painostivat käymään koulun kiltisti loppuun. Olin pari vuotta valmistumisen jälkeen töissä ja toteutin siinä samalla suuria elämänmuutoksia. Kun henk.kohtainen elämäni oli mallillaan, niin totesin, että olisi vielä yksi haave toteuttamatta. Uusi avomieheni antoi kaiken tukensa projektilleni. Jostain minunkin pääkopastani löytyivät aivot ja pääsin lääkikseen.

Yhden neuvon haluaisin antaa: älä lähde pääsykokeeseen ajatellen realistisesti, että et pääse sisään. Sinun itse pitää uskoa mahdollisuuksiisi, sillä jos et usko, niin et varmasti läpäise pääsykoetta. Tee töitä kevään pääsykoetta varten aivan kuin se olisi ainoa mahdollisuutesi. Aikaa on vielä monta kuukautta. Jos mahdollista, niin ota töistä lomaa lukemista varten. Tsemppiä!

Mitähän syitä minulla on miksen heti toteuttanut haavettani..? Niitä on varmaan moniakin. Suurimpana nuoruudessa sairastettu masennus joka vei opiskelumotivaatiot täysin. Sitten tuli perhe ja ajattelin että olisi liian vaikeaa tai kallista lähteä opiskelemaan niin pitkäksi aikaa ja lapset on pieniä ja kaikkea sellaista. Sitten viimeinenkin lapsi alkoi kasvaa ja elämä alkoi olla kunnossa ja tuli minullekin voimakkaampana ajatus että ehkä sittenkin olisi mahdollisuuksia :)

Viime vuonna yritin eka kerran, itsenäisen fy ke opiskelun ja valmennuskurssin jälkeen. Jäi pisteen päähän.. Nyt siis uusi yritys ja tällä kertaa aion kyllä päästä sisään, potentiaalia kyllä on, sen tiedän!

Toki lapset, omakotitalo ja sitä kautta raha-asiat mielessä on mutta uskon että pystyn opiskelut sumplimaan niin että kaikki sujuu lopulta hyvin. Mies onneksi tukee minua täysillä, en tähän voisi muuten ryhtyäkään.

Tsemppiä sinullekin ja onnea kevään kokeeseen!

Ehdottomasti seuraa unelmaasi.

Itse olin 29 kun pääsin sisään. Takana maisterin tutkinto ja pari vuotta työelämää alalla, joka ei tule inspiroimaan loputtomasti.

Älä lue tilastoja, älä välitä vastakkain asetteluista, tee töitä pääsykokeeseen ja tule opiskelemaan! Älä jumi liikaa valmennuskurssin materiaaliin - tee vanhoja kokeita siihen 5 tuntiin. Laske paljon - biologian merkitys on vähäinen.

Meitä "tosi ikäloppuja" on täällä monta. Uusien yo:n armopisteet kun lähtivät. Myös pääsykokeessa hyvin pärjäävät vanhat pääsee sisälle.

On niin hauskaa, kun on jo vanha, vaikka ei ole.

Minäkin haaveilen lääketieteen opinnoista. En ajattele ollenkaan, että olisin liian vanha. Olen jo nyt 30- vuotias. Valmistun vuoden sisään maisteriksi ja valmistumisen jälkeen pyrin lääkikseen.
Ikä on vaan numero. Ei mikään este.

Tervetuloa vaan :) Meidän kurssilla on useita yli kolmekymppisiä ja muutama, jotka on niitä "melkein kolmekymppisiä". Itse haahuilin "vain" muutaman vuoden lukion jälkeen, ennen kuin uskalsin lääkikseen hakea ja paras kurssikaverini on minua reilusti vanhempi. Se, että joku lukioikäinen päätänsä aukoo, ei tarkoita yhtään mitään. Vaikka lukiossa olikin jo älykäs ja olevinaan iso, huomaa kyllä että ihmisille tulee sitä elämänkokemusta ja monipuolisempaa maailmankatsomusta rutkasti sen jälkeen (tai no, toisille tulee, toisille ei). Minulla on toki myös lukiosta suoraan tulleita tai vain yhden välivuoden armeijan tai vastaavan takia pitäneitä kavereita. En ole erotellut siis sinänsä ihmisiä iän mukaan, mutta kyllähän sitä tiettyjä eroja huomaa.

Ongelmia itselleni tuottaa jotkut asiat, jotka lukiosta suoraan tulleille ovat helppoja. Yksi niistä on ihan se pänttääminen, kun on tottunut tässä välissä olemaan aika vapaasti, ei olekaan niin helppoa jatkuvasti tarttua kirjoihin kotona "vapaa-aikana" (vaikka se pääsykokeisiin lukiessa onnistui ihan hyvin). Toinen on sitten jotain näitä lukion perusjuttuja eli fysiikoita ja kemioita, vaikka niistä pääsykokeissa läpi pääsikin. Onneksi niitä ei hirveästi tarvitse. Yksi pieni kivi kengässä on sitten myös ruotsi, jota ei ole tarvinnut itse tuottaa lukion jälkeen, mutta lääkiksessä kuitenkin ruotsin kurssille joutuu... :)

Kannattaa heti olla sitä mieltä, että siitä kokeestahan mennään läpi. Itsekin tein varasuunnitelmia seuraavalle vuodelle, mutta sitten sijoitin ne taka-alalle, koska olinhan menossa lääkikseen syksystä alkaen. Varasuunnitelmat elämän jatkumisesta oli hyvä olla itselläni sitä varten, että kun alkoi ahdistaa tyyliin "entäs jos en pääsekään", tiesi että eihän se maailma siihen lopu, vaan sitten tehdään sitä ja tätä.

Ajattelin itse asiassa loppukeväästä, että haen vain kerran ja en jaksa sitä ruljanssia toista kertaa, vaikka se pääsykokeisiin lukeminen omalla tavallaan hauskaa olikin. Onneksi pääsin nyt ensimmäisellä yrittämällä.

Olen itse miettinyt omaa elämääni. Olen 20 vuotias ja valmistun ammattikoulusta. Tarkoituksenani oli lähteä lukioon peruskoulun jälkeen ja jatko-opintoina mahdollisesti kielten opiskelu. Vanhempien painostus ammattikouluun oli suuri. Olen vaihtanut kolme kertaa alaa ja eikä tämäkään kiinnosta. Aikuislukioon hinku olisi suuri, mutta pelkonani huonosti pärjääminen. Olen tosissani miettinyt hammaslääkäriksi hakemista. Motivaatiosta minulla ei ole pulaa. Pääsykokeet ovat todella vaikeat ja mietinkin olisiko mitenkään mahdollista päästä ammattia opiskelemaan, jos käy valmennuskurssin?

1) Olet kansantaloudellinen rasite. Olet saanut jo kalliin tutkinnon, mitä vielä haluat? Kalliin lääkärikoulutuksen kaiken päälle! Lisäksi työurasi jäänee vajaat kymmenen vuotta suoraan lukiosta päässyttä lyhyemmäksi, eli tulet kalliiksi.
2) Vanhempia on turha syyttää. Päätit ihan itse jättää pyrkimisen väliin, sinulla oli vapaat kädet. Kuinka luulet pärjääväsi lääkärin työssä, jos pääsykokeisiin lukemiseenkin tarvitset äidin tukea?
3) Vituttaa tämä jatkuva lässytys "oikeus tehdä elämässäni mitä haluan". Voi v:ittu. Kaikenlaiset lukihäiriöiset, neliraajahalvautuneet, eläkeläiset ym. hakee lääkikseen. Uskokaa jo: lukihäiriö vaarantaa potilasturvallisuuden, sängystä käsin ei voi toimia kirurgina, tarvitsemme työikäisiä työkykyisiä lääkäreitä, lääkis ei ole mikään v:tun harrastus! No offence vammaiset, eläkeläiset ja sairaat, mutta omat rajansa on ymmärrettävä.Ei tämä elämä ole mikään huvipuisto, jossa kaikki pääsee kaikkiin laitteisiin, kun sattuu huvittamaan.

Hassu trolli oot:D toivottavasti kukaan ei ota tosissaan....:)

Mä niin tiedän mistä puhut. Oon 28 vuotias ja veri vetää lääkikseen, tai on vetänyt jo ylä asteelta asti mutta kuten sinullakin, vanhempani ovat syypäitä siihen että olen tällä hetkellä talonrakentaja. "Oot liian tyhmä lukioon, amikseen sä kuulut" tuli elämänohjeeksi kun yläaste loppui.. Sillä radalla sitten kymmenen vuotta tein kaikennäköistä hanttihommaa mieli maassa. Viime vuonna panin stopin kaikelle ja menin aikuislukioon kertaamaan juurikin samoja aineita kun sinä. Nykyäänhän ei isoa G:tä enää ole käytössä vaikka sen olenkin ostanut. Vanhempieni ilme oli näkemisen arvoinen kun kerroin olevani lukiossa ja pärjääväni vieläpä hyvin. Nyt on tavoitteena kirjoittaa 2014 ja siitä heti seuraaviin valintakokeisiin. Valmennuskursseihin ei perheellisellä duunarilla ole varaa mutta uskon ahkeraan ja päättäväiseen lukemiseen sekä kertaamiseen. Lukion biologian 1 ja 2 kurssit on käytyinä kiitettävillä arvosanoilla ja nyt menossa kemia ja tuntuu että päässä on tilaa vielä vaikka mille. Fysiikka on aina ollut mulle se nemesis, mutta eiköhän se siitä kun vaan jaksaa. Uskomatonta miten erilailla koulunkäynti maistuu näin vanhempana. Muistan amiksessa sanoneeni, etten koskaan mene enää kouluun mutta kuinkas kävi.

Lääkiksen lisäksi voisi puhua myös eläinlääkiksestä. Olin siellä määräaikaisena vuosia sitten (kemistinä). Olin ajoittain myös tämän alan kurssisaleissa ja näin siellä paljon keskeyttäneitä ja tutkintoon valmistuneita tai entisiä eri alojen korkeakouluopiskelijoita (maat-mets. tdk), biokemistejä, kemistejä ja mikrobiologeja jne. Eniten taisi olla entisiä biokemian opiskelijoita. Juttelivat kurssisaleissa toisilleen, että ei kannata nykyala. Tutkijan ura on niin epävarma ja em. aloilla pienipalkkaista (apurahoilla) puurtamista jatko-opiskelijana yliopistolla proffan orjana. Kun olet saanut apurahalla (ei ole työsuhdetta) väitöskirjan valmiiksi, niin professori potkaisee sinut julmasti siitä hommasta ulos ja ottaa siihen sitten jonkun toisen orjaksi apurahalla tekemään väitöskirjaa. Näin on koska yliopistot saavat jokaisesta tohtorinväitöskirjasta 120 000 euroa kappale plus tulospisteet laitosten, tiedekuntien ja yliopistojen tulosvertailuissa, mikä tietenkin kannustaa suosimaan määrää laadun kustannuksella. Näin ei tapahdu todellisissa huippuyliopistoissa kuten Harward, Princeton, Stanford, Yale, Cambridge, Oxford, MIT, Sorbonne ym. joissa on Nobel-palkittuja tutkimusryhmiä ja jotka ovat tuottaneet historiansa aikana kymmeniä Nobel-palkittuja tiedemiehiä. Ei mikään ihme, että Helsingin yliopisto on mm. tohtoritehtailun (rahasta) pudonnut 100:dan parhaimman joukosta, kun väitöskirjojen laadulla ei ole mitään väliä. Saman rahan kun saa niin hyvästä kuin huonosta väitöskirjasta. Ulkomailla on ihmetelty suomalaista laadusta piittaamatonta tohtoritehtailua. Ruotsissa näin ei voi tehdä. Jokaisella väittelijällä pitää olla apuraha. Muuten ei voi tehdä väitöstä.