Olen tuloksetta yrittänyt hakea tietoja tästä ammatista, vaatimuksista ja hakuprosessista, joten kysyn nyt teiltä;
Kouluttaako KRP omia työntekijöitään?
Millaiset ovat vaatimukset? (esim. kelpaako henkilö, jolla on "vain" ylioppilastutkintotodistus)
Olisin kiitollinen vastauksista.
Kouluttaako KRP omia työntekijöitään?
Millaiset ovat vaatimukset? (esim. kelpaako henkilö, jolla on "vain" ylioppilastutkintotodistus)
Olisin kiitollinen vastauksista.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse olin menossa KRP:lle töihin siviilitutkijaksi. En siis ole ammatiltani poliisi.
Minulla on oman erikoisalani yliopistotutkinto. Tämän lisäksi työtä varten tehtiin haastattelu ja psykologiset soveltuvuustestit. Lisäksi vaadittiin aikamoinen ammatillinen näyttö eli runsaasti työvuosia omalta erikoisalaltani. Mikäli olisin mennyt virkaan, minut olisi koulutettu työn ohessa siihen, että osaan tutkinnassa toimia juridiset tutkimuskriteerit täyttävällä tavalla.
En ottanut virkaa vastaan. En tiedä olisiko psyyke kestänyt vuositolkulla niin "pimeitä" projekteja. Ilonpilkahdukset ovat sen työn sisällön suhteen aika vähissä.
Siitä oli paljon hyötyä.
Rikoslaboratorion tutkijoista noin puolella on takanaan poliisin koulutus. Työhön on siis ainakin kaksi eri tietä: eteneminen poliisin omassa hierarkiassa poliisikoulun kautta tai erikoistumalla talon ulkopuolella ja täydentämällä tätä juridisilla opinnoilla.
Rikostutkinta jakautuu aika jyrkästi kahtia eli osa tehdään itse rikospaikalla todisteita keräten, dokumentoiden ja luetteloiden, ja osa tutkinnasta tehdään Tikkurilan laboratorioissa. Kenttätutkijat ovat pääsääntöisesti peruskoulutukseltaan poliiseja, kun taas laboratorioista löytyy eri alojen spesialisteja: kemistejä, analyytikkoja, ATK-spesialisteja, kuvatutkijoita, puheanalyytikkoja yms.yms.
Siviilitutkijoilta vaaditaan ylempää korkeakoulututkintoa soveltuvalta alalta, työkokemusta, tutkimuksellista otetta omaan alaan, tarkkuutta, stressinsietokykyä yms.
Työllä on varjopuolensa. Tutkimukset käsittelevät usein kansainvälistä organisoitunutta rikollisuutta, jossa vastapuoli ei menetelmiä kaihda. Tästä syystä tutkijan ei kannata pitää kovin kovaa meteliä omasta ammatistaan. Sellainen saattaa vaarantaa jopa oman ja läheisten hengen ja terveyden. Oikeudessa tutkija joutuu henk.koht. nokakkain syytettyjen kanssa yms. Ei kivaa. Työ saattaa olla myös henkisesti raskasta: en todellakaan kadehdi niitä tutkijoita, jotka joutuivat selvittelemään esimerkiksi Kauhajoen tragedian tapahtumia, palaneita nuorten ruumiita yms. Kovan paineen alla.
Hatunnosto heille. Itse en välttämättä pystyisi.