Tuskin monikaan kuvaa pelkkiä testitauluja tiiliseiniä, joten kuvissa on kai muutakin informaatiota.
Vanha koeteltu kuvien esitystapa on "kymppikuvat" joita suku plaraa perhetapahtuman tai lomareissun jälkeen. Plaraukseen liittyy myös, kuvaajan selittely, jossa valotetaan kunkin kuvan taustaa tai kuvan onnistumista. Modernimpi tapa on heittää kuva-CD koneeseen ja katsoa littu-teeveestä lappeellaan olevia taloja sekä ihmisiä. Yksinkertaisin tapa on katsella välijohdolla suoraan kamerasta teeveelle kuvaa ja selostaa; kuka, missä ja miksi. Tietysti niistä kuvista voi tulostaa A4 tai suurempia huoneentauluja, joita tietysti voi myös suvulle selostaa.
Tässä tullaan itse asian ytimeen, eli huomaako sivullinen katsoja, että kuva on otettu L-sarjalaisella vai kitti-runko-tulpalla? Tässä on myös yksi syy miksi moni kokenut kuvaaja suosii kaikenmaailman kuvauksissa ihan kittilaseja tai laajan polttovälin superzoomia. Näillä saa liikkuva kuvaaja napsittua kuvia sieltä täältä ja rajata zoomilla kuvat lähes valmiiksi. Monilla laadukkailla pokkareilla voi ottaa suoraan kuvasuhteeseen 16:9. Kun kuvat esitetään joko littu-teeveestä tai videotykillä ne on muokattava kuvasuhteeseen 16:9 tai resoluutiolle 1920x1080 pistettä. Tähän esitystapaan pokkari riittää laadullisesti menen tullen.
Tästä huomataan, että siellä loppupäässä ei huippupiirrosta tai minimaalisesta kohinasta ole niin väliä. Kuvan asettelu, väritasapaino ja kontrasti ovat ne jotka välittyvät katsojalle. Toki joka räpsyn voi ottaa 25Mpix RAW tiedostona ja muokata kokoon 1920x1080 / JPEG formaattiin. Jos kamera tekee hyvää JPEG kuvaa miksi käyttää jatkuvasti RAW´ia, toki monet kamerat tekevät myös molemmat formaatit yhtäaikaa. Kuvasin Panalla suoraan 1920x1080/16:9/JPEG kuvat olivat varsin katsottavia, jos valotus ja sommittelu osui paikalleen. JPEG kuvia voi rajallisesti korjata, mutta monasti tämä pieni korjaus riittää, littu-teevellä katsomiseen tai jopa vedostukseen printterillä.
Tein aikanaan multivisio esityksiä diaprojektoreilla ja silloin jo huomasin kuvien esitystavan olevan hyvin merkityksellisen sisällön tuomisesta katsojille. Silloin käytettiin myös taustamusiikkia, koska kuvan vaihdot synkattiin nauhurin ylimääräiselle ääniraidalle. Ääni ja kuva kuuluvat yhteen, vaikka esitetään stil-kuvaa. Kuten alussa esitin, se ääni on usein kuvaajan oma selostus, kuvan syntyyn vaikuttaneista tekijöistä….Joku jo tietysti sanoo, että miksi ei saman tien kuvata videolle, no näin moni tekeekin. Minua ei videokuvaaminen kiinnosta vaikka kuvasin Maikkarin lainakalustolla jo 1972 opetusvideoita eräälle isohkolle firmalle. Kuva ja ääni siinä on oma nysväämisensä, mutta se palkitsee, kun näkee molempiin vähän vaivaa.
Digikamera on nykypäivän lahja luovalle ihmiselle, miksi ei myös rivikansalaiselle. Näillä on helppo tuottaa yllämainituin ehdoin kuvamateriaalia esitykseen. Ääni? Tässä on myös nykytekniikka tuonut digipokkareiden tapaan kaiken kansan äänityslaitteita:
http://www.youtube.com/watch?v=aHCY762GY3I&feature=related
Minulla on kuvassa näkyvä ”digi-studio”, jolla voi SD kortille kerätä oikeita ääniä kuvauskohteista. Laite tallentaa 4-mikrofonillaan keinopään tapaan stereofonisen äänikuvan tilasta tai paikasta. Näin saadaan ääninäytteet kuvien oheen, kun molemmat käyttävät vielä SD kortteja, ne voi lukijalla imaista läpärille jemmaan.
Nyt on materiaalia; digikuvina ja ääninä. Sen lisäksi tarvitaan sopivaa taustamusiikkia ja tarvittaessa myös selostusta. Löytyy ilmaisia ja maksullisia ohjelmia joilla voi editoida tämän yhdeksi esitykseksi ja polttaa siitä DVD. Jokaisella on oma ”home-teatteri” kotonaan jolloin esityslaitteet tuovat nämä hengentuotteen oivallisesti suvun nähtäväksi. Kukaan ei estä tekemästä myös vanhoista kuvista DVD:a, skannaamalla ne biteiksi sekä editoimalla ne haluttuun järjestykseen sekä lisäämällä äänimaailma mukaan
Vanha koeteltu kuvien esitystapa on "kymppikuvat" joita suku plaraa perhetapahtuman tai lomareissun jälkeen. Plaraukseen liittyy myös, kuvaajan selittely, jossa valotetaan kunkin kuvan taustaa tai kuvan onnistumista. Modernimpi tapa on heittää kuva-CD koneeseen ja katsoa littu-teeveestä lappeellaan olevia taloja sekä ihmisiä. Yksinkertaisin tapa on katsella välijohdolla suoraan kamerasta teeveelle kuvaa ja selostaa; kuka, missä ja miksi. Tietysti niistä kuvista voi tulostaa A4 tai suurempia huoneentauluja, joita tietysti voi myös suvulle selostaa.
Tässä tullaan itse asian ytimeen, eli huomaako sivullinen katsoja, että kuva on otettu L-sarjalaisella vai kitti-runko-tulpalla? Tässä on myös yksi syy miksi moni kokenut kuvaaja suosii kaikenmaailman kuvauksissa ihan kittilaseja tai laajan polttovälin superzoomia. Näillä saa liikkuva kuvaaja napsittua kuvia sieltä täältä ja rajata zoomilla kuvat lähes valmiiksi. Monilla laadukkailla pokkareilla voi ottaa suoraan kuvasuhteeseen 16:9. Kun kuvat esitetään joko littu-teeveestä tai videotykillä ne on muokattava kuvasuhteeseen 16:9 tai resoluutiolle 1920x1080 pistettä. Tähän esitystapaan pokkari riittää laadullisesti menen tullen.
Tästä huomataan, että siellä loppupäässä ei huippupiirrosta tai minimaalisesta kohinasta ole niin väliä. Kuvan asettelu, väritasapaino ja kontrasti ovat ne jotka välittyvät katsojalle. Toki joka räpsyn voi ottaa 25Mpix RAW tiedostona ja muokata kokoon 1920x1080 / JPEG formaattiin. Jos kamera tekee hyvää JPEG kuvaa miksi käyttää jatkuvasti RAW´ia, toki monet kamerat tekevät myös molemmat formaatit yhtäaikaa. Kuvasin Panalla suoraan 1920x1080/16:9/JPEG kuvat olivat varsin katsottavia, jos valotus ja sommittelu osui paikalleen. JPEG kuvia voi rajallisesti korjata, mutta monasti tämä pieni korjaus riittää, littu-teevellä katsomiseen tai jopa vedostukseen printterillä.
Tein aikanaan multivisio esityksiä diaprojektoreilla ja silloin jo huomasin kuvien esitystavan olevan hyvin merkityksellisen sisällön tuomisesta katsojille. Silloin käytettiin myös taustamusiikkia, koska kuvan vaihdot synkattiin nauhurin ylimääräiselle ääniraidalle. Ääni ja kuva kuuluvat yhteen, vaikka esitetään stil-kuvaa. Kuten alussa esitin, se ääni on usein kuvaajan oma selostus, kuvan syntyyn vaikuttaneista tekijöistä….Joku jo tietysti sanoo, että miksi ei saman tien kuvata videolle, no näin moni tekeekin. Minua ei videokuvaaminen kiinnosta vaikka kuvasin Maikkarin lainakalustolla jo 1972 opetusvideoita eräälle isohkolle firmalle. Kuva ja ääni siinä on oma nysväämisensä, mutta se palkitsee, kun näkee molempiin vähän vaivaa.
Digikamera on nykypäivän lahja luovalle ihmiselle, miksi ei myös rivikansalaiselle. Näillä on helppo tuottaa yllämainituin ehdoin kuvamateriaalia esitykseen. Ääni? Tässä on myös nykytekniikka tuonut digipokkareiden tapaan kaiken kansan äänityslaitteita:
http://www.youtube.com/watch?v=aHCY762GY3I&feature=related
Minulla on kuvassa näkyvä ”digi-studio”, jolla voi SD kortille kerätä oikeita ääniä kuvauskohteista. Laite tallentaa 4-mikrofonillaan keinopään tapaan stereofonisen äänikuvan tilasta tai paikasta. Näin saadaan ääninäytteet kuvien oheen, kun molemmat käyttävät vielä SD kortteja, ne voi lukijalla imaista läpärille jemmaan.
Nyt on materiaalia; digikuvina ja ääninä. Sen lisäksi tarvitaan sopivaa taustamusiikkia ja tarvittaessa myös selostusta. Löytyy ilmaisia ja maksullisia ohjelmia joilla voi editoida tämän yhdeksi esitykseksi ja polttaa siitä DVD. Jokaisella on oma ”home-teatteri” kotonaan jolloin esityslaitteet tuovat nämä hengentuotteen oivallisesti suvun nähtäväksi. Kukaan ei estä tekemästä myös vanhoista kuvista DVD:a, skannaamalla ne biteiksi sekä editoimalla ne haluttuun järjestykseen sekä lisäämällä äänimaailma mukaan
Vastaukset 6
Vanhimmat
"Kuvan asettelu, väritasapaino ja kontrasti ovat ne jotka välittyvät katsojalle."
Ehkä on sellaisia katsojia joille nuo riittävät "maikkarin lainakalustolla tehtynä"
Toisaalta joku tyhmempi saattaa lähestyä kuvaamista sisällöstä päin – jos sisältö puhuttelee ja tuottaa elämyksiä – niin kuvaajan välineet ja kuvansäätäjän monitorin oikeaoppinen kalibrointi saattavat jäädä katsojalta huomaamatta ja arvostamatta.
"Tässä on myös yksi syy miksi moni kokenut kuvaaja suosii kaikenmaailman kuvauksissa ihan kittilaseja tai laajan polttovälin superzoomia."
Onko näin? Kun näitä superzoomeja haukutaan niin.
Juuri Suomi24 kaltaisilla sivuilla.
Super-zoomi tulee olemaan digiajan normaalilasi. Digi-lasien kehitys on mennyt viimeisten vuosien aikakana huimasti eteenpäin. Jokainen voi nysvätä juuri sellaisten totteröiden kanssa kun huvittaa, sehän on jokaisen oma asia. Minä seuraan testejä ja valmistajien sivuja, unohtamatta käyttäjien kommentteja. Mikään; " vittu sehän on ihan paska" ei pure minuun, tuskin moneen muuhunkaan, joka on enemmän turannut kuvauksen kanssa.
PS. Ammattivideo oli analogiaikaan tuttua, koska tein muutamia studioita ihan työni vuoksi.
Sille kaverille joka paasasi monitorien kalibroinnista. 1972 kalusto oli täysin mustavalkoista Sonyn ensimmäisen sukupolven semiprof videokalustoa.
Joillekin on tärkeätä päästä kertomaan, että kalibrointi on tehtävä (tietyn merkkisillä välineillä)aina kun jotain tapahtuu (aurinko siirtyy, monitori lämpenee jne).
Toinen taas ei tiedä kalibroinnista mitää ja säätää kuviaan infon perusteella.
Yksi taas parkuu sRGB:n värialaa eikä edes tiedä miten se poikkeaa CMYK:sta, toinen tietää, että Lab on ainoa oikea väritila kuvansäädössä.
Joku taistelee värien kanssa ja toiselle vain mustavalkoinen on oikea valokuva.
Eräs arvostettu mestari sanoi kaverilleni, että tungstenista puhuva ei tiedä valokuvausesta mitään ja Leica on boksikameran tasoa.
Tietokoneen on ehdottomasti oltava Windows eikun Mac eikun päinvastoin.
Tällaisia me "mestarit" olemme – ota näistä selvää!
L-sarja tai muut huippusarjat eivät ole mitään absoluuttisia laadun mittareita. Tavallinen kiinteä voi tuottaa jopa parempaa kuvaa kuin huippusarjan zoom. Siksi voikin olla mahdoton erottaa millä kuvat on otettu.
Mutta on noi nykyajan kuvien katselijatkin jo valveutuneita. Vaikka sisältö (onko sitä aina kaikissa lomakuvissa?) onkin se tärkein hengentuote, niin monet kiinnitävät huomiota myös siihen kuvanlaatuun. "Tynnyrissäkö teidän hotelli oli, kun seinät on noin kaarevat?" tai "Mitä tuolla sivussa on, kun näkyy vähän huonosti?", saatetaan kysyä.
Uusimmissa televisioissa on jo USB-liitäntä, johon voi liittää muistitikun tai kortinlukijan. CD:tkin alkavat jo jäämään historiaan.
mutta Hannu Hautalan diaesitys teki 70-luvulla lähtemättömän vaikutuksen.En sen koommin ole nähnyt missään samanlaista.Video ja diaesitys ovat ihan eri asia.Oikean musiikin löytäminen ja synkkaus kuvasarjaan olisi haastavaa ja mukaansa tempaavaa,vaan kun ei saa aikaseksi.