Istun linja-autossa käytävän puoleisella paikalla. Linja-auton keskiovista tulvahtaa joka pysäkillä ilmaa sisälle tammikuun jäisestä pakkasesta. Kylmää jää kitkuamaan sisälle kuin pieni pyörremyrsky, ihmiset nostavat paksujen talvitakkiensa kauluksia ylöspäin. Tunnen kylmän, mutta minua ei palele. Tunnen lämpöä jota en ole aikaisemmin tuntenut - linja-autossa viereiselläni istuinpaikalla hän istuu, pitäen minua tiukasti kädestä kiinni. Välillä hän irroittaa kätensä omastani ja siivelee kättäni sormenpäillänsä aloittaen pikkusormestani käyden kaikki sen käteni viisi sormea hellästi läpi. Hän katsoo minua tutkiskellen ja hymyilee. Hymyilen takaisin, sillä minulla on se rauha, saan olla juuri tällä hetkellä hänen vierellään. Linja-auton kulkiessa eteenpäin voi nähdä ulkoa välkkyviä valoja pitkistä autojonoista, jotka näyttävät kuin suurilta tähtimollukoilta synkän pimeyden keskellä.
Linja-auto jatkaa matkaansa ja me juoksemme lumihangessa kohti määränpäätä, perjantai-iltaa juhlimaan lähtevät nuoret tuijottavat meitä ohikulkiessaan hölmistyneinä. Nauramme, vaikka ei ole mitään aihetta, hän pitää koko matkan kädestä kiinni kuin varmistaen, etten päästä irti ja uppoa tuntemattomaan. Kuljemme pitkin hyvin mieleenpainunutta kulkureittiä: Valintatalo, R-kioski, lastentarha ja suhteellisen pitkä, koivujen varjostama pyörätie, jonka katulamput eivät ole koskaan tällä tiellä toimineet. Saavumme perille, olemme painavalta näyttävän, punaisen kerrostalon oven edessä. Hän oli ehtinyt kaivaa jo avaimensa esille ja ovi olikin jo auki. Taas hän teki sen, aukaisi oven niin kuin herrasmies, minkä itse mielsin vain sarkasmiksi, mikä saa minut aina nauramaan. Hän kyllä tietää sen. Astun sisään lämpimään ja hän perässäni, tunnen kuinka hän henkäisee ilmaa hiuksistani perästä tullessaan. Minut täyttää taas jonkinlainen tyytyväisyyden tunne: kuulun jollekin ja joku on minulle niin tärkeää, etten häntä voisi koskaan korvata kellään toisella.
Kuudes kerros, ovi käytävän päässä vasemmalla. Astumme sisään, ja olemme taas kuin vieraskoreat uudessa asunnossa. Riisumme kengät ja olemme hiljaa, ihan niin kuin se olisi vaadittua, ettei saisi puhua sanaakaan. Menemme hänen huoneeseensa, itse niin nopeaa kuin suinkin pääsen, kuin välttäen, etten koskaan tulisi näkemään hänen kämppätoveriaan. Aivan kuin olisin varkaissa.
Ovi sulkeutui hänen huoneestaan ja olemme hetken hiljaa. Seisomme ja katsomme vain toisiamme, kunnes hän vaivihkaa liikkuen menee aukaisemaan kannettavan tietokoneensa soittaakseen taas jotain sekalaista taustamusiikkia, aivan kuin alkuna jollekin tulevalle. Istahdan hänen sängylleen ja jonkin huomaamattoman vitsin laskettuaan hän astelee ripeästi luokseni ja tarttuu niskastani kiinni. Tunnen hänen lämpimät sormensa hiusteni seassa, mikä saa minut joka kerta huumaantumaan. Joka suudelma tuntuu kuin ensimmäiseltä kerralta, mahassa pistelevät pienet nuppineulat, ja tunnen itseni kuolettomaksi: en tunne nälkää, pelkoa enkä turvattomuutta. Joka suudelman ajan, toivon ettei tämä loppuisi koskaan, saisin elää tässä niin kauan kuin tulen vain elämään. Suudelmien virta täyttää taas myöhäistä perjantai-iltaa. Olen kuin loputtomassa taivaassa.
Herään aamulla, hänen kätensä kietoutuneena ympärilleni niin, etten halua edes liikkua mihinkään. Tahdon nauttia vain hänen lämmöstään. Kykenen jopa raottaa silmiäni auki ja huomaan kuinka lauhtuneen talvipäivän aurinko laskee oranssia valoa opiskelija-asunnon vaaleille seinille. Suljen taas silmäni nauttiakseni. Hän rutistaa minua enemmän lähellensä ja tiedän taas hänen olleen hereillä ennen minua, ja tarkkaileen sitä, kuinka hölmistyneenä avaan uniset silmäni joka aamu. Käännyn sanoakseni "Huomenta" ja annan hänelle suudelman. Hän vastaa takaisin sellaisella, että tiedän kenen luona minun on tällä hetkellä tarkoitus olla. Ketä muuta voisin rakastaa yhtä paljon? En lakkaa koskaan tuijottamasta hänen ruskeita silmiään ja pörröisiä tummia hiuksiaan, joita on kiva kuljettaa sormien välien lävitse. Ja hymykuopat, ne todellakin saavat minut hymyilemään! Kasvojen lempeys ei tule unohtumaan minulta koskaan.
Lepään vielä hetken kuunnellen hänen rauhallista sydämmenlyöntiään pehmeältä iholta, kunnes päivä velvoittaa nousemaan ylös ja pukemaan päälle. Taas se ikävä lähtö, tuntuu jo nyt että ikävöin häntä vaikken ole kenkiäkään pukenut jalkaan. Halaan häntä koko sydämestäni niin, että hän tietää olevansa minulle tärkeä.
Kävelen aamu yhdentoista aikoihin kotiin, samaa tietä kuin eilen hänen asunnolleen tulimme. Kaikki näyttää erilaiselta päivänvalosta, täysin eri maailmalta. Mietin kehtaanko aukaista soitintani soittamaan muutaman biisin ilokseni ja muistaakseni, ettei ikävälle ole tarvetta. Klassikko soimaan, Sting and Policen "Every Breath You Take". Se pystyy jopa biisin alussaan jo kohentamaan tunnelmaani turhalta ikävältä. Yhtäkkiä kaunis kertosäe muuttuu piipattavaksi, korvia särkeväksi ja jankkaavaksi, ärsyttäväksi kellon huudoksi, joka tunnu millään lakkaavan...
Kello on tasan seitsemän, kun hakkaan matkapuhelimeni hiljaiseksi. Olo ei ole todellinen ennen kuin nousen istumaan. Muutaman sekunnin ja silmien räpäytyksen jälkeen, huomaan kuinka todelliselta uni oli tuntunutkaan, tietämättäni kuitenkaan kuka unen henkilö sitten olikaan. Painun tyynyjen väliin vielä toivoakseni, että olisin voinut nukahtaa uudelleen jatkaakseni sitä samaa tarinaa mihin olin jäänyt. Viiden minuutin torkkuhälytys ei kuitenkaan minulle sitä salli, on noustava vastenhakoisesti ja puettava päälle. Astun keittiöön keittääkseni vahvaa kahvia ja toipuakseni heräämisen järkytyksestä. Ihan kuin purkaisin katkeruuteni todellisen tuntuista unta kohtaan sillä myrkyllä.
Kahvinkeitin nakkelee pieniä tippoja kannun pohjalle, kun huomaan ulkona olevan se oikein tavallinen maanantai. Märkää ja loskaista, muutama mummo kuljeksii lähikauppaan tarkistaakseen mahdolliset alennustuotteet. Ääh, pitkä kävelymatka vielä edessä, kengät tulee kastumaan. Kahvi on valmista, jota huomaan nauttivani täydessä yksinäisyydessä ja luonnon antamassa ihanassa harmaudessa. Eipä olisi tarvinnut herätä. Melkein toivon, etten olisi herännyt ollenkaan, kun huomaan muutaman maksamattoman laskun keittiön klaffipöydällä.
Viikko meni taas nopeasti ja koitti perjantai-ilta. Kuljemme taas pikku mekoissa ja hamosissa pitkin keskustan katuja, tunnun tukehtuvan hiuskiinteen pistävän muoviseen hajuun. Kaikkien näiden tyttöjen hajuvesimääräkin melkein saa pääni särkemään. Oloni on kuitenkin hilpeä, lienekö tyttöjen kesken jaetuilla kahdella pullollisella viiniä olleen vaikutusta asiaan. Sekavaksi oloa en voi kuitenkaan kuvailla, kun tarkkailen harmitellen muutaman juopuneen nuoren touhuja linja-autopysäkillä. Olemme kulkeneet lähes koko pysäkin ohi, kun huomaan ihmisjoukon seasta tummiin pukeutuneen henkilön. Jotenkin en voi lakata tuijottamasta häntä ja sen ihmeellisesti vaistoten, hän kääntyy: ruskeat silmät, ja sotkuisesti laitettu tumma hiuspehko. En halua herätä enää...
Linja-auto jatkaa matkaansa ja me juoksemme lumihangessa kohti määränpäätä, perjantai-iltaa juhlimaan lähtevät nuoret tuijottavat meitä ohikulkiessaan hölmistyneinä. Nauramme, vaikka ei ole mitään aihetta, hän pitää koko matkan kädestä kiinni kuin varmistaen, etten päästä irti ja uppoa tuntemattomaan. Kuljemme pitkin hyvin mieleenpainunutta kulkureittiä: Valintatalo, R-kioski, lastentarha ja suhteellisen pitkä, koivujen varjostama pyörätie, jonka katulamput eivät ole koskaan tällä tiellä toimineet. Saavumme perille, olemme painavalta näyttävän, punaisen kerrostalon oven edessä. Hän oli ehtinyt kaivaa jo avaimensa esille ja ovi olikin jo auki. Taas hän teki sen, aukaisi oven niin kuin herrasmies, minkä itse mielsin vain sarkasmiksi, mikä saa minut aina nauramaan. Hän kyllä tietää sen. Astun sisään lämpimään ja hän perässäni, tunnen kuinka hän henkäisee ilmaa hiuksistani perästä tullessaan. Minut täyttää taas jonkinlainen tyytyväisyyden tunne: kuulun jollekin ja joku on minulle niin tärkeää, etten häntä voisi koskaan korvata kellään toisella.
Kuudes kerros, ovi käytävän päässä vasemmalla. Astumme sisään, ja olemme taas kuin vieraskoreat uudessa asunnossa. Riisumme kengät ja olemme hiljaa, ihan niin kuin se olisi vaadittua, ettei saisi puhua sanaakaan. Menemme hänen huoneeseensa, itse niin nopeaa kuin suinkin pääsen, kuin välttäen, etten koskaan tulisi näkemään hänen kämppätoveriaan. Aivan kuin olisin varkaissa.
Ovi sulkeutui hänen huoneestaan ja olemme hetken hiljaa. Seisomme ja katsomme vain toisiamme, kunnes hän vaivihkaa liikkuen menee aukaisemaan kannettavan tietokoneensa soittaakseen taas jotain sekalaista taustamusiikkia, aivan kuin alkuna jollekin tulevalle. Istahdan hänen sängylleen ja jonkin huomaamattoman vitsin laskettuaan hän astelee ripeästi luokseni ja tarttuu niskastani kiinni. Tunnen hänen lämpimät sormensa hiusteni seassa, mikä saa minut joka kerta huumaantumaan. Joka suudelma tuntuu kuin ensimmäiseltä kerralta, mahassa pistelevät pienet nuppineulat, ja tunnen itseni kuolettomaksi: en tunne nälkää, pelkoa enkä turvattomuutta. Joka suudelman ajan, toivon ettei tämä loppuisi koskaan, saisin elää tässä niin kauan kuin tulen vain elämään. Suudelmien virta täyttää taas myöhäistä perjantai-iltaa. Olen kuin loputtomassa taivaassa.
Herään aamulla, hänen kätensä kietoutuneena ympärilleni niin, etten halua edes liikkua mihinkään. Tahdon nauttia vain hänen lämmöstään. Kykenen jopa raottaa silmiäni auki ja huomaan kuinka lauhtuneen talvipäivän aurinko laskee oranssia valoa opiskelija-asunnon vaaleille seinille. Suljen taas silmäni nauttiakseni. Hän rutistaa minua enemmän lähellensä ja tiedän taas hänen olleen hereillä ennen minua, ja tarkkaileen sitä, kuinka hölmistyneenä avaan uniset silmäni joka aamu. Käännyn sanoakseni "Huomenta" ja annan hänelle suudelman. Hän vastaa takaisin sellaisella, että tiedän kenen luona minun on tällä hetkellä tarkoitus olla. Ketä muuta voisin rakastaa yhtä paljon? En lakkaa koskaan tuijottamasta hänen ruskeita silmiään ja pörröisiä tummia hiuksiaan, joita on kiva kuljettaa sormien välien lävitse. Ja hymykuopat, ne todellakin saavat minut hymyilemään! Kasvojen lempeys ei tule unohtumaan minulta koskaan.
Lepään vielä hetken kuunnellen hänen rauhallista sydämmenlyöntiään pehmeältä iholta, kunnes päivä velvoittaa nousemaan ylös ja pukemaan päälle. Taas se ikävä lähtö, tuntuu jo nyt että ikävöin häntä vaikken ole kenkiäkään pukenut jalkaan. Halaan häntä koko sydämestäni niin, että hän tietää olevansa minulle tärkeä.
Kävelen aamu yhdentoista aikoihin kotiin, samaa tietä kuin eilen hänen asunnolleen tulimme. Kaikki näyttää erilaiselta päivänvalosta, täysin eri maailmalta. Mietin kehtaanko aukaista soitintani soittamaan muutaman biisin ilokseni ja muistaakseni, ettei ikävälle ole tarvetta. Klassikko soimaan, Sting and Policen "Every Breath You Take". Se pystyy jopa biisin alussaan jo kohentamaan tunnelmaani turhalta ikävältä. Yhtäkkiä kaunis kertosäe muuttuu piipattavaksi, korvia särkeväksi ja jankkaavaksi, ärsyttäväksi kellon huudoksi, joka tunnu millään lakkaavan...
Kello on tasan seitsemän, kun hakkaan matkapuhelimeni hiljaiseksi. Olo ei ole todellinen ennen kuin nousen istumaan. Muutaman sekunnin ja silmien räpäytyksen jälkeen, huomaan kuinka todelliselta uni oli tuntunutkaan, tietämättäni kuitenkaan kuka unen henkilö sitten olikaan. Painun tyynyjen väliin vielä toivoakseni, että olisin voinut nukahtaa uudelleen jatkaakseni sitä samaa tarinaa mihin olin jäänyt. Viiden minuutin torkkuhälytys ei kuitenkaan minulle sitä salli, on noustava vastenhakoisesti ja puettava päälle. Astun keittiöön keittääkseni vahvaa kahvia ja toipuakseni heräämisen järkytyksestä. Ihan kuin purkaisin katkeruuteni todellisen tuntuista unta kohtaan sillä myrkyllä.
Kahvinkeitin nakkelee pieniä tippoja kannun pohjalle, kun huomaan ulkona olevan se oikein tavallinen maanantai. Märkää ja loskaista, muutama mummo kuljeksii lähikauppaan tarkistaakseen mahdolliset alennustuotteet. Ääh, pitkä kävelymatka vielä edessä, kengät tulee kastumaan. Kahvi on valmista, jota huomaan nauttivani täydessä yksinäisyydessä ja luonnon antamassa ihanassa harmaudessa. Eipä olisi tarvinnut herätä. Melkein toivon, etten olisi herännyt ollenkaan, kun huomaan muutaman maksamattoman laskun keittiön klaffipöydällä.
Viikko meni taas nopeasti ja koitti perjantai-ilta. Kuljemme taas pikku mekoissa ja hamosissa pitkin keskustan katuja, tunnun tukehtuvan hiuskiinteen pistävän muoviseen hajuun. Kaikkien näiden tyttöjen hajuvesimääräkin melkein saa pääni särkemään. Oloni on kuitenkin hilpeä, lienekö tyttöjen kesken jaetuilla kahdella pullollisella viiniä olleen vaikutusta asiaan. Sekavaksi oloa en voi kuitenkaan kuvailla, kun tarkkailen harmitellen muutaman juopuneen nuoren touhuja linja-autopysäkillä. Olemme kulkeneet lähes koko pysäkin ohi, kun huomaan ihmisjoukon seasta tummiin pukeutuneen henkilön. Jotenkin en voi lakata tuijottamasta häntä ja sen ihmeellisesti vaistoten, hän kääntyy: ruskeat silmät, ja sotkuisesti laitettu tumma hiuspehko. En halua herätä enää...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Policen hitti kertoo itseasiassa ahdistelijasta, stalkaajasta joka seuraa toisen jokaista liikettä antamatta hänelle yhtään omaa vapautta?
kuvaili sen niin että vahingossa biisiin tuli sellainen sävy jonka kaikki mielsi sellaiseksi stalkkaajan kertomaksi kun itse asiassa se on kirjoitettu ihan muussa mielessä, ei ahdistelijan silmin. Jossain näin haastaattelun joskus..
Wikipediassa lainataan Stingia aivan toiseen sävyyn ja muistan haastattelun myös jossa hän sanoi päinvastaista kuin sinä.
Tosin Sting saattaa puhua mitä sattuu tai sitten kyseessä on tahanomainen tapa tehdä teksti joka voi viitata useampaan erilaiseen asiaan.
herättämää tunnetta... aurinkoinen unenpöpperöinen pakkasaamu peiton alla, se sama tunne.
toi Every breath you take.
iski haaveileva olo arjen keskelle kun luki tän...
Tekstiä. Parasta pitkään aikaan täällä.
Rehellisesti sanottuna uppouduin niin tohon sun maailmaasi mukaan, joten tuntui pahalta kun unelmiesi miehellä olikin RUSKEAT silmät. Nouuuu!!!