Oman äitini, joka oli dementikko, kuolemasta tulee syksyllä 2 vuotta.
Olen ajatellut teitä, omaisia, hoitajia, ja kaikkia palstalaisia.
Valoa ja iloa päiviinne, sillä jossain vaiheessa pilkahtaa myös aurinko.
Pihla.
Olen ajatellut teitä, omaisia, hoitajia, ja kaikkia palstalaisia.
Valoa ja iloa päiviinne, sillä jossain vaiheessa pilkahtaa myös aurinko.
Pihla.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jaksamisia todellakin tarvitaan, olen miettinyt koko päivän pitäiskö kiirehtiä lomaani, kun tunnen itteni, niiiiin väsyneeksi.
Oikea lomani olisi vasta helmi-maaliskuun vaihteessa ja sinne on vielä matkaa...
Oma äitini on myös dementikko ja nyt vähällä aikaa on toiminnot menneet todella alaspäin, kaikesta täytyy käskeä/ toistaa useita kertoja, vaikka sitähän hän on ollut jo monta monituista vuotta, mutta nyt sitten IHAN KAIKESTA, mikä vie todella voimia.
Yritän kuitenkin olla rauhallinen toimiessani, mutta sekin on taitolaji, eikä aina pysty pitämään sisällään kaikkea ja joskus sitten tulee sanottua sellaista mitä ei pitäis ja sitten harmittaa pirusti:(
Taidan heti aamulla soittaa intervallipaikkaan, jos saisin vapaatani aikaistettua.
Olen pyrkinyt pitämään vapaat n. 2kk välein, mutta nyt jostain syystä varasin 3kk päähän ja se tuntuu nyt liian pitkältä ajalta, kuitenkin nyt tiedostan itselleni loman tarpeen ja sen että lepo vaan voi korvata tämän väsymyksen.
Sitä loman jälkeen on kuin uusi ihminen ja taas jaksaa paremmin pukertaa äidin kanssa paremmin:-)
Sinä äitiäsi hoitaneena tiedät tunteen varmasti!
välillä minulla oli jopa vihan tunteita, sillä tuntui, ettei äitiä miellytä mikään.
Ja meillä oli vuokrattu asunto, jossa sisareni jaksoivat käyttää äitiä "lomilla", mutta itse, sairaanhoitajana en osannut;) enkä jaksanut.
Uuupumus iski, ja välillä olin niin poikki, että aivan itkin turhautumistani. Onneksi äitini hoitopaikan osastonhoitaja palautteli minua maan pinnalle. Vasta nyt alkaa väsymys hellittää, niin koville tämä äitini sairaus otti. Siinä kerkisi kuolla isäkin ensin.
Mutta:valon pilkahdusta sinulle, toivoo Pihla.
Niin, vihan tunteita kaikkien hoitamatta jääneiden asioiden vuoksi, jotka kaatuvat niskaani.
Ja surua, luopumista aina uudestaan ja uudestaan, kun tauti etenee.
Tänään en voinut olla itkemättä, kun kävin hoitokodissa, eikä enää ollut lainkaan keskustelua. Äiti kyllä tunnisti, jotain yritti sanoakin, muttei siinä onnistunut.
Välillä toivon, että hän pääsisi jo pois ja kauhistuttaa samalla tällaiset ajatukset.
sillä itse koen, että nämä tunteet olivat luonnollisia- turhautuminen, toivo siitä, että äiti pääsee tuskastaan....
Ja kun kaikki oli ohi, tuli kauhea tunteen aalto, jossa koin kaikki mahdolliset tunteet taas kerran.
Ihmisen mieli on kummallinen.
Älä syyllistä itseäsi, minä tein niin, ja nyt koen, ettei olisi tarvinnut.