eilen oli eka ultra jossa todettiin että vauva oli kuollut 7viikkoisena. Itselläni viikkoja kasassa 11 5.Sikiö näkyi kyllä kuvassa, muttei näkynyt sykettä. Se oli niin pieni ja tarrautunut sinne kohdun seinään, kohtu oli kyllä kehittynyt normaalin suuruiseksi, muttei pikkunen jaksanut elää siellä. Vuotoa on alkanut jo tulemaan itsestään, ja olin pystyssä koko viime yön niiden kipujen ja kouristusten kanssa.
Jotenkin tuntuu tosi pahalta ja haikeelta pyyhkiä omaa kuollutta vauvaa pois.Joka kerta kun juoksen vessaan, mietin itsekseni että pyyhimpä tässä kuolleen vauvani elinympäristöä pois, kotia minkä luulin olevan sille turvaksi. Tiedän että tyhmää ajatella sitä noin, mutta minkäs mahtaa. En tiedä miten pääsen taas takaisin vanhaan ns rutiiniin, ilman että jatkuvasti mietin että "tämä ruoka on hyväksi vauvalle" tai etten vahingossa jää unelmoimaan miten olen kesällä maha pystyssä, ja loppukesästä jo kävelen vaunujen kanssa.
Vauva oli niin toivottu, ja oli ihme sinänsä että tulimme raskaaksi. Miehellä on ongelmia kalustonsa kanssa ja minulla PCO. Vauvaa olimme odottaneet kuin kuuta nousevaa ja jotenkin nyt on sellanen olo että miksi minä? Miksi narkkarit saavat lapsia vaikka niitä laiminlyödään? miksei sitä pientä voi siunata perheesen missä sitä rakastettaisiin ja välitettäisiin.
Olo on niin tyhjä, niin tyhjä. Pari positiivistä asiaa toki löytyy, esim nyt tiedämme että ainakin voimme tulla raskaaksi. Ja haluamme tehdä enkelillemme pienen siskon tai veljen.
Miten jaksaa tästä eteenpäin tämän surun yli? en tiedä. Mies on kyllä ihana ja tukeva, mutta silti tuntuu ettei tähän suruun tule lohtua. Kaikella on tapansa järjestyä, ja asiat yleensä tapahtuu syystä. Olin vaan ajatellut että ei, ei minulle näin käy. Miten kohtaan taas maailman? Miten reagoin kun näen ihmisiä lasten ja vauvojen kanssa? Olin jo niin kerennyt sisäistämään että muutama kuukausi lisää, ja minulle tulee oma pieni käärö.
Asoita niin paljon mielessä, ja vähän tuntuu paremmalta kirjoittaa jonnekkin. Tiedän että täällä saattaa liikkua kohtalotovereita, joilta oma pieni enkeli on viety pois.
Elämä jatkuu, mutta sen elämän löytäminen ei ole helppoa.
Jotenkin tuntuu tosi pahalta ja haikeelta pyyhkiä omaa kuollutta vauvaa pois.Joka kerta kun juoksen vessaan, mietin itsekseni että pyyhimpä tässä kuolleen vauvani elinympäristöä pois, kotia minkä luulin olevan sille turvaksi. Tiedän että tyhmää ajatella sitä noin, mutta minkäs mahtaa. En tiedä miten pääsen taas takaisin vanhaan ns rutiiniin, ilman että jatkuvasti mietin että "tämä ruoka on hyväksi vauvalle" tai etten vahingossa jää unelmoimaan miten olen kesällä maha pystyssä, ja loppukesästä jo kävelen vaunujen kanssa.
Vauva oli niin toivottu, ja oli ihme sinänsä että tulimme raskaaksi. Miehellä on ongelmia kalustonsa kanssa ja minulla PCO. Vauvaa olimme odottaneet kuin kuuta nousevaa ja jotenkin nyt on sellanen olo että miksi minä? Miksi narkkarit saavat lapsia vaikka niitä laiminlyödään? miksei sitä pientä voi siunata perheesen missä sitä rakastettaisiin ja välitettäisiin.
Olo on niin tyhjä, niin tyhjä. Pari positiivistä asiaa toki löytyy, esim nyt tiedämme että ainakin voimme tulla raskaaksi. Ja haluamme tehdä enkelillemme pienen siskon tai veljen.
Miten jaksaa tästä eteenpäin tämän surun yli? en tiedä. Mies on kyllä ihana ja tukeva, mutta silti tuntuu ettei tähän suruun tule lohtua. Kaikella on tapansa järjestyä, ja asiat yleensä tapahtuu syystä. Olin vaan ajatellut että ei, ei minulle näin käy. Miten kohtaan taas maailman? Miten reagoin kun näen ihmisiä lasten ja vauvojen kanssa? Olin jo niin kerennyt sisäistämään että muutama kuukausi lisää, ja minulle tulee oma pieni käärö.
Asoita niin paljon mielessä, ja vähän tuntuu paremmalta kirjoittaa jonnekkin. Tiedän että täällä saattaa liikkua kohtalotovereita, joilta oma pieni enkeli on viety pois.
Elämä jatkuu, mutta sen elämän löytäminen ei ole helppoa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen niin pahoillani kokemuksestasi. Itselläni 4 alkuraskauden keskenmenoa ja tiedän todellakin miltä tuntuu elää km:n kourissa.
Minulla PCO ja veren hyytymishäiriö. Ollaan miehen kanssa hoidoissa ja todellakin lapsi olisi toivottu. Mutta kun sitten raskaustesti näyttää plussaa niin heti alkaa pelko siitä milloin mahdollinen vuoto alkaa.
Toivottavasti teillä tärppäisi mahdollisimman pian uudestaan (jos siis jatkatte edelleen yrittämistä).
Paljon voimia sinulle!!
Meilläkin toivottiin ja odotettiin raskautta 1 v 9 kk kunnes vihdoin onnistui. Raskaus meni kuitenkin kesken rv8. Nyt suuri suru ja juuri tuo kuvailemasi tyhjyys. Itseäkin pelottaa, että emme koskaan saa lapsia... se kun olisi kuitenkin meidän suurin toive.
Toivon teille kaikkea hyvää ja onnea yritykseen.
"Miksi narkkarit saavat lapsia vaikka niitä laiminlyödään? miksei sitä pientä voi siunata perheesen missä sitä rakastettaisiin ja välitettäisiin."
Valitettavasti luonto ei katso pääkopan sisään evoluutiota pyörittäessään, vaan lisääntymään onnistuvat vain ne, jotka täyttävät fyysiset vaatimukset.