Onko muita lapsena kovia kokeneita jotka sitten aikuisena etsivät itseään? Olen miehen kanssa avioliitossa ja perheellinen, mutta löytänyt vasta myöhemmin tämän toisen puolen itsestäni. Tiedän kyllä, että lesbous on synnynnäistä, mutta voiko henkinen ja seksuaalinen väkivalta muuttaa suuntautumista? Kokemuksia?
Lapsuuden hyväksikäyttö
ja lesbous?
323020
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Minun ensirakkauteni oli nainen. Kaverit olivat miehiä. Nyt en voi enää heitä sietää.
Lapsuuden kokemukset eivät ole vaikuttaneet suhtautumiseeni miehiin, vaan nykymiehet itse.
Enää en kaveeraisi heidän kanssaan. Miehet kokevat naisen uhkana, ja siksi suhtaantuvat meihin uhkaavasti, suuntautumisesta riippumatta.
Minkähän ikäinen sinä olet, ja kuinka nyt vasta tajusit, että "äiti onkin lesbo?" ? Miten kerrot sen lapsillesi?
Minut on raiskattu 19-vuotiaana, raiskaaja oli nainen. Tilanne biletilanne, jossa porukka vääntäytyi pikkuhiljaa isossa talossa eri huoneisiin lattialle nukkumaan omiin soppiinsa. Minä sitten en saanut nukkua rauhassa.
Olen silti lesbo, ollut aina ja elän jo 17 vuotta kestäneessä avoliitossa ihanaisen naiseni kanssa. Ei yksi idiootti tee kaikista naisista raiskaajia, kuten ei myöskään muutama exhibitionisti-idiootimies tee kaikista miehistä samanlaisia. Yksilöitä oomme me.
hyväksikäyttön osuuteen kehityksessä suuntaan jos toiseen en osaa vastata, mutta missä on sanottu, että lesbous/homous olisi synnynnnäistä? Joku sen tietää varhain, eikä osaisi muuta ollakaan, joku (kuten allekirjoittanut) kuvittelee olevansa hetero puoli elämäänsä, ehkä vähän bi mielessään, mutta sitten menee suuntimet sekaisin ja tulee iso kriisi ja huomaa olevansa lesbo - eli jotain, mikä on kytenyt mielessä, mutta ei ole ehkä uskaltanut itselleenkään tunnustaa. Mutta lopulta kehityksestä voi vain iloita ja tuntea suurta helpotusta. Tuokka-kotelo-perhonen-tyyliin:)
Ettet jossain määin vaan olisi etsimässä "syyllistä" toisista omaan kehitykseesi..? (missään tapauksessa mahdollisia hyväksikäyttökokemuksia ja niistä toipumisen tuskaa vähättelemättä!) Asioita helpottaa usein, kun opettelee näkemään itsensä oman elämänsä subjektina, eikä ensi sijassa jonakin, jolle tapahtuu asioita. Kamalia, selittämättömiä asioita voi tapahtua, mutta ainakin aikuisena aika moneen asiaan voi vaikuttaa - mm. omaan itsensä hyväksymiseen ja elämänsä suuntaan.
Minä olen sitä mieltä, että seksuaalisuus on jatkumo ja että kiinnostuksen kohteet vaihtelevat ihmisen iän ja elämäntilanteiden mukaan. Alan kallistua jopa sen väittämän puolelle, että olemme kaikki jossain määrin bisexuaaleja.
Koska elämä kuitenkaan ei ole noin yksinkertaita, on pakko olla lokeroita. Ihmisen pitää pystyä puolustamaan ja oikeuttamaan valintojaan. Koska yhteiskunta ei vieläkään oikein suhtaudu vähemmistöihin myönteisesti, on helpompi olla lokerossa "syntymälesbo" eli en mä tälle mitään voi kuin lokerossa "voisin mä olla miehenkin kanssa, mutta naisten kanssa on helpompaa" lokerossa. Lokeroituminen luo perusturvaa ihmisille. Luo säännöt, viitekehyksen ja antaa käyttäytymismallin. Ei tarvitse ajatella itse.
Minä seurustelen naisen kanssa. Nuorena kokeilin muutaman miehen kanssa "jotain" menemättä ikinä "loppuun asti" kun ei jaksanut innostaa. Olen seurustellut kahden naisen kanssa elämäni aikana, toisen kanssa 8 vuotta, toisen kanssa 12 vuotta ja vielä jatkuu. Tällä hetkellä huomaan miesten kiihottavan ja kiinnostavan minua jollain tasolla seksuaalisesti. En aio ottaa asioista selvää, koska minulla on hyvä parisuhde kihlattuni kanssa. Mutta on mielenkiintoista huomata, että ihminen voi muuttua, vaikkei tahtoisikaan...
kunhan kysyin kokemuksia ja ajatuksia. Kyllä olen tässä opetellut elämään oman elämäni subjektina, mutta siitä huolimatta asioita tapahtuu ennalta arvaamatta aikuisenakin. En voi alkaa tässä tarkemmin kertoa, mutta vaikuttimia on paljon ja kaukaa lapsuudesta. Ne ovat kasvaneet sisälleni. Vaikka pintapuolisesti hoidan äidin ja vaimon tehtävät, syvällä sisimmässäni tunnen, että olisin jotain muuta, jos voisin. Kaikilla ei ole valinnan varaa, vaan on mentävä sitä latua mille on aikoinaan lähtenyt. En voi rikkoa perhettä omien halujen takia varsinkaan kun en tiedä, kestäisinkö itsekään henkisesti, kun minut luultavasti hylättäisiin ja unohdettaisiin. Mun ihmissuhdeverkostossa ei ole lesboja eikä homoja, kuin ehkä kaapissa.
En nyt halua lietsoa mielipahaa, mutta minun on vaikea ymmärtää, miksi ihmiset eivät VOI kuunnella itseään ja tehdä ratkaisuja elämässään. En aina ymmärrä, mitä sisältää lopulta se "en vaan voi" -osasto. Yksinäisyydenpelon ymmärrän, mutta eikö sitä tee puolisolleenkin väärin, jos vaan "hoitaa" vaimon tehtävät. Mitä hän saa suhteesta, mitä saat sinä? Jos hän tietäisi ajatuksesi, hänkin ehkä haluaisi päästä etsimään oikeaa rakkautta muualta.
Toivottavasti sinulla on luotettavia ystäviä, joiden kanssa asiaa ja tilannetta puida. Ei elämää kannata poiskaan heittää, minusta ei edes elää kovin puolittaisesti itselleen rakentamien aitojen sisällä. Et halua rikkoa perhettäsi, mutta ettet vaan riko tuossa itseäsi..? En usko, että lapsetkaan ovat kovin onnellisia onnettomien vanhempien kanssa. Mutta, en nyt ole kehottamassa mihinkään repimisliikkeisiin, vaan ajattelemaan hieman laajemmin - ja uskaltamaan ajatella. Itse löysin identiteettiä pohtiessani ystävistäni suuren tuen ja turvan, vaikka heteroita ovatkin.
Latua voi myös vaihtaa:)
sitähän tässä juuri teen. Puoliso haluaa nimenomaan elää tällaista elämää. Olemme jutelleet siitä ja hän sanoo aina, ettei voisi elää ilman minua ja tätä perhettä. Hänelle olisi pieni kuolema, jos hänet jättäisin. Lapsille kokemus olisi vielä karmeampi, koska perhe ja vanhemmat ovat niitä, joihin he eniten luottavat. En voisi tehdä sitä, koska omatunto muistuttaisi siitä päivittäin. Pienempi paha on jatkaa elämää eteenpäin näissä puitteissa. Sellaista ystävää ei ole, johon voisin luottaa 100 prosenttisesti ja terapiankin olen käynyt läpi.
Olen elämässäni kokenut mitä on olla onneton, joten voin sanoa etteivät lapset kärsi onnettomista vanhemmista. Elämäni on onnellista verrattuna siihen, mitä se on joskus ollut. Sitä onnea, jonka voisin löytää (rakkaan) naisen kanssa en ehkä koskaan koe ja se on vähän surullista.
Kuulteletko itseäsi vaiko puolisoasi ja pelkojasi (lapsia kohtaan mm.)..?
En ole nyt sanomassa, että kuvaamasi tilanne olisi helppo taikka ratkeaisai kädenkäänteessä. Ihmettelen vaan.
Moni entinen lapsi olisi toivonut mielellään ne kaksi onnellista vanhempaa kuin isommalla taikka pienemmällä tavalla pilessä olevan "eheän" kodin, tapauksia tiedän monta ja kuulun itse joukkoon.
Minusta sinä kuulostat aikalailla "kohtaloosi" alistuneelta, mutta itse tietenkin jokainen valinnat tekee ja tilanteet punnitsee -- ja se mikä sopii sinulle ei tarvitsekaan sopia minulle.
Kaikella virtuaalituella ja ehdottomasti vain hyvällä!
osapuolia, mutta itseäni ehkä eniten. Tilanne on minulla sellainen, että häpeän tätä puolta itsessäni. Tarvitsen kai vielä paljon asian pohtimista, jotta voisin suhtautua siihen normaalisti. Omaan lapsuuteeni kuuluivat ikuinen rahapula, insesti, tiukka uskonnollisuus, mielenterveysongelmat ja sen sellaiset. Näitä nyt en ole tähän perheeseen kuljettenut. Olen kehittänyt ihan uuden ongelman, josta sitten kai omat lapseni kärsivät. En kyllä oikeasti tiedä mitä tekisin, joten en tee mitään...
ellet ole heille sitä mitä sisimmässäsi tunnet.
Ellet tee oikein ja elä ja ole niinkuin sisimpäsi ja sielusi sanoo se vaikuttaa elämääsi,lapsiisi ja perheeseesi joka tapauksessa, halusit tai et.
Eivät lapsetkaan voi hyvin kulisseissa. Lastenhan koti on isän ja äidin keskinäinen rakkaus, millainen se sitten on jos esität heteroa, vaikka tunnet toisin. Perustuuko lastesi koti esittämiselle ja valheelle..
miten, aina tekee väärin. Teen nyt näin, koska en muuta voi. Mitenhän lapset voivat, jos otan eron ja lähden?
Kiitos vaan neuvoista kaikille! Lähti rönsyilemään tämä juttu vähän ohi aiheen, vaikka tämä aihe taisikin olla mun pääongelma. Se asia josta olen vaiennut liian kauan.
Aikaa varmasti tarvitset tilanteen hahmottamiseen ja itsesi hyväksymiseen. Varmasti olisi myös hyvä voida asioista puhua jollekin, kuulostaa paljolta yksin kantaa kaikkea mielessään. Puhuessa asiat saattavat kummasti jäsentyä itsellekin. Tuskin lapset heitä ajattelevasta äidistä kärsivät, oli äiti sitten hereto taikka lesbo.
kärsivät. Siltä tuntuu nyt, mutta huomenna on taas eri tuntemukset. Olen saattanut itseni huonoon jamaan, kun olen tilanteessa, jossa on pakko jatkaa, jottei häpäisisi isoja sukuja. Noloa, mutta totta.
Vaikka nyt asia ehkä myllää mielessä, voin vakuuttaa, että aika auttaa neutralisoimaan tilannetta omassa mielessä. Itsesi hyväksymisen lisääntyessä et enää arvota itseäsi ja seksuaalista muutostasi kuviteltujen(!) ennakkoluulojen kautta - mahdolliset todelliset ennakkoluulot opit toivottamaan sinne, minne ne kuuluvatkin.. Sitten isot suvutkin saavat ajatella keskenään, mitä ajattelevat -- mutta varmasti tulisit yllättymäänkin positiivisesti ja saamaan varmasti yllättävääkin tukea omalle tiellesi - jos siis päättäisit "latua vaihtaa". Mutta sitä aikaa se ottaa varmasti.
Minusta elämä kulkee aikalailla kriisitä kriisiin, joskus ne ovat pienehköjä, joskus isompia, minulle seksuaalinen muutos oli ISO kriisi, se otti kolmisen vuotta ja vei aikalailla muassaan. Sinänsä muutoskriisit ovat minusta vain positiivinen asia, ne vievät elämää eteenpäin, kohti omavalintaista hyvää. Sinä olet jo monet kriisit käsitellyt, tämä on ehkä nyt (vaan) taas uusi - ja erilainen. Aikaisemmin olet ehkä joutunut miettimäään aikalilla sitä, mitä olet muilta ihmisiltä saanut kestää (sen perustella, mitä aiemmin kirjoitit), nyt pohdit ihan omia halujasi.
Paljon voimia sinulle!
ei kokemus. Muuten käy pienellä viiveellä vielä enemmän kipeää.
vaikeaa löytää mitään yleisluonteista vastausta!
On niin äärimmäisen yksilökohtaista, että miten kukin minkäkin vaikean tai väkivaltaisen kokemuksen ottaa elämässään. Samoin on mahdotonta sanoa, että miten sellaiset tapahtumat vaikuttavat tehtäviin ratkaisuihin tai valintoihin vaikkapa parisuhteen tai muun elämän kanssa. Jotkut katkeroituvat, jotkut sairastuvat muuten henkisesti, jotkut molempia. Joillain on alun perinkin alttius sairastua, sekin on huomioitava. Toiset eivät koe menneitä negatiiviseen päin vievänä hajottavana voimana, vaan pystyvät luotsaamaan omaa elämäänsä kohti tasapainoa ja positiivisia asioita. Tajuamaan, että tämä on silti ihan kaikesta tapahtuneesta huolimatta MINUN elämäni, ei kenenkään muun. Toteavat vain, että sain tällaiset vähän rankemmat eväät, mutta näillä ja näistä huolimatta pitää mennä. Eteenpäin.
Olen itse rikkinäisen ja varhaislapsuudessa myös väkivaltaisen perhe-elämän kasvatti aina insestikokemuksia myöten. En silti kerta kaikkiaan osaa vastata siihen, että olenko sen takia lesbo! Tuo kysymys, että voiko henkinen tai seksuaalinen väkivalta muuttaa suuntautumista jää myös vaille vastausta. Ehkä muuttaa, ehkä ei. Mihin minä vertaisin kun en kuitenkaan koskaan saa sitä tervettä lapsuutta rikkinäisen tilalle?
Kyllä mun näkemys on, että jotain jokainen lapsuuden väkivaltainen kokemus kuitenkin vaikuttaa aivan varmasti. Turvallisuuden tunteeseen, -hakuisuuteen ja luottamukseen ihmisiin nyt ainakin. Lisäksi se myös lyhentää lapsuuden aikaa mun mielestä, kun pitää ottaa niin aikaisin kantaa asioihin, joita ei aikuisetkaan pysty ratkomaan kunnolla. Lapsella on kuitenkin valikoiva tapa selviytyä, vaikka jälkiä jäisikin. Muussa tapauksessa lapsuutensa jäljiltä raunioita olisi todella paljon enemmän!
Tuo itsensä etsiminen on mun mielestä erinomaisen hyvä asia! Lisäksi se jatkuu kaikilla ihan läpi koko elämän! Olisi kamalaa löytää kaikki heti parikymppisenä, eikä sen jälkeen enää olisi yhtään utelias tai tahtoisi kehittyä. Sen pitää muuttua, mikä ei enää palvele! Et sinäkään välttämättä ole ollut yhtään väärässä perustettuasi perheen ja ollessasi miehen kanssa. Et ole myöskään tee siinä väärin, jos nyt olet löytämässä jotain uutta itsestäsi ja lähdet sitä tutkimaan ja miettimään mahdollisimman avoimin mielin ja uteliaasti. MITÄ se on ja mitä tuo tullessaan. Kannattaa tehdä tällainen työ ajan kanssa ja itseään mahdollisimman rehellisesti ja tarkkaan kuunnellen.
Tsemppiä sulle oikein todella paljon!
Itse en henkilökohtaisesti usko, että väkivallan kokemukset lapsuudessa (tai aikuisuudessa) miesten taholta voisivat tehdä kenestäkään lesbon. Uskon, että lesbous ja biseksuaalisuus ovat jotain sisäsyntyistä. Mikään kokemus ei voi muuttaa ketään niin suuresti, sisäsyntyisen valmiuden on oltava olemassa - aina sitä ei vain ole itse havainnut. Jokin mullistava tapaus elämässä voi tuoda tällaisen "aidon minän" esille, kuten esimerkiksi yhtäkkinen rakastuminen toiseen naiseen tai vaikka väkivallan kokemus. Tai elämäntilanne, jossa on aikaa pysähtyä itseään, miettiä omaa identiteettiään ja sitä, mitä oikeasti haluaa elämältä. Lisäksi monet tutkijat ovat todellakin sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat luonnostaan biseksuaaleja.
Itse olen myös kasvanut perheväkivaltaisessa perheessä. Huomaan olevani sen vuoksi hiukan varuillani lähes kaikkien miesten seurassa. Äitini kysyi aikoinaan, voisiko lapsuuteni olla selitys suuntautumiselleni. Itse en usko niin. Huomaan kuitenkin, että kokemuksella on ollut suuri vaikutus minuun.
Aikaisemmin seurustelin naisellisten naisten kanssa. En koskaan kokenut tulevani uhatuksi heidän taholtaan, vaikka eräs yrittikin pariin otteeseen lyödä minua riidan yhteydessä. He olivat joka tapauksessa minua pienempiä, eivätkä näin ollen voineet aiheuttaa fyysistä epävarmuutta.
Kahdessa viimeisimmässä seurustelusuhteessani olen ollut jollakin tapaa vähemmän maskuliininen osapuoli. Huomaan sen tuoneen mukanaan uudenlaisen epävarmuuden tunteen. Tiedän, että mikäli joutuisin naiseni taholta fyysisesti uhatuksi, mahdollisuuteni esimerkiksi päästä pakoon olisivat melko pienet. Huomaan tämän vaikuttaneen melko dramaattisesti näihin suhteisiini ja minuun ihmisenä. Joudun olemaan eri tavoin varuillani kuin ennen, ja erityisesti silloin kun toinen on suuttunut tai kun tulee riitaa.
Suoraan sanottuna pelkään erimielisyyksiä, mikä on varsin tavallinen seikka niiden lasten parissa, jotka ovat kasvaneet samanlaisissa perheolosuhteissa kuin itse kasvoin. Aikaisemmin en ole juurikaan joutunut työstämään tätä asiaa, koska olen aina ollut suhteen voimakkaampi osapuoli. Nykyään saatan riidan tullessa vahtia haukkana kumppanini käsiä ja olla valmiina vastaamaan iskuun heti, kun se "on" tulossa. Näin siitä huolimatta, että hän ei ole koskaan käyttäytynut minua eikä ketään muutakaan ihmistä kohtaan väkivaltaisesti, enkä usko hänen koskaan vahingoittavan minua.
Olen siis havainnut, että varuillaanoloni ei liity ainoastaan miespuolisiin henkilöihin, vaan kaikkiin sellaisiin, jotka ovat fyysisesti minua vahvempia. Itse törmään todella harvoin itseäni suurempikokoisiin tai fyysisesti voimakkaampiin naisiin. Kun näin kuitenkin tapahtuu, vanha varuillaanolo ja huoli nostaa päätään. Kokemukset perheväkivallasta eivät ole siis tehneet minusta varauksellista ainoastaan miehiä, vaan myös naisia kohtaan, enkä sitenkään usko niiden millään muotoa selittävän lesbouttani. Sen sijaan olen kokenut, että epävarmuudestani huolimatta omia pelkoja on ollut turvallista käydä käpi luotettavassa parisuhteessa.
Tunnistan itseni kyllä tuosta erimielisyyksien ja riitelyn pelosta (ole siis sama kirjoittaja kuin tuossa vähän aiemmin). Kuten sanoit, se on tavallista väkivaltaisen ja turvattoman lapsuuden läpikäyneissä.
Olen aiemmin mennyt melkeinpä tolaltani, kun on joutunut suhteessa riitatilanteesen. Antanut helposti periksi, että olen saanut nopeasti sovun aikaiseksi ja sitten säilönyt pahan olon sisääni. Enää en tee niin. Olen opetellut riitelemään ja purkamaan pahan olon. Riitelyllä en tarkoita mitään huutorähinää ja nyrkkitappelua, vaan sitä, että olen osannut sanoa myös oman mielipiteeni, pitänyt siitä kiinni ja sitten on neuvoteltu kummallekin sopiva kompromissi. Se on tuonut sen näennäisen turvallisuuden rakentamisen sijaan ihan aitoa itseluottamusta ja sitä myötä myös ihan aitoa turvallisuuden tunnetta. Siitä pidän edelleen kiinni, että nukkumaan pitää mennä aina sovussa!
Sanoit tuossa lopuksi hyvin, että omia pelkoja on ollut turvallista käydä läpi luotettavassa parisuhteessa. Niin minullekin on juuri käynyt! Ehkäpä sinulla on vielä jotain läpi käymättä tolta osastolta ja työstät sitä juuri nyt? Tunnut ajattelevan asioita paljon, en epäile yhtään ettetkö saisi tätäkin selvitettyä itsesi kanssa.
Tuo oli mielenkiintoinen pointti tuo kokoerojuttu! Mä en oo koskaan ajatellu noin, vaikka itsekin melko isokokoinen ja roteva olen... Henkisesti tunnistan tuon varuillaan olon kuitenkin sekä siihen liittyvän tämän hieman aina kalvavan epävarmuuden. Minulla on sellainen prosessi ollut viime vuoden käynnissä ja tuntuu kyllä, että olen siinä jopa edennyt....
Mukavaa, että joku muukin tunnistaa samat ajatukset, vaikkeivat nämä asiat muuten mukavia olekaan.
Minulla oli joskus aikoinaan sellainen vaihe, etten yksinkertaisesti riidellyt ollenkaan, koska minun ei oltu annettu näyttää tunteitani kotona. Ensimmäinen tyttöystäväni saattoi kiukutella, riidellä ja huutaa - ja lopulta hän huusi, että "Puolustaisit nyt edes itseäsi vähän", kun minä olin täysin mykkä. Oli melko kova tie oppia ilmaisemaan omia tunteitaan, etenkin niitä negatiivisia.
Sittemmin olen kehittynyt riitelemisessä koko ajan. :) Nämä maskuliinisemmat naiset ovat nyt kuitenkin tuoneet mukanaan ihan uuden ulottuvuuden, tämän uudenlaisen levottomuuden siitä, että mitä jos jotakin sittenkin tapahtuu ja entäpä jos toinen suuttuukin liikaa. Se huoli on varmaan niin sisäänrakennettu, että siitä on vaikea päästä koskaan kokonaan eroon. Huomaan, että tällä huolella on yhteys myös alkoholiin, eli erityisesti pelkään silloin, jos toinen on käyttänyt hiukan enemmän alkoholia.
Tuo ajatuksesi näennäisen turvallisuuden rakentamisesta oli mielestäni hyvä. Minulla on edelleenkin suuri taipumus tehdä nopeita sopuratkaisuja. Usein en riidan aikana osaa vaatia tarpeeksi tai suuttua kunnolla, vaan yritän tehdä hätäisen sopuratkaisun ja luvata unohtaa kaiken (vaikka olisi oikeasti aihettakin olla suuttunut). Varmasti osasyynsä on myös hylätyksi tulemisen pelolla. Pelkään, että jos suutun liikaa, toinen lähtee ja jättää minut. Hätääntyneenä saatan pyydellä anteeksi asioita jopa toisen puolesta. Jälkeenpäin nämä sisäänpadotut tunteet kostautuvat, ja tunnen suurta pettymystä itseäni kohtaan, kun en ole pitänyt kiinni siitä mitä todella tunnen. Pahasta olosta kasvaa möykky, ja usein tämä pahaolo kohdistuu myös kumppaniin, mikä on epäoikeudenmukaista. Pystyn kyllä puhumaan negatiivisista tunteistani, mutta jos asioista syntyy riitaa, minua alkaa ahdistaa.
Nykyisessä parisuhteessani keskusteluyhteys on mielestäni hyvin toimiva ja se on helpottanut näiden asioiden kohtaamista ja käsittelyä. Usein kuitenkin mietin, kuinka paljon helpompaa olisi seurustella naisen kanssa, joka ei saisi minua tuntemaan oloani näin epävarmaksi. On oikeastaan melko säälittävää, millaista epävarmuutta ja samalla tietynlaista lähtökohtaista, sisäänrakennettua epätasa-arvoa pelkkä kokoero voi luoda suhteeseen! Toisaalta olen ajatellut, että ehkä tämä suhde on annettu minulle juuri siksi, että voisin kehittyä ihmisenä ja päästä yli näistä vanhoista asioista. Kuten arvaat, asioiden käsittely on todellakin vielä kesken.
>Usein en riidan aikana osaa vaatia tarpeeksi tai suuttua kunnolla, vaan yritän tehdä hätäisen sopuratkaisun ja luvata unohtaa kaiken (vaikka olisi oikeasti aihettakin olla suuttunut).<
Jopas on tuttua tekstiä! Tietenkin valitettavasti.
>Varmasti osasyynsä on myös hylätyksi tulemisen pelolla. Pelkään, että jos suutun liikaa, toinen lähtee ja jättää minut. Hätääntyneenä saatan pyydellä anteeksi asioita jopa toisen puolesta.<
...edelleen tuttua, että onkin! Tähän mulla on oleellisesti auttanut se, että opettelin tunnistamaan tällaisia tilanteita pikkuhiljaa. Ensin tein mielikuvaharjoitteita, siis kuvittelin pahimman ja parhaimman vaihtoehdon, mikäli puolustan itseäni tai annan luvan sanoa oman mielipiteeni. Opettelin näkemään itseni, tilanteen ja sen toisen ikäänkuin ulkopuolelta ja ihmettelemään sitten, että minkä hemmetin takia tuo toinen, eli mä oikeesti käyttäytyy NOIN!!
Kyllä se toinen sen löysän ottaa jos sen sille antaa! Mua alkoi kiukuttaakin juuri tuo hätääntyminen että nonytsejättäämut... eräänä päivänä sitten uskalsin ajatella toisen taholta todella törkeän tilanteen jälkeen, ETTÄ NO MITÄ SITTEN JOSSE JÄTTÄÄ! Jättäkööt! Ollaan sitten yksin tai etsitään joku toinen, yksinkertaista.
Se vapautti jotain, mutta ei se kyllä helppoa ole ollut, se tulee ihan vieläkin joskus kurkkasemaan se hylätyksi tulemisen pelko (tuo em. suhde aikoinaan loppui siihen, että MINÄ lopulta jätin :D). Se on oikeasti hyinen tunne tuo hylkäämisen pelko, tuskin tarvitsee sulle kuvailla! Mutta ero on se, että nyt sen tunnistaa, ellei ihan heti, niin aika pian kuitenkin ja sen osaa heti kutistaa omaan mittakaavaansa melkein refleksinomaisesti.
>Jälkeenpäin nämä sisäänpadotut tunteet kostautuvat, ja tunnen suurta pettymystä itseäni kohtaan, kun en ole pitänyt kiinni siitä mitä todella tunnen.<
Tämä kaksijakoisuus on just paitsi leimallista myöskin tuskallista! Sitä lähtee niin heposti sen näennäisen turvallisuuden suuntaan sen sijaan, että oikeasti kuuntelisi sitä syvintä itseään! Siis sitä minua, joka ei ihan oikeasti ole koskaan väärässä ja joka on aina mun puolella ja johon voi aina myös luottaa. Sen päälle vaan alkaa heti latoa kaikkea sälää ulkopuolelta ja muiden odotuksista käsin siitä, että miten MINUN tulisi tässä käyttäytyä. Musta se on karseaa itsensä myymistä!
>Toisaalta olen ajatellut, että ehkä tämä suhde on annettu minulle juuri siksi, että voisin kehittyä ihmisenä ja päästä yli näistä vanhoista asioista.<
Olen samaa mieltä! Kun vanha nahka käy ahtaaksi, on se aika luoda uudeksi, siitähän tässä on kyse. Hyvällä tiellähän sä olet! Tuo, että tunnet olosi epävarmaksi on mun mielestä hyvä juttu! Pyrit todellakin pois tekemästä aina hieman turvallisia ja "varmoja" ratkaisuja (valitsemasta pienempiä naisia, esimerkiksi). Pyrit siis kohtaamaan pelkojasi. Sehän on mahtavaa edistystä!
Mä ajattelen myös sillä tavalla, että menneestä ei koskaan pääse eroon, ei milloinkaan. Lapsuuteni eivätkä muutamat muut koetut paskat asiat muutu koskaan toisiksi! Ne ovat vammauttaneet minua ja vaikeuttaneet kehitystäni ja niin edelleen. Mutta niitten kanssa ihan oikeasti voi oppia elämään. Sovussa.
...rehellisyyden nimessä on lisättävä, että kyllä nämä kaikki haavat ovat kuitenkin niin ohuen arpikudoksen alla, ettei paljoakaan tarvita, kun ne taas reagoivat.
Helppoa se ei ole elää niitten kanssa, mutta ajoittain on toivoa :D ??
bi-seksuaalisuus on synnynnäistä, toki erilaiset traumaattiset kokemukset vaikuttavat mutta olettaisin että niillä on vain edesauttava vaikutus. Tällaiset ajatukset saavat homofoobikot liikkeelle!!!
että yleistin. En halua aiheuttaa häiriötä, haluan vain oman rakkaan, jonka kanssa elämä olisi oikean tuntuista.
synnynnäistä. Lesbous tai biseksuaalisuus kehittyvät jostain syystä myöhemmin.
Kuka on väittänyt/tutkinut, että vain heterous on synnynnäistä? Asiallista tietoa on tänä päivänä saatavissa, joten eikun tutustumaan aiheeseen paremmin.K?N.
Sanoisin ettei lesbous ole välttämättä niin synnynnäistä kuin on annettu ymmärtää. Se stereotyyppinen kuva on luonut meille monille seksuaalisesti muuttuville/ herääville/ uskaltaville yms. vääriä paineita olla jotain samaa mieltä hamaan hautaan asti.
Ei ole paha muuttua ja kasvaa kokemuksien ja iän myötä, muissa asioissa- miksi tässä on? Enkä tarkoita nyt mitään tuuliviiriä! Vaan harkittua punnittua muutosta. Useimmiten esimerkiksi "uudet" lesbot kokevat asian positiivisena, miksi siis muut melkein yhtä usein negatiivisena? Henkisen kasvun- kaikkihan me pyrimme siihen??
Minulla on miehistä negatiivisia kokemuksia (rankkoja), osa niistä jatkuu nykyhetkessäkin. En silti vihaa miehiä, koska kaikkia en ole tavannut koskaan. Paras ystäväni naiseni jälkeen on mies. En voi olla rasisti miehiä kohtaan jos vaadin suvaitsevaisuuutta itselleni.
Otan ihmiset ihmisinä ja niitä olen kohdannut- monia- hyviä ja pahoja- miehiä että naisia.
Rohkeutta ja uskoa oman itsensä tulkitsemiseen, asioiden tärkeysjärjestyksen laittamiseen ja oman elämän luomiseen. Ja ne ovat henkilökohtaisia jos mikä. Eli ei tuomita! Ketään eikä mitään! Pahuus on ainoa tuomittava asia, ja todella pahoja ihmisiä tässä maailmassa on harvassa.
Meillä kaikilla on syntymälahjana saatu ihmisoikeus; olla onnea tavoitteleva ihminen itselle, ja -velvollisuus; olla inhimillinen muille. Itse en voisi koskaan rakastaa muita jos en rakasta ja hyväksy ensin itseäni, sellaisena kuin olen, kokemuksineni.
Rankat kokemukseni ovat antaneet lähinnä vain varmuutta ja uskallusta etsiä rauhaa sielulleni ja uskallusta olla onnellinen :)En usko niiden tehneen minusta lesboa.
Vaikuttaako menneisyys mitenkään, koska on lesboja joilla on ollut kaikinpuolin normaali lapsuus/menneisyys kuin myös niitä joilla se on todella rikkinäinen. Itse olen miettinyt joskus samaa asiaa, no vastausta siihen en ole löytänyt. Pääasia on ,että olen onnellinen oman emäntäni kanssa. Se mitä joskus on tapahtunut on käsitelty ja laitettu lopullisesti mappi ööhön ja poltettu savuna ilmaan jo vuosia sitten.
mutta sen olen huomannut että monien lesbojen taustalla kurkistelee väkivaltaisia kokemuksia ja seksuaalista hyväksikäyttöä.
Taitaa olla - ikävä kyllä - monenkin naisen kokemusmaailmaan kuuluvia ikäviä asioita nuo, sekä lesbojen että heteroiden. Minua epäilyttää kyllä suuresti vetää väkivalta ja hyväksikäyttökokemusten perusteella mitään johtopäätöstä ihmisten seksuaalisesta suuntautumisesta - ja nuo asiat ovat usein niin vaiettuja, että voikohan asiasta edes mitään todellisia faktoja lähestyvää tutkimusta tehdäkään. Vai onko jollakulla tietoa sellaisesta, eli puimmeko asiaa nyt ihan mututuntumalla..?
tuntemistani naisista nimenomaan lesboilla ja bisseillä on enemmän väkivalta- ja hyväksikäyttötaustaa kuin heteroilla. valitettavasti näin on. kukahan tekisi tutkimuksen asiasta?
tuntemistani naisista enemmän heteroita joilla on ollut lapsuudessa ikäviä kokemuksia. Eli ei ihan voi vetää johtopäätöstä noin lonkalta. Loppujen lopuksi aika yleistä Suomen maassa kaikkinainen väkivalta ja hyväksikäyttö. Aivan liian moni on uhriksi joutunut. Mistähän se johtuu???
Tunnen useammankin lesbon - ja pari kiihkeääkin lesboa,jotka eivät kestä edes ajatusta biseksuaalisuudesta -, jotka lapsuudessaan ovat joutuneet kokemaan hyväksikäyttöä. Heistä osa kiistää itse, että kokemuksella eli lapsuuden traumalla olisi mitään tekemistä heidän seksuaalisuutensa kanssa, mutta minun on vaikea olla samaa mieltä.
En missään nimessä tarkoita, että lesbous sinänsä johtuisi koetuista julmuuksista tai vääryyksistä.
Yhtälailla mitkä tahansa traumat - hylätyksi tulemisen tuntemus, tunne-elämän laiminlyönti tai mikä tahansa, mitä lapsen ei olisi syytä joutua kokemaan, voi rakentaa minuuden rakentumiselle huojuvan pohjan, joka joillakuilla voi todentua vaikkapa epävarmana seksuaalisena identiteettinä - yhtä hyvin kuin toisella varmana tunteena samaan sukupuoleen kohdistuvasta rakkautena. Mutta on muistettava, että kauheuksiakin kokenut lapsi voi olla elämänsä loppuun hetero tai elämänsä alusta lesbo. Kyse on mielestäni vähän niin kuin riittävästä mutta ei välttämättömästä ehdosta.
Olen itsekin naisena rakastanut vain naista, vaikka lapsuuteni on ollut turvattu ja tasapainoinen ja suhteeni vanhempiini hyvin lämmin ja läheinen. Minulla ei ole sinänsä mitään miestä tai miehiä vastaan, voin tunnistaa heissä jopa eroottisesti kiehtovia puolia. Mutta olen vain sattunut löytämään rakkauden ainoastaan naisen kanssa ja siksi kaipaan hänet menetettyänikin selkeämmin naisen rakkautta kuin miehen. Vaikka kyse ei ole edes traumasta, kokemuksella on siis tässäkin tapauksessa merkitystä. On aina.
On siis täysin loogista, että miehen aiheuttama traumaattinen kokemus lapsena voi projisoitua kyvyttömyyteen luotaa miehiin ja varsinkin tuntea antautumisen halua, jota hehkuva seksuaalinen vetovoima vaatii. Toivottavasti vain kukaan ei leimaa koko miessukupuolta muutamien sikojen ja törkimysten vuoksi. Onhan meissä naisissakin idiootteja, kenen kriteerein tahansa.
Hyvä, jos "toisen puolen" löytäminen itsestäsi antaa sinulle nautinnon, vaikka syynä olisi kokemasi vääryys, eihän se vähennä hyvän kokemisen arvoa.