kolmetoista vuotta elämästäni olen enemmän tai vähemmän ollut syömishäiriöinen ja luulisi,että kun ikää tulee lisää,niin tämäkin ongelma hellittäisi,mutta mulle kävikin toisella lailla,eli ollessani 24 vuotias,jouduin ensimmäistä kertaa sairaalaan.viimeiset viisi vuotta olen painanut vähemmän kuin ala-asteella ollessani.
loppua ei ole edes näkyvissä.aivoihini on jotenkin pinttynyt se,että kun nyt olen monta vuotta jo ollut alipainoinen,niin en missään nimessä pysty hyväksymään itseäni edes normaalipainossa.
onko kellään muulla yli parikymppisellä vastaavia kokemuksia,vai olenko ainoa ns ikiteini,aikuinen lapsen ruumiissa?
loppua ei ole edes näkyvissä.aivoihini on jotenkin pinttynyt se,että kun nyt olen monta vuotta jo ollut alipainoinen,niin en missään nimessä pysty hyväksymään itseäni edes normaalipainossa.
onko kellään muulla yli parikymppisellä vastaavia kokemuksia,vai olenko ainoa ns ikiteini,aikuinen lapsen ruumiissa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
kakskyt mutta mulla on sama ongelma.. olen ollut melkein koko elämäni alipainoinen mutta nyt jo reilusti..
Et ole ainoa. Vaikeinta on myöntää itselle. Tieto ja minäkuva ovat ristiriidassa. Olo on kuin skitsofreenikolla. Yhdeksän vuoden piina takana.
mulla kans aivan sama. Kuvittelin et sit tasottuu, arvostas eri asioita. Mut koko ajan pahempaan suuntaan menossa. ja melkei sama tossa et viimeset 4 vuotta oon painanu vähemmä ku ala-asteel enkä voi kuvitella enää painavani enemmän. eh halua, en pysty. ahdistaa koko ajatus. Tää mitä teen on asia jossa oon hyvä ja jonka osaan. Tällä hetkellä ainoa mihin täysillä paneudun. säälittävää.
mun mielestä se että sairastaa syömishäiriötä ja vaikka se onkin pahenemaan päin,ei ole säälittävää.tosin kyllähän sitä miettii että kun ikää kertyy niin luulisi myös syömishäiriön jäävän taka-alalle,mutta koska niin ei ole käynyt,vaan tilanteemme on pahentunut,niin olen ainakin itse tullut siihen tulokseen,että me kaikki yli 20 vuotiaat olemme siinä elämäntilanteessa,jossa oman elämän hallinta todella kuuluu vain meille itsellemme ja siksi syömishäiriömme on pahentunut,koska meitä eivät ole vanhemmat enää vahtimassa,vaan teemme itse tietoisesti omat ratkaisumme ja nämä syömishäiriöt voivat ollakkin alitajuntaisia kasvukipuja,koska ikämme vaatii meitä ottamaan täysin vastuun omista teoistamme ja me kapinoimme sitä vastaan tavalla,jonka hallitsemme ja jonka avulla hallitsemme elämäämme,joka muuten ehkä olisi yhtä kaaosta..
olenko aivan väärässä,jos väitän asian olevan näin?