Abortti ja eutanasia. Toteutuvatko ihmisoikeudet
elämän alku- ja loppuvaiheessa?
Katso myös RaamattuNET - tulee esille, jos googlettaa "abortti". M m uskonnonopeille tehty materiaali.
Itse kadun aborttiani ja avasin blogin: abortti.blogspot.com
_________
TOTEUTUVATKO IHMISOIKEUDET?
Studia generalia 16. helmikuuta 2006
Ihmisoikeudet eivät toteudu kriisien ja epäoikeudenmukaisuuden maailmassa. Tai jos toteutuvatkin, tapahtuu tämä globaalisti ajatellen epätasaisesti. Pohjoisen kehittyneissä maissa kansalais- ja poliittiset oikeudet on kirjattu osaksi perustuslakeja ja kansainvälisiä sopimuksia. Niiden noudattamista valvovat riippumattomat tuomioistuimet ja suhteellisen tehokas valtiovalta. Viranomaisten virheistä tai liian pitkistä pidätysajoista voi valittaa Strasbourgiin ja epäterveestä liikekilpailusta Brysseliin. Muualla valtiolliset toimijat ovat suuri uhka ihmisoikeuksille eikä ulkoista valitustietä ole olemassa. Jos katse siirtyy vähänkään perinteisten poliittisten ja kansalaisoikeuksien ulkopuolelle, tulee kuva synkemmäksi. Taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien toteuttaminen riippuu julkisen vallan ja kansalaisyhteiskuntien taloudellisista ja henkisistä voimavaroista, joita ei useinkaan ole olemassa. Meistä kaikilla on omat tilastomme, joihin jatkuvasti palaamme. Omien tilastojeni mukaan yli 30.000 lasta kuolee päivittäin aliravitsemukseen, jonka poistamiseen tarvittavat taloudelliset ja tekniset resurssit olisivat olemassa. Eliniän odote on AIDSIN vuoksi pudonnut Etelä-Afrikassa 45:een ja Zimbabwessa asuva kuolee nykyisin yli 20 vuotta aikaisemmin kuin viisi vuotta sitten. Lääketutkimukseen käytetyistä varoista 95 prosenttia käytetään kehittyneissä maissa tärkeiden sairauksien – usein yltäkylläisyydestä johtuvien sairauksien - tutkimukseen. Maailman väestön rikkain yksi prosentti ansaitsee saman verran kuin köyhin 57 prosenttia.
Näiden tilastojen valossa ihmisoikeuksien toteuttaminen tuntuu ylivoimaiselta, ja niistä puhuminen vain – puheelta. Uhkana on muutoksen toivosta luopuminen ja kyynisyys. Tämä johtuu mielestäni ihmisoikeuksiin kohdistuneista liian suurista odotuksista. Haluan tässä esityksessä kritisoida ihmisoikeuksien ideologiaa – tapaa, jolla toisinaan ajattelemme, että oikeuksien toteuttaminen on jotenkin automaattista, pahantahtoisten ihmisten oikeuksille asettamien esteiden poistamista. Haluan korostaa, etteivät ihmisoikeudet voi oikeastaan toteutua kokonaan, koska niillä ei ole mitään annettua sisältöä. Mitä pidämme ihmisoikeuksina ja miten niitä toteutamme, on poliittisen vallan ja poliittisten preferenssien kysymys. Usein myös yhden ihmisoikeutena pitämä arvo loukkaa toisen käsitystä omista oikeuksistaan. Oikeuksia pitää tasapainottaa ja niiden ehdottomasta toteuttamisesta tulee toisinaan poiketa. Toivon, että tämän ymmärtäminen auttaa välttämään epätoivoon tai kyynisyyteen pakenemista, näkemään ihmisoikeuksissa pikemmin motiivin poliittiselle sitoutumiselle.
Haluan tässä esityksessä kiinnittää huomion kolmeen ihmisoikeuksien toteumista koskevaan, ihmisoikeusajattelun – tai ihmisoikeusideologian – sisältä lähtevään kysymykseen:
1) mitä ihmisoikeudet ovat;
2) miten niiden ristiriitoja voidaan sovitella;
3) millä ehdoin niistä voidaan poiketa?
1. Mitä ihmisoikeudet ovat?
Ihmisoikeudet eroavat muista arvoistamme siinä, että niihin sisältyy ehdottomuuden vaatimus. Niiden avulla voidaan taloudellinen tai poliittinen peli viheltää poikki ja vetää raja siihen, mitä arvo- ja intressivertailulla tai tehokkuuden pyrkimyksellä voidaan saavuttaa. Tätähän ilmentää ihmisoikeuksien luovuttamattomuuden periaate, ajatus, jonka mukaan joitain arvoja ei saa koskaan loukata koska ne edustavat jotain (”pyhää”) universaaliin ihmisluontoon olennaisesti kuuluvaa. Joidenkin arvojen tulee olla sellaisia, ettei niistä tingitä kokonaistaloudellisista näkökohdista tai poliittisista kompromissipyrkimyksistä riippumatta. Vanhuksia ei saa siirtää vanhainkotiin, vaikka tämä olisikin taloudellisesti perusteltua. Kidutusta ei saa ottaa poliisin menetelmäksi, vaikka sillä edistettäisiinkin tehokasta rikostutkintaa. Taking Rights Seriously - vaatimus nousi Yhdysvalloissa reaktiona 1960-luvulla amerikkalaisen oikeusrealismin tuottamalle sääntöskeptisyydelle. Sieltä se siirtyi myös Länsi-Eurooppaan ja 1990-luvulla Berliinin muurin kaaduttua myös muualle.
Jotta voisimme arvioida ihmisoikeuksien toteutumista, pitäisi meidän olla selvillä siitä, mitä ihmisoikeudet ovat. Vastaamme yleensä – ”ne ovat ihmisluontoon kuuluvia ”universaaleja” ja ”luovuttamattomia” oikeuksia. Mutta mitä ”ihmisluonto” lopultakaan sanoo pidätysaikojen pituudesta, kuolemanrangaistuksesta tai äänioikeudesta? Onko jokaisella naisella oikeus äitiyteen tarpeen vaatiessa hedelmöityshoidon kautta? Mielipiteet asiasta käyvät ristiin – kyseessä on moraalinen ja poliittinen ongelma, jonka kuvaaminen ihmisluontoa koskevaksi kysymykseksi ei vie keskustelua eteenpäin. Ei ole koetta tai mittatikkua, jonka avulla voisimme todeta, onko jokin hyvältä tuntuva asia todella ihmisoikeus, vai onko sen nimeämisessä oikeudeksi vain halu saada oma preferenssi kuulostamaan mahdollisimman arvokkaalta. Tai ei ole muuta testiä kuin lainsäädäntö. Lainsäädännön kautta väitetyt ihmisoikedet tuodaan osaksi positiivista oikeutta ja kontrolloimaan viranomaistoimintaa.
Mutta jos ihmisoikeudet ovat lainsäädännön tuotetta, ne ovat poliittisten toimijoiden, puolueohjelmien ja valtapoliittisten kompromissien asiaa. Kohtaamme näin paradoksin. Ihmisoikeudet ovat tärkeitä vaatimuksia, joilla pyritään määrittämään politiikalle rajat. Mutta mitä nuo oikeudet ovat, määrittyy politiikan kautta. Yhteiskunnan toimijat koettavat pukea tavoitteensa ihmisoikeuksien kielelle varmistuakseen, että poliittinen prosessi kunnioittaa niitä. Tälle omien tavoitteiden uudelleen kuvaamisen prosessille ei ole periaatteessa mitään rajaa. Mikä tahansa vapauden pyrkimys - myös markkinavapauden tavoite - voidaan kuvata (ja usein kuvataankin) poliittisten ja kansalaisoikeuksien kielellä. Mikä tahansa säätely voidaan pukea sosiaalisten, taloudellisten tai sivistyksellisten oikeuksien kieleen. Kun vielä yhteisöjen pyrkimykset voidaan aina kuvata kollektiivisina oikeuksina – esimerkiksi oikeutena kehitykseen, rauhaan tai puhtaaseen elinympäristöön - ei politiikan kentälle jää mitään tavoitetta, jonka toteuttaminen ei olisi myös ihmisoikeusvaatimus.
Ihmisoikeudet eivät riipu filosofisesta mietiskelystä tai kasva metsässä kuin sienet sateella. Ne ovat poliittisen vallan välineitä, näkökohtia, joiden avulla edistetään joitain arvoja ja prioriteetteja toisten kustannuksella. Ne kuitenkin erottaa monista muista vallan välineistä niihin sisältyvä ehdottomuuden ja politiikan ulkopuolisuuden vaatimus. Se jolla on toimivalta sanoa, mitä ihmisoikeudet ovat, on voittanut poliittisen kamppailun, ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan. Siksi on poliittisille toimijoille tärkeää saada omat arvonsa tai tavoitteensa kuvatuiksi juuri ihmisoikeuksina.
2. Oikeudet ovat ristiriidassa keskenään
Näin kaikista yhteiskunnallisista ristiriidoista tulee oikeuksien konflikteja. Tyypillisiä ovat konfliktit vapausoikeuksien ja turvallisuusoikeuksien välillä. Pelon yhteiskunnassa yhden vapaus - sananvapaus, taloudellisen toiminnan vapaus, uskonnonvapaus, liikkumisvapaus - voi uhata toisen henkilöllistä tai taloudellista turvallisuutta, perhe-elämää tai uskonnollisia arvoja. Kysymme, voiko yhteiskunta kriminalisoida raiskauksen aviosuhteessa. Vastaus riippuu siitä, preferoimmeko sitä seksuaalista vapautta, jonka mies on avioliitolla ostanut, vai sitä seksuaalista turvallisuutta, jonka nainen uskoo hankkineensa. Ei tietenkään ole niin, ettei tällaisia konfliktia voisi ratkaista. Mutta ratkaisu voidaan löytää vain oikeuksien ulkopuolelta - näkökohdista, jotka ovat hierarkkisesti ylemmäntasoisia kuin ne oikeudet, joille ne vetävät rajan tai antavat sisällön: sukupuolimoraali, tasa-arvon periaate, kulttuuriset arvomme. Oikeudet eivät rajaa näitä, vaan saavat sisältönsä niiden kautta.
Ajatellaanpa kysymystä poliittisen (vaikkapa globalisaation vastaisen toiminnan oikeuden) ja taloudellisen toiminnan (esimerkiksi omistusoikeuden) välisestä suhteesta. Saako tavaratalon omistaja poistaa urheiluvälineosastolta henkilöt, jotka protestoivat lapsityövoimalla tuotettujen urheilukenkien näytteillepanoa vastaan? Vastakkain asettuvat sananvapauden ja omistusoikeuden vaatimukset. Konflikti voidaan ratkaista vain tukeutumalla arvoihin tai intresseihin, jotka ovat tärkeämpiä kuin konfliktiin joutuneet oikeudet, sillä nehän määrittävät rajan, johon oikeudet – siis sananvapaus ja omistusoikeus - ulottuvat ja asettavat oikeudet keskenään hierarkkiseen järjestykseen.
Useimmat yhteiskunnalliset kysymykset voidaan kuvata tärkeiksi koettujen oikeuksien ristiriitoina. Tuleeko vankilaviranomaisille antaa oikeus avata vankien kirjeitä tai poliiseille valta salakuunnella puhelimia rikostutkinnan yhteydessä? Pitääkö työnantajalle sallia oikeus työntekijän taustan tutkimiseen? Tässä joitain esimerkkejä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tapauksista, joissa tuomarit ovat joutuneet vertaamaan yksilön vapautta yhteisön turvallisuuteen. Intressivertailuun vaikuttaa olennaisesti yhteiskuntamoraali. Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen läntisen pelon ilmapiirissä poliittisten ja kansalaisoikeuksien kurssi on laskenut - samalla yhteisön oikeus turvallisuuteen on korostunut.
Tarkoitukseni ei ole kritisoida näitä preferenssejä, vaan osoittaa, etteivät oikeudet kykene antamaan sitä politiikan ulkopuolista, politiikalle rajat asettavaa vaatimusta, jollaisen me niistä usein toivoisimme löytävämme. Ei ole välttämätöntä ajatella vain vapauden ja turvallisuuden välistä rajanvetoa. Onko luonnonsuojelua harrastavalla maanomistajalla oikeus sulkea perinteisen metsästyksen vapautta harjoittavat pois maa-alueeltaan? Voidaanko romanien oikeutta asua asuntovaunuissaan eliittikaupunginosan reunalla rajoittaa? Mitä julkisuuden henkilöstä saa kirjoittaa? Miten suhtautuvat toisiinsa uskonnollisen yhteisön oikeus autonomiaan ja yhteisön jäsenen yksilönvapaus? Näissä tosielämän ihmisoikeustapauksissa kumpikin osapuoli vetoaa omaan oikeuteensa. Ristiriita voidaan ratkaista vain oikeuksien ulkopuolisen yhteiskuntamoraalin kautta.
Tärkeä oikeuksien ristiriita tuli esiin vuonna 2002 kun Etelä-Afrikan korkein oikeus salli AIDS-lääkkeiden geneettisten kopioiden valmistamisen osana ”raskaana olevien naisten ja lasten ihmisoikeutta”. Lääketehtaiden argumentaatio puolestaan perustui siihen, että lääkehinnoilla kustannettiin terveydenhoidon tutkimusta, joka puolestaan oli keskeinen tekijä ylläpidettäessä väestöjen oikeutta terveyteen. Kumpikaan ei voittanut automaattisesti. Kysymys on esillä henkisen omaisuuden suojaamista koskevan TRIPS-sopimuksen alaisissa neuvotteluissa, joissa pyritään kompromissiin, ei minkään oikeuden ehdottomaan ”voittoon”. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä on keskeisistä pyrkimys oikeuksien ”tasapainottamiseen”. Tällöin nousee kysymys – mikä oin se kriteeri, jonka nojalla ”tasapaino” löydetään? Strasbourgin elimet viittaavat yleensä kansallisen viranomaiseen harkintavaltaan. Tämä ns. ”margin or appreciation” -doktriini on keskeinen lähes kaikessa tuomioistuimen käytännössä. Paradoksi on siinä, että kun oikeuksilla on alun perin pyritty rajaamaan viranomaisten päätösvaltaa, tuo margin of appreciation –oppi oikeuksien sisällön ja hierarkkisen järjestyksen määrittyväksi viranomaisharkinnan kautta.
Oikeuksin ”tasapainottaminen” ei sekään ole ongelmatonta. Mitkä tekijät otetaan mukaan laskuihin? Miten ”tasapaino” määritetään? Miten lasketaan kollektiivisen oikeuden suhde yksityiseen oikeuteen? Monasti voi käydä niin, että laskennallisesti ajatellen laajan ihmisryhmän turvallisuuden marginaalinen parantaminen voi oikeuttaa yhteen tai muutamaan henkilöön kohdistuvan hyvin intensiivisen loukkauksen. Mielellään ajattelemme, että uskonnollisen yhteisön autonomian ja yhteisöön kuuluvan yksilön toiveiden välillä tulisi päästä kompromissiin. Mutta voiko mikä tahansa olla kompromissin kohteena? Mikä hinta on annettavissa tyttölasten oikeudella olla vapaina sukupuolielimiensä survomisesta?
Tällaisissa tapauksissa kysymys ”toteutuvatko ihmisoikeudet?” jää vaille vastusta. Olennaisempaa olisi kysyä ”mikä oikeus edustaa tärkeintä arvoa”. Mutta jos oikeudet alistuvat arvoille, silloin ne eivät enää rajaa arvopohjaista toimintaa – sen paremmin Mohammedin kuvien julkaisemista kuin Tanskan lippujen polttamista. Kysymys on siitä, kummalle on annettava etusija. Tämä on poliittisen vallan kysymys.
3. Oikeuksien poikkeukset
Mutta vaikka olisimme yhtä mieltä siitä, mitkä ovat positiivisia oikeuksia, ei tästä vielä seuraa, että haluaisimme ne aina toteuttaa. Ymmärrämme hyvin, että toisinaan niistä tulee poiketa. Sananvapaus ei voi merkitä oikeutta huutaa ”tuli on irti” täydessä teatterissa. Tämä loukkaisi turvallisuutta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntö on täynnä tapauksia, joissa sananvapauden rajoja on tarkasteltu tärkeältä tuntuvista yhteiskunnallisia ja moraalisista arvoista lähtien. Julkisuuden henkilöistä saa kirjoittaa ilkeästikin; sitä vastoin holokaustin todellisuutta ei saa epäillä. Kysymys ei ole siitä, ovatko nämä rajanvedot oikeita tai vääriä, vaan siitä, että esimerkit osoittavat, ettei oikeuksilla ole mitään ennalta annettua sisältöä; niiden sisältö ja rajat määrittyvät yhteiskunnallisista arvostuksista. Oikeudet osallistuvat näitä arvoja koskevaan keskustaluun eivätkä ole sen ulkopuolella.
Samalla tavalla määräytyy harkinta siitä, milloin sovellamme oikeutta ja milloin siitä sallittua poikkeusta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan poikkeukseen vetoamisen tulee perustua lakiin ja olla tarpeellinen demokraattisessa yhteiskunnassa. Tältä pohjalta EIT on todennut, ettei islamilainen laki sharia sovi yhteen demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kanssa. Siksi se oikeutti Turkin kieltämään puolueen, jonka poliittisessa ohjelmassa oli siirtyminen sharian käyttöön. Poliittiseen vapauteen tehtiin poikkeus jota on vaikea perustella muulla tavoin kuin poliittisten arvojen näkökulmasta: läntisen demokratiakäsityksen näkökulmasta. Mutta mitä eroa nyt on islamilaisen yhteisön näkökulmasta ihmisoikeuksien väitetyllä universalismilla ja läntisellä imperialismilla?
Mitkä turvallisuustoimet lopultakin ovat tarpeen demokraattisessa yhteiskunnassa? Tällöin usein ajattelemme - ja näin Strasbourgissakin ajatellaan - että kansallisilla viranomaisilla on tietty harkintamarginaali. Siihen vetoaminen kääntää kuitenkin oikeuksien ja politiikan suhteen intuitiomme vastaiseksi. On vaikea kuvitella poliittisempaa lähestymistapaa ihmisoikeuksiin kuin alistamalla ne kansallisten viranomaisten demokratiakäsityksille.
Mielessä ehkä käy, että nämä näkökohdat voivat kyllä soveltua vähämerkityksellisiin oikeuksiin, mutta etteivät ne missään tapauksessa koske niitä tärkeitä oikeuksia, jotka yleisesti koetaan ehdottomiksi tai poikkeuksettomiksi. Eikö oikeus elämään ole juuri tällainen ehdoton oikeus, johon ei sisälly sen kummempaa harkintaa? Mutta mikä lopultakin on tämän oikeuden sisältö? Abortti ja eutanasia ovat elämän alku- ja loppuvaiheen harmaata vyöhykettä, jolla järkevästi ajattelevat henkilöt tulevat eri johtopäätöksiin. Elämän kunnioittaminen ei ole sen tärkeämpää, kuin ne perusteet, joiden valossa sitä tarkastelemme. Muutama vuosi sitten Kansainvälinen tuomioistuin käsitteli kysymystä ydinaseiden laillisuudesta. Moni valtio totesi Haagissa, että ydinaseet rikkovat Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan sopimuksen 6. artiklassa poikkeuksettomaksi vahvistettua oikeutta elämään. Poikkeuksettomanko? Tuomioistuin huomautti, että on monia tilanteita - sotia, poliisitoimintaa - joissa ihmishenkiä menetetään eikä kysymys loukkauksesta nouse lainkaan esiin. Artiklaa oli tulkittava niin, ettei elämää saanut mielivaltaisesti riistää. Ja koska aseellinen itsepuolustus ei ollut mielivaltaista toimintaa, ei artiklasta seurannut, että ydinaseen käyttö olisi kiellettyä vain siksi, että siinä ihmisiä kuolee. Kaikki riippuu tilannearvioinnista: mikä lopultakin on mielivaltaista, mikä ei?
Entä kidutuksen kielto? Moni lienee pannut merkille Yhdysvalloissa terrorismin vastaisen sodan yhteydessä käydyn keskustelun kidutuksen hyödyistä ja haitoista. Harvardin Professori Alan Dershowitz on huomauttanut, ettei hän ymmärrä, sitä logiikkaa, jonka mukaan terrorismista epäiltyä ei saisi kiduttaa edes milloin tämä avaisi ainoan jäljellä olevan mahdollisuuden viattomien hengen säästämiseksi. Pitääkö viattomat aina uhrata moraaliselle absolutismille? Ja eikö absolutismikin perustu lopulta jonkinlaiseen kustannus/hyöty -vertailuun, nimittäin siihen, että "jos kerran saa kiduttaa, joudutaan tästä automaattisesti viranomaismielivaltaan?" Miksi olisi a priori kiellettyä argumentoida tätä oletusta vastaan?
Tässä on lisäongelmana se, että usein poikkeuksen määrittäminen on vaikeaa, koska poikkeus itse asiassa onkin oikeuden toteuttamista. Britannian sotilaat pidättivät Irakissa kaksoiskansalaisuuden omaavan henkilön vuonna 2004. Tämä valitti pidätyksestä Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja sille perustuvan Britannian perusoikeuslain loukkauksen. Viime syksynä Brittiläinen valitustuomioistuin hylkäsi valituksen, koska miehityshallinnon toimet tähtäsivät rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen; ilman rauhaa ja turvallisuutta, ”there can be no human rights in Iraq”.
Tarkoitukseni ei ole puolustaa ydinaseiden tai kidutuksen käyttöä. Haluan vain kiinnittää huomion siihen, etteivät ehdottomimmatkaan oikeudet ole sen tärkeämpiä kuin ne poliittiset, kulttuuriset tai uskonnolliset perustelut, joiden varassa ne seisoivat. Eivätkä ne perustelut ole sen heikompia tai vahvempia kuin poliittiset, kulttuuriset tai uskonnolliset argumenttimme ylipäänsä. Tämä selittää myös osaksi sen, miksi oikeudet toimivat parhaiten silloin, kun niitä sovelletaan yhteiskunnallisesti tai aatteellisesti yhdenmukaisissa oloissa. Tällöin niillä ymmärretään samoja asioita, niiden rajat nähdään suurin piirtein samalla tavalla. Niistä on tullut tabu samalla tavalla kuin kasvista, joka kasvaa sademetsän kylän laidalla virtaavan joen varressa, tai jostain ruumiinosasta, jonka melkein kaikilta melkein aina peitämme. Tabun salainen voima ei alistu rationaaliselle keskustelulle. Heti kun yritämme käsitellä sitä rationaalisesti – kysyen esimerkiksi, mistä se on syntynyt - tuo voima katoaa. Se mikä oli tabu, alkaakin näyttää yhtä arkipäiväiseltä kuin voikukka tai peukalo. On joskus väitetty, että pidättyminen kemiallisten aseiden käytöstä toisen maailmansodan aikana, ja ydinaseiden käytöstä Hiroshiman jälkeen, voikin perustua tabun voimaan. Kuka uskaltaisi sitä rikkoa? Kun keskustelu hyödyistä ja haitoista, uhrattavien ja suojattavien arvojen suhteesta on alkanut, tabu on jo murtunut. Niin kuin valheesta rikkoutunut luottamus, sitä ei saa ehjäksi vain toivomalla.
4. Lopuksi
Ihmisoikeudet eivät voi korvata politiikkaa tai yhteiskunnallisia ja kulttuurisia tavoitteita. Niiden merkitys, sisältö ja toteuttamisen tapa riippuu politiikasta ja ihanteista, joiden varassa oikeuksien sisältö ja keskinäinen hierarkia määritetään. Kuten mikä tahansa kieli, myös ihmisoikeuksien kieli saa merkityksensä sosiaalisesti, siitä käytäntöjen ja ajatustapojen kokonaisuudesta, joka on kielenpuhujien yhteisössä vallitsevana. Tuo yhteisö ei useinkaan ole homogeeninen. Merkitysten ristiriidat heijastavat yhteisön sisäisiä erimielisyyksiä ja konflikteja. Mihin lopultakin on vedettävä sananvapauden, omistusoikeuden tai yksilönsuojan raja? Mihin toimiin valtiovallan on ryhdyttävä taatakseen sosiaalisten perusoikeuksien toteutuminen? Nämä ovat poliittisen päätöksenteon asioita, eivät ennalta annettujen totuuksien täytäntöönpanoa.
Ihmisoikeuksien kieli on läntisten arvojen, ja lännen historiallisen kokemuksen kieli, eräänlainen läntinen fundamentalismi, sarja meille tuttuja tabuja ja kliseitä. Tämä ei tee niitä sen huonommaksi. Mutta se vaikeuttaa pyrkimystä perustella ne universaaleiksi. Elleivät ihmisoikeudet edusta mitään selkeää yhteiskunnallista ihannetta, vaan antavat kielen, jolla eri intressitahot voivat kuvata omia etujaan, silloin ne ovat jatkuvasti ja auttamatta ristiriidassa keskenään. Etelä-Afrikan uuden, apartheidin jälkeisen perustuslain keskiössä on perus- ja ihmisoikeuksia koskeva julistus. On helppo ymmärtää miksi. Mutta on myös helppo ymmärtää paikallinen pettymys siihen, että Etelä-Afrikan perustuslakituomioistuimen käytännössä ne ovat usein pönkittäneet valkoisten maanomistajien omistusoikeutta.
Ihmisoikeuksilla on oma historiansa, oma aatteellinen perintönsä ja painolastinsa. Marxista alkaen on tuttua kritiikki, jonka mukaan oikeudet individualisoivat yhteiskunnallisia ongelmia ja siirtävät huomion pois rakenteellisista ja talouden kysymyksistä. Juuri tämä painotushan sai sosialistiset ja kehitysmaat aikanaan vaatimaan taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten (TSS-) oikeuksien käsittelyä yhdessä (porvarillisten) vapausoikeuksien kanssa. Näin oikeuksien ongelmallisuus – niiden sisäinen utopismi – tuli ilmi. Kansalais- ja poliittisilla oikeuksilla yksilöille pyritään takaamaan vapauspiiri, johon ei saisi kajota kuin erittäin tärkeiden näkökohtien perusteella. Tällainen ehdottomuus ei kuitenkaan sovi TSS-oikeuksiin. Oikeus koulutukseen, työhön tai terveydenhoitoon riippuu niistä resursseista, joita yhteiskunnalla on ja niistä painotuksista, joita asiantuntijat ja poliittiset toimijat tekevät rajattujen resurssien maailmassa. Olen tässä esityksessä kuitenkin halunnut tuoda esiin sen, etteivät vapausoikeudetkaan ole sillä tavoin ehdottomia, kuin olemme niistä ajatelleet. Ne ovat ristiriitaisia ja niistä on usein syytä poiketa. Oikeuksien toteuttaminen on osa arvo- ja intressipohjaista politiikkaa.
Toteutuvatko ihmisoikeudet? Usein tunnutaan olettavan, että tähän voidaan antaa selvä vastus. Kun selvää vastausta ei voi antaa, syntyy kyynisyyden ja pettymyksen vaara. Olen halunnut osoittaa, ettei kyynisyyteen tai pettymykseen ole aihetta. Oikeudet eivät ole uskonnon korvike, joka olisi ratkaissut elämän ongelmat puolestamme. Niiden toteuttamisessa ei ole kysymys hyvästä ja pahasta, van poliittisten valintojen tekemisestä. Sivuutettu arvo jää aina elämään vaatien huomioitamme tulevaisuudessakin. Näin poliittinen toiminta ei siis lopu koskaan. Eilisen häviäjät voivat olla huomisen voittajia.
Tämä ei tarkoita, ettei ihmisoikeuksien kielellä olisi tärkeä rooli kansainvälisessä politiikassa. Sen avulla heikoimpien ääni voi tulla kuulluksi. Ihmisoikeudet voivat tuoda aktiivit yhteisen liikkeen ja yhteisten vaatimusten ääreen ja antaa voimaa ja suuntaa poliittiselle muutokselle. Toisaalta ihmisoikeuksien kieli myös alistuu yhtä helposti rutiinille, byrokratialle ja etuoikeuksille kuin mikä tahansa muukin alun perin oikeudenmukaiseen muutokseen tähtäävä kieli - sosialismin kieli, markkinoiden kieli. Myös siitä voi tulla pysähtyneisyyden merkki. Onko ihmisoikeuksissa parhaimmillaan kysymys muusta kuin nostalgiasta riippuu siitä, kuinka tuoreesti ja uskottavasti ne ilmaisevat maailman epäoikeudenmukaisuutta ja realistisen muutoksen mahdollisuutta.
elämän alku- ja loppuvaiheessa?
Katso myös RaamattuNET - tulee esille, jos googlettaa "abortti". M m uskonnonopeille tehty materiaali.
Itse kadun aborttiani ja avasin blogin: abortti.blogspot.com
_________
TOTEUTUVATKO IHMISOIKEUDET?
Studia generalia 16. helmikuuta 2006
Ihmisoikeudet eivät toteudu kriisien ja epäoikeudenmukaisuuden maailmassa. Tai jos toteutuvatkin, tapahtuu tämä globaalisti ajatellen epätasaisesti. Pohjoisen kehittyneissä maissa kansalais- ja poliittiset oikeudet on kirjattu osaksi perustuslakeja ja kansainvälisiä sopimuksia. Niiden noudattamista valvovat riippumattomat tuomioistuimet ja suhteellisen tehokas valtiovalta. Viranomaisten virheistä tai liian pitkistä pidätysajoista voi valittaa Strasbourgiin ja epäterveestä liikekilpailusta Brysseliin. Muualla valtiolliset toimijat ovat suuri uhka ihmisoikeuksille eikä ulkoista valitustietä ole olemassa. Jos katse siirtyy vähänkään perinteisten poliittisten ja kansalaisoikeuksien ulkopuolelle, tulee kuva synkemmäksi. Taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien toteuttaminen riippuu julkisen vallan ja kansalaisyhteiskuntien taloudellisista ja henkisistä voimavaroista, joita ei useinkaan ole olemassa. Meistä kaikilla on omat tilastomme, joihin jatkuvasti palaamme. Omien tilastojeni mukaan yli 30.000 lasta kuolee päivittäin aliravitsemukseen, jonka poistamiseen tarvittavat taloudelliset ja tekniset resurssit olisivat olemassa. Eliniän odote on AIDSIN vuoksi pudonnut Etelä-Afrikassa 45:een ja Zimbabwessa asuva kuolee nykyisin yli 20 vuotta aikaisemmin kuin viisi vuotta sitten. Lääketutkimukseen käytetyistä varoista 95 prosenttia käytetään kehittyneissä maissa tärkeiden sairauksien – usein yltäkylläisyydestä johtuvien sairauksien - tutkimukseen. Maailman väestön rikkain yksi prosentti ansaitsee saman verran kuin köyhin 57 prosenttia.
Näiden tilastojen valossa ihmisoikeuksien toteuttaminen tuntuu ylivoimaiselta, ja niistä puhuminen vain – puheelta. Uhkana on muutoksen toivosta luopuminen ja kyynisyys. Tämä johtuu mielestäni ihmisoikeuksiin kohdistuneista liian suurista odotuksista. Haluan tässä esityksessä kritisoida ihmisoikeuksien ideologiaa – tapaa, jolla toisinaan ajattelemme, että oikeuksien toteuttaminen on jotenkin automaattista, pahantahtoisten ihmisten oikeuksille asettamien esteiden poistamista. Haluan korostaa, etteivät ihmisoikeudet voi oikeastaan toteutua kokonaan, koska niillä ei ole mitään annettua sisältöä. Mitä pidämme ihmisoikeuksina ja miten niitä toteutamme, on poliittisen vallan ja poliittisten preferenssien kysymys. Usein myös yhden ihmisoikeutena pitämä arvo loukkaa toisen käsitystä omista oikeuksistaan. Oikeuksia pitää tasapainottaa ja niiden ehdottomasta toteuttamisesta tulee toisinaan poiketa. Toivon, että tämän ymmärtäminen auttaa välttämään epätoivoon tai kyynisyyteen pakenemista, näkemään ihmisoikeuksissa pikemmin motiivin poliittiselle sitoutumiselle.
Haluan tässä esityksessä kiinnittää huomion kolmeen ihmisoikeuksien toteumista koskevaan, ihmisoikeusajattelun – tai ihmisoikeusideologian – sisältä lähtevään kysymykseen:
1) mitä ihmisoikeudet ovat;
2) miten niiden ristiriitoja voidaan sovitella;
3) millä ehdoin niistä voidaan poiketa?
1. Mitä ihmisoikeudet ovat?
Ihmisoikeudet eroavat muista arvoistamme siinä, että niihin sisältyy ehdottomuuden vaatimus. Niiden avulla voidaan taloudellinen tai poliittinen peli viheltää poikki ja vetää raja siihen, mitä arvo- ja intressivertailulla tai tehokkuuden pyrkimyksellä voidaan saavuttaa. Tätähän ilmentää ihmisoikeuksien luovuttamattomuuden periaate, ajatus, jonka mukaan joitain arvoja ei saa koskaan loukata koska ne edustavat jotain (”pyhää”) universaaliin ihmisluontoon olennaisesti kuuluvaa. Joidenkin arvojen tulee olla sellaisia, ettei niistä tingitä kokonaistaloudellisista näkökohdista tai poliittisista kompromissipyrkimyksistä riippumatta. Vanhuksia ei saa siirtää vanhainkotiin, vaikka tämä olisikin taloudellisesti perusteltua. Kidutusta ei saa ottaa poliisin menetelmäksi, vaikka sillä edistettäisiinkin tehokasta rikostutkintaa. Taking Rights Seriously - vaatimus nousi Yhdysvalloissa reaktiona 1960-luvulla amerikkalaisen oikeusrealismin tuottamalle sääntöskeptisyydelle. Sieltä se siirtyi myös Länsi-Eurooppaan ja 1990-luvulla Berliinin muurin kaaduttua myös muualle.
Jotta voisimme arvioida ihmisoikeuksien toteutumista, pitäisi meidän olla selvillä siitä, mitä ihmisoikeudet ovat. Vastaamme yleensä – ”ne ovat ihmisluontoon kuuluvia ”universaaleja” ja ”luovuttamattomia” oikeuksia. Mutta mitä ”ihmisluonto” lopultakaan sanoo pidätysaikojen pituudesta, kuolemanrangaistuksesta tai äänioikeudesta? Onko jokaisella naisella oikeus äitiyteen tarpeen vaatiessa hedelmöityshoidon kautta? Mielipiteet asiasta käyvät ristiin – kyseessä on moraalinen ja poliittinen ongelma, jonka kuvaaminen ihmisluontoa koskevaksi kysymykseksi ei vie keskustelua eteenpäin. Ei ole koetta tai mittatikkua, jonka avulla voisimme todeta, onko jokin hyvältä tuntuva asia todella ihmisoikeus, vai onko sen nimeämisessä oikeudeksi vain halu saada oma preferenssi kuulostamaan mahdollisimman arvokkaalta. Tai ei ole muuta testiä kuin lainsäädäntö. Lainsäädännön kautta väitetyt ihmisoikedet tuodaan osaksi positiivista oikeutta ja kontrolloimaan viranomaistoimintaa.
Mutta jos ihmisoikeudet ovat lainsäädännön tuotetta, ne ovat poliittisten toimijoiden, puolueohjelmien ja valtapoliittisten kompromissien asiaa. Kohtaamme näin paradoksin. Ihmisoikeudet ovat tärkeitä vaatimuksia, joilla pyritään määrittämään politiikalle rajat. Mutta mitä nuo oikeudet ovat, määrittyy politiikan kautta. Yhteiskunnan toimijat koettavat pukea tavoitteensa ihmisoikeuksien kielelle varmistuakseen, että poliittinen prosessi kunnioittaa niitä. Tälle omien tavoitteiden uudelleen kuvaamisen prosessille ei ole periaatteessa mitään rajaa. Mikä tahansa vapauden pyrkimys - myös markkinavapauden tavoite - voidaan kuvata (ja usein kuvataankin) poliittisten ja kansalaisoikeuksien kielellä. Mikä tahansa säätely voidaan pukea sosiaalisten, taloudellisten tai sivistyksellisten oikeuksien kieleen. Kun vielä yhteisöjen pyrkimykset voidaan aina kuvata kollektiivisina oikeuksina – esimerkiksi oikeutena kehitykseen, rauhaan tai puhtaaseen elinympäristöön - ei politiikan kentälle jää mitään tavoitetta, jonka toteuttaminen ei olisi myös ihmisoikeusvaatimus.
Ihmisoikeudet eivät riipu filosofisesta mietiskelystä tai kasva metsässä kuin sienet sateella. Ne ovat poliittisen vallan välineitä, näkökohtia, joiden avulla edistetään joitain arvoja ja prioriteetteja toisten kustannuksella. Ne kuitenkin erottaa monista muista vallan välineistä niihin sisältyvä ehdottomuuden ja politiikan ulkopuolisuuden vaatimus. Se jolla on toimivalta sanoa, mitä ihmisoikeudet ovat, on voittanut poliittisen kamppailun, ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan. Siksi on poliittisille toimijoille tärkeää saada omat arvonsa tai tavoitteensa kuvatuiksi juuri ihmisoikeuksina.
2. Oikeudet ovat ristiriidassa keskenään
Näin kaikista yhteiskunnallisista ristiriidoista tulee oikeuksien konflikteja. Tyypillisiä ovat konfliktit vapausoikeuksien ja turvallisuusoikeuksien välillä. Pelon yhteiskunnassa yhden vapaus - sananvapaus, taloudellisen toiminnan vapaus, uskonnonvapaus, liikkumisvapaus - voi uhata toisen henkilöllistä tai taloudellista turvallisuutta, perhe-elämää tai uskonnollisia arvoja. Kysymme, voiko yhteiskunta kriminalisoida raiskauksen aviosuhteessa. Vastaus riippuu siitä, preferoimmeko sitä seksuaalista vapautta, jonka mies on avioliitolla ostanut, vai sitä seksuaalista turvallisuutta, jonka nainen uskoo hankkineensa. Ei tietenkään ole niin, ettei tällaisia konfliktia voisi ratkaista. Mutta ratkaisu voidaan löytää vain oikeuksien ulkopuolelta - näkökohdista, jotka ovat hierarkkisesti ylemmäntasoisia kuin ne oikeudet, joille ne vetävät rajan tai antavat sisällön: sukupuolimoraali, tasa-arvon periaate, kulttuuriset arvomme. Oikeudet eivät rajaa näitä, vaan saavat sisältönsä niiden kautta.
Ajatellaanpa kysymystä poliittisen (vaikkapa globalisaation vastaisen toiminnan oikeuden) ja taloudellisen toiminnan (esimerkiksi omistusoikeuden) välisestä suhteesta. Saako tavaratalon omistaja poistaa urheiluvälineosastolta henkilöt, jotka protestoivat lapsityövoimalla tuotettujen urheilukenkien näytteillepanoa vastaan? Vastakkain asettuvat sananvapauden ja omistusoikeuden vaatimukset. Konflikti voidaan ratkaista vain tukeutumalla arvoihin tai intresseihin, jotka ovat tärkeämpiä kuin konfliktiin joutuneet oikeudet, sillä nehän määrittävät rajan, johon oikeudet – siis sananvapaus ja omistusoikeus - ulottuvat ja asettavat oikeudet keskenään hierarkkiseen järjestykseen.
Useimmat yhteiskunnalliset kysymykset voidaan kuvata tärkeiksi koettujen oikeuksien ristiriitoina. Tuleeko vankilaviranomaisille antaa oikeus avata vankien kirjeitä tai poliiseille valta salakuunnella puhelimia rikostutkinnan yhteydessä? Pitääkö työnantajalle sallia oikeus työntekijän taustan tutkimiseen? Tässä joitain esimerkkejä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tapauksista, joissa tuomarit ovat joutuneet vertaamaan yksilön vapautta yhteisön turvallisuuteen. Intressivertailuun vaikuttaa olennaisesti yhteiskuntamoraali. Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen läntisen pelon ilmapiirissä poliittisten ja kansalaisoikeuksien kurssi on laskenut - samalla yhteisön oikeus turvallisuuteen on korostunut.
Tarkoitukseni ei ole kritisoida näitä preferenssejä, vaan osoittaa, etteivät oikeudet kykene antamaan sitä politiikan ulkopuolista, politiikalle rajat asettavaa vaatimusta, jollaisen me niistä usein toivoisimme löytävämme. Ei ole välttämätöntä ajatella vain vapauden ja turvallisuuden välistä rajanvetoa. Onko luonnonsuojelua harrastavalla maanomistajalla oikeus sulkea perinteisen metsästyksen vapautta harjoittavat pois maa-alueeltaan? Voidaanko romanien oikeutta asua asuntovaunuissaan eliittikaupunginosan reunalla rajoittaa? Mitä julkisuuden henkilöstä saa kirjoittaa? Miten suhtautuvat toisiinsa uskonnollisen yhteisön oikeus autonomiaan ja yhteisön jäsenen yksilönvapaus? Näissä tosielämän ihmisoikeustapauksissa kumpikin osapuoli vetoaa omaan oikeuteensa. Ristiriita voidaan ratkaista vain oikeuksien ulkopuolisen yhteiskuntamoraalin kautta.
Tärkeä oikeuksien ristiriita tuli esiin vuonna 2002 kun Etelä-Afrikan korkein oikeus salli AIDS-lääkkeiden geneettisten kopioiden valmistamisen osana ”raskaana olevien naisten ja lasten ihmisoikeutta”. Lääketehtaiden argumentaatio puolestaan perustui siihen, että lääkehinnoilla kustannettiin terveydenhoidon tutkimusta, joka puolestaan oli keskeinen tekijä ylläpidettäessä väestöjen oikeutta terveyteen. Kumpikaan ei voittanut automaattisesti. Kysymys on esillä henkisen omaisuuden suojaamista koskevan TRIPS-sopimuksen alaisissa neuvotteluissa, joissa pyritään kompromissiin, ei minkään oikeuden ehdottomaan ”voittoon”. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä on keskeisistä pyrkimys oikeuksien ”tasapainottamiseen”. Tällöin nousee kysymys – mikä oin se kriteeri, jonka nojalla ”tasapaino” löydetään? Strasbourgin elimet viittaavat yleensä kansallisen viranomaiseen harkintavaltaan. Tämä ns. ”margin or appreciation” -doktriini on keskeinen lähes kaikessa tuomioistuimen käytännössä. Paradoksi on siinä, että kun oikeuksilla on alun perin pyritty rajaamaan viranomaisten päätösvaltaa, tuo margin of appreciation –oppi oikeuksien sisällön ja hierarkkisen järjestyksen määrittyväksi viranomaisharkinnan kautta.
Oikeuksin ”tasapainottaminen” ei sekään ole ongelmatonta. Mitkä tekijät otetaan mukaan laskuihin? Miten ”tasapaino” määritetään? Miten lasketaan kollektiivisen oikeuden suhde yksityiseen oikeuteen? Monasti voi käydä niin, että laskennallisesti ajatellen laajan ihmisryhmän turvallisuuden marginaalinen parantaminen voi oikeuttaa yhteen tai muutamaan henkilöön kohdistuvan hyvin intensiivisen loukkauksen. Mielellään ajattelemme, että uskonnollisen yhteisön autonomian ja yhteisöön kuuluvan yksilön toiveiden välillä tulisi päästä kompromissiin. Mutta voiko mikä tahansa olla kompromissin kohteena? Mikä hinta on annettavissa tyttölasten oikeudella olla vapaina sukupuolielimiensä survomisesta?
Tällaisissa tapauksissa kysymys ”toteutuvatko ihmisoikeudet?” jää vaille vastusta. Olennaisempaa olisi kysyä ”mikä oikeus edustaa tärkeintä arvoa”. Mutta jos oikeudet alistuvat arvoille, silloin ne eivät enää rajaa arvopohjaista toimintaa – sen paremmin Mohammedin kuvien julkaisemista kuin Tanskan lippujen polttamista. Kysymys on siitä, kummalle on annettava etusija. Tämä on poliittisen vallan kysymys.
3. Oikeuksien poikkeukset
Mutta vaikka olisimme yhtä mieltä siitä, mitkä ovat positiivisia oikeuksia, ei tästä vielä seuraa, että haluaisimme ne aina toteuttaa. Ymmärrämme hyvin, että toisinaan niistä tulee poiketa. Sananvapaus ei voi merkitä oikeutta huutaa ”tuli on irti” täydessä teatterissa. Tämä loukkaisi turvallisuutta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntö on täynnä tapauksia, joissa sananvapauden rajoja on tarkasteltu tärkeältä tuntuvista yhteiskunnallisia ja moraalisista arvoista lähtien. Julkisuuden henkilöistä saa kirjoittaa ilkeästikin; sitä vastoin holokaustin todellisuutta ei saa epäillä. Kysymys ei ole siitä, ovatko nämä rajanvedot oikeita tai vääriä, vaan siitä, että esimerkit osoittavat, ettei oikeuksilla ole mitään ennalta annettua sisältöä; niiden sisältö ja rajat määrittyvät yhteiskunnallisista arvostuksista. Oikeudet osallistuvat näitä arvoja koskevaan keskustaluun eivätkä ole sen ulkopuolella.
Samalla tavalla määräytyy harkinta siitä, milloin sovellamme oikeutta ja milloin siitä sallittua poikkeusta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan poikkeukseen vetoamisen tulee perustua lakiin ja olla tarpeellinen demokraattisessa yhteiskunnassa. Tältä pohjalta EIT on todennut, ettei islamilainen laki sharia sovi yhteen demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen kanssa. Siksi se oikeutti Turkin kieltämään puolueen, jonka poliittisessa ohjelmassa oli siirtyminen sharian käyttöön. Poliittiseen vapauteen tehtiin poikkeus jota on vaikea perustella muulla tavoin kuin poliittisten arvojen näkökulmasta: läntisen demokratiakäsityksen näkökulmasta. Mutta mitä eroa nyt on islamilaisen yhteisön näkökulmasta ihmisoikeuksien väitetyllä universalismilla ja läntisellä imperialismilla?
Mitkä turvallisuustoimet lopultakin ovat tarpeen demokraattisessa yhteiskunnassa? Tällöin usein ajattelemme - ja näin Strasbourgissakin ajatellaan - että kansallisilla viranomaisilla on tietty harkintamarginaali. Siihen vetoaminen kääntää kuitenkin oikeuksien ja politiikan suhteen intuitiomme vastaiseksi. On vaikea kuvitella poliittisempaa lähestymistapaa ihmisoikeuksiin kuin alistamalla ne kansallisten viranomaisten demokratiakäsityksille.
Mielessä ehkä käy, että nämä näkökohdat voivat kyllä soveltua vähämerkityksellisiin oikeuksiin, mutta etteivät ne missään tapauksessa koske niitä tärkeitä oikeuksia, jotka yleisesti koetaan ehdottomiksi tai poikkeuksettomiksi. Eikö oikeus elämään ole juuri tällainen ehdoton oikeus, johon ei sisälly sen kummempaa harkintaa? Mutta mikä lopultakin on tämän oikeuden sisältö? Abortti ja eutanasia ovat elämän alku- ja loppuvaiheen harmaata vyöhykettä, jolla järkevästi ajattelevat henkilöt tulevat eri johtopäätöksiin. Elämän kunnioittaminen ei ole sen tärkeämpää, kuin ne perusteet, joiden valossa sitä tarkastelemme. Muutama vuosi sitten Kansainvälinen tuomioistuin käsitteli kysymystä ydinaseiden laillisuudesta. Moni valtio totesi Haagissa, että ydinaseet rikkovat Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan sopimuksen 6. artiklassa poikkeuksettomaksi vahvistettua oikeutta elämään. Poikkeuksettomanko? Tuomioistuin huomautti, että on monia tilanteita - sotia, poliisitoimintaa - joissa ihmishenkiä menetetään eikä kysymys loukkauksesta nouse lainkaan esiin. Artiklaa oli tulkittava niin, ettei elämää saanut mielivaltaisesti riistää. Ja koska aseellinen itsepuolustus ei ollut mielivaltaista toimintaa, ei artiklasta seurannut, että ydinaseen käyttö olisi kiellettyä vain siksi, että siinä ihmisiä kuolee. Kaikki riippuu tilannearvioinnista: mikä lopultakin on mielivaltaista, mikä ei?
Entä kidutuksen kielto? Moni lienee pannut merkille Yhdysvalloissa terrorismin vastaisen sodan yhteydessä käydyn keskustelun kidutuksen hyödyistä ja haitoista. Harvardin Professori Alan Dershowitz on huomauttanut, ettei hän ymmärrä, sitä logiikkaa, jonka mukaan terrorismista epäiltyä ei saisi kiduttaa edes milloin tämä avaisi ainoan jäljellä olevan mahdollisuuden viattomien hengen säästämiseksi. Pitääkö viattomat aina uhrata moraaliselle absolutismille? Ja eikö absolutismikin perustu lopulta jonkinlaiseen kustannus/hyöty -vertailuun, nimittäin siihen, että "jos kerran saa kiduttaa, joudutaan tästä automaattisesti viranomaismielivaltaan?" Miksi olisi a priori kiellettyä argumentoida tätä oletusta vastaan?
Tässä on lisäongelmana se, että usein poikkeuksen määrittäminen on vaikeaa, koska poikkeus itse asiassa onkin oikeuden toteuttamista. Britannian sotilaat pidättivät Irakissa kaksoiskansalaisuuden omaavan henkilön vuonna 2004. Tämä valitti pidätyksestä Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja sille perustuvan Britannian perusoikeuslain loukkauksen. Viime syksynä Brittiläinen valitustuomioistuin hylkäsi valituksen, koska miehityshallinnon toimet tähtäsivät rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen; ilman rauhaa ja turvallisuutta, ”there can be no human rights in Iraq”.
Tarkoitukseni ei ole puolustaa ydinaseiden tai kidutuksen käyttöä. Haluan vain kiinnittää huomion siihen, etteivät ehdottomimmatkaan oikeudet ole sen tärkeämpiä kuin ne poliittiset, kulttuuriset tai uskonnolliset perustelut, joiden varassa ne seisoivat. Eivätkä ne perustelut ole sen heikompia tai vahvempia kuin poliittiset, kulttuuriset tai uskonnolliset argumenttimme ylipäänsä. Tämä selittää myös osaksi sen, miksi oikeudet toimivat parhaiten silloin, kun niitä sovelletaan yhteiskunnallisesti tai aatteellisesti yhdenmukaisissa oloissa. Tällöin niillä ymmärretään samoja asioita, niiden rajat nähdään suurin piirtein samalla tavalla. Niistä on tullut tabu samalla tavalla kuin kasvista, joka kasvaa sademetsän kylän laidalla virtaavan joen varressa, tai jostain ruumiinosasta, jonka melkein kaikilta melkein aina peitämme. Tabun salainen voima ei alistu rationaaliselle keskustelulle. Heti kun yritämme käsitellä sitä rationaalisesti – kysyen esimerkiksi, mistä se on syntynyt - tuo voima katoaa. Se mikä oli tabu, alkaakin näyttää yhtä arkipäiväiseltä kuin voikukka tai peukalo. On joskus väitetty, että pidättyminen kemiallisten aseiden käytöstä toisen maailmansodan aikana, ja ydinaseiden käytöstä Hiroshiman jälkeen, voikin perustua tabun voimaan. Kuka uskaltaisi sitä rikkoa? Kun keskustelu hyödyistä ja haitoista, uhrattavien ja suojattavien arvojen suhteesta on alkanut, tabu on jo murtunut. Niin kuin valheesta rikkoutunut luottamus, sitä ei saa ehjäksi vain toivomalla.
4. Lopuksi
Ihmisoikeudet eivät voi korvata politiikkaa tai yhteiskunnallisia ja kulttuurisia tavoitteita. Niiden merkitys, sisältö ja toteuttamisen tapa riippuu politiikasta ja ihanteista, joiden varassa oikeuksien sisältö ja keskinäinen hierarkia määritetään. Kuten mikä tahansa kieli, myös ihmisoikeuksien kieli saa merkityksensä sosiaalisesti, siitä käytäntöjen ja ajatustapojen kokonaisuudesta, joka on kielenpuhujien yhteisössä vallitsevana. Tuo yhteisö ei useinkaan ole homogeeninen. Merkitysten ristiriidat heijastavat yhteisön sisäisiä erimielisyyksiä ja konflikteja. Mihin lopultakin on vedettävä sananvapauden, omistusoikeuden tai yksilönsuojan raja? Mihin toimiin valtiovallan on ryhdyttävä taatakseen sosiaalisten perusoikeuksien toteutuminen? Nämä ovat poliittisen päätöksenteon asioita, eivät ennalta annettujen totuuksien täytäntöönpanoa.
Ihmisoikeuksien kieli on läntisten arvojen, ja lännen historiallisen kokemuksen kieli, eräänlainen läntinen fundamentalismi, sarja meille tuttuja tabuja ja kliseitä. Tämä ei tee niitä sen huonommaksi. Mutta se vaikeuttaa pyrkimystä perustella ne universaaleiksi. Elleivät ihmisoikeudet edusta mitään selkeää yhteiskunnallista ihannetta, vaan antavat kielen, jolla eri intressitahot voivat kuvata omia etujaan, silloin ne ovat jatkuvasti ja auttamatta ristiriidassa keskenään. Etelä-Afrikan uuden, apartheidin jälkeisen perustuslain keskiössä on perus- ja ihmisoikeuksia koskeva julistus. On helppo ymmärtää miksi. Mutta on myös helppo ymmärtää paikallinen pettymys siihen, että Etelä-Afrikan perustuslakituomioistuimen käytännössä ne ovat usein pönkittäneet valkoisten maanomistajien omistusoikeutta.
Ihmisoikeuksilla on oma historiansa, oma aatteellinen perintönsä ja painolastinsa. Marxista alkaen on tuttua kritiikki, jonka mukaan oikeudet individualisoivat yhteiskunnallisia ongelmia ja siirtävät huomion pois rakenteellisista ja talouden kysymyksistä. Juuri tämä painotushan sai sosialistiset ja kehitysmaat aikanaan vaatimaan taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten (TSS-) oikeuksien käsittelyä yhdessä (porvarillisten) vapausoikeuksien kanssa. Näin oikeuksien ongelmallisuus – niiden sisäinen utopismi – tuli ilmi. Kansalais- ja poliittisilla oikeuksilla yksilöille pyritään takaamaan vapauspiiri, johon ei saisi kajota kuin erittäin tärkeiden näkökohtien perusteella. Tällainen ehdottomuus ei kuitenkaan sovi TSS-oikeuksiin. Oikeus koulutukseen, työhön tai terveydenhoitoon riippuu niistä resursseista, joita yhteiskunnalla on ja niistä painotuksista, joita asiantuntijat ja poliittiset toimijat tekevät rajattujen resurssien maailmassa. Olen tässä esityksessä kuitenkin halunnut tuoda esiin sen, etteivät vapausoikeudetkaan ole sillä tavoin ehdottomia, kuin olemme niistä ajatelleet. Ne ovat ristiriitaisia ja niistä on usein syytä poiketa. Oikeuksien toteuttaminen on osa arvo- ja intressipohjaista politiikkaa.
Toteutuvatko ihmisoikeudet? Usein tunnutaan olettavan, että tähän voidaan antaa selvä vastus. Kun selvää vastausta ei voi antaa, syntyy kyynisyyden ja pettymyksen vaara. Olen halunnut osoittaa, ettei kyynisyyteen tai pettymykseen ole aihetta. Oikeudet eivät ole uskonnon korvike, joka olisi ratkaissut elämän ongelmat puolestamme. Niiden toteuttamisessa ei ole kysymys hyvästä ja pahasta, van poliittisten valintojen tekemisestä. Sivuutettu arvo jää aina elämään vaatien huomioitamme tulevaisuudessakin. Näin poliittinen toiminta ei siis lopu koskaan. Eilisen häviäjät voivat olla huomisen voittajia.
Tämä ei tarkoita, ettei ihmisoikeuksien kielellä olisi tärkeä rooli kansainvälisessä politiikassa. Sen avulla heikoimpien ääni voi tulla kuulluksi. Ihmisoikeudet voivat tuoda aktiivit yhteisen liikkeen ja yhteisten vaatimusten ääreen ja antaa voimaa ja suuntaa poliittiselle muutokselle. Toisaalta ihmisoikeuksien kieli myös alistuu yhtä helposti rutiinille, byrokratialle ja etuoikeuksille kuin mikä tahansa muukin alun perin oikeudenmukaiseen muutokseen tähtäävä kieli - sosialismin kieli, markkinoiden kieli. Myös siitä voi tulla pysähtyneisyyden merkki. Onko ihmisoikeuksissa parhaimmillaan kysymys muusta kuin nostalgiasta riippuu siitä, kuinka tuoreesti ja uskottavasti ne ilmaisevat maailman epäoikeudenmukaisuutta ja realistisen muutoksen mahdollisuutta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
en jaksanut lukea. Oliko siellä jotain oleellista aiheeseen liittyen?