Vaimoni on ollut lähes puoli vuotta pois työstä ja kärsii 2-suuntaisesta masennuksesta. Hän epäilee, että taipumus periytyy hänen isältään, jolla oli aikoinaan vaikeita kohtauksia.
Nyt 13-vuotias lapsikin on ilmoittanut olevansa usein masentunut ja miettivänsä elämän tarkoiutusta.
Vaimo on nyt vaipumassa uudestaan entistä syvempään masennukseen ja syyttää itseään lapsen tilanteesta.
Yritämme nyt saada lasta lähtemään yhdessä äitinsä kanssa terapiaan...
Onko vastaavia kokemuksia?
Nyt 13-vuotias lapsikin on ilmoittanut olevansa usein masentunut ja miettivänsä elämän tarkoiutusta.
Vaimo on nyt vaipumassa uudestaan entistä syvempään masennukseen ja syyttää itseään lapsen tilanteesta.
Yritämme nyt saada lasta lähtemään yhdessä äitinsä kanssa terapiaan...
Onko vastaavia kokemuksia?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei!
Kyllä kulkee suvussa, joko geeneissä tai sitten "tarttuu" tai molempia. Meidänkin suvussa kulkee ja hyvin. Menkää tekin KAIKKI äkkiä mielenterveystoimistoon ja ilopillerit. Mulle annettiin Cipramilia ja litiumia. Lohdullista on että mitä nopeammin menette hoitoon, sitä paremmat mahdollisuudet on toipua TÄYSIN: vuoden käytön jälkeen sain jättää lääkkeet!
Sama geeniryhmä periyttää tukkua muitakin epämukavampiakin sairauksia, luin just uusimman tutkimuksen.
Yrittäkää kestää!
Pitää paikkansa meidän suvussa samaa vikaa. Minä käytin litiumia vuoden verran melkein 20 vuotta sitten enkä ole sen jälkeen tarvinnut.
Ymmärrän hyvin jos masentaa, mutta en usko että lääkkeet automaattisesti on vastaus. Ehkä sitä eivät edelliset tarkoittaneetkaan, mutta se usein otetaan perusreseptiksi. Masentuneisuutta voisi yrittää voittaa (1) toimimalla eri tavalla - "ulkoilma on paras apu masennukseen" sanoi mummo telkkarissa. Menkää lenkille. (2) Keskittymällä eri asioihin. Puhukaa koripallosta tai politiikasta, jostain mikä on aidosti kiinnostavaa. Ja jos sellaista ei ole, niin etsikää sellainen juttu. (3) Olemalla yhdessä. Peuhatkaa, pelatkaa, jutelkaa. (4) Ratkaisemalla ongelmaa - mikä masentaa, tehkää sille jotain.
Summa sumarum, meikäläiset liian usein painaa pään alas ja on maassa. Pillerit auttaa, jos ei muuta ole, mutta ensin pitää kokeilla muuta. Ihminen on luonteeltaan masentuvainen, kaikki tekee niin, mutta valmiudet vastata siihen vaihtelee. Kehitetään näitä valmiuksia.
Tschemppiä.
Lievemmässä masennuksessa auttaa ulkoilu ja muut touhut mutta vakavemmassa tapauksessa ainoastaan lääkärinhoito. Tässä annan hyvän linkin että et anna vakavassa tapauksessa tuollaista neuvoo tiedän kokemuksesta ettei auta. Nykyään pystyn sen hallitsemaan ettei mene niin pitkälle.
www.introspekt.fi/artikkelit/depress2.html
Omalla kohdallani kävi niin, kun en tarpeeksi ajoissa hakenut apua niin masennus meni pahemmaksi ja pahemmaksi. Olen sitä mieltä, että apua kannattaa hakea ajoissa koska asia on niin, että jos et ajoissa hae sitä niin masennuksesi ottaa yleensä vallan sinusta kokonaan ja menee vielä pahemmaksi, voi kestää vuosikausia ennenkuin selviät siitä. Ulkoilma tietenkin on yksi paras tapa ehkäistä sitä, mutta ymmärrän täysin jos ei ole siihenkään enään voimia niin kyllä apua kannattaa lähteä heti hakemaan. Yleensäkin silloin kun elämä ei tunnu enään miltään. Masennus on siitä paha sairaus, että siihen on turha sanoa, että ota itseäsi niskasta kiinni. Se on SAIRAUS! MTT:stä, perheneuvoloista yms...saat apua. Menkää kaikki yhdessä niin asiat alkavat varmasti luistamaan. Tukea tarvitaan paljon masentuneelle ihmiselle ja tietoa yleensäkin tästä sairaudesta. Tsemppiä!
Kyllä taipumus sairastua masennukseen on periytyvää, vaikka kyllä siihen ympäristökin vaikuttaa. Omassa perheessäni masennuksesta kärsivät äitini, veljeni sekä minä itse (tällä hetkellä olen se huonokuntoisin). Meilläkin on syytelty (tosin lähinnä selän takana) toisia omasta tilanteesta, esim. äitini minun veljeäni (joka jäi äidin sairastumisen aikoihin kiinni huumeiden käytöstä), minä itseäni äitini uudelleen huonontuneesta tilanteesta, kun jäin sairaslomalle, ja äitini kai syyttää itseään minun tilanteestani...
Kyllähän toisen sairautta on vaikea omaisena seurata, ja tätä kauttakin voi masennusta kokea, kun ei pysty auttamaan lähimmäistään, joten tämäkin voi olla syynä siihen, että moni perheessä masentuu. Mutta on se ihan tutkittu ja todistettukin, että asialla on jotain tekemistä geeniperimän kanssa.
Kyllä teidän kannattaa viedä lapsenne tapaamaan lastenpsykiatria tms., jos epäilette hänen olevan masentunut. Mitä nopeammin hoitoon hakeutuu, sitä nopeammin pääsee parantumaan. Eikä vaimosi saisi missään nimessä syyttää itseään, eihän hän tahallaan ole sairastunut, eikä lapsenne masennus välttämättä johdu hänen tilanteestaan. Voimia koko perheelle!
mulla on sama sairaus. olen nyt 25-vuotias ja sairastuin n. neljä vuotta sitten.
ikäväkseni täytyy ilmoittaa, että sairaus on periytyvää. minun isälläni on joitakin oireita, mutta lausuntoa lääkäriltä ei ole. hänen siskonsa on sairastanut yli neljäkymmentä vuotta ja voi hyvin. minun kohdallani tunsin helpotusta, kun tädilläni on sama sairaus, olinhan jo tottunut lapsesta saakka siihen ettei hän aina ole niin normaali.
kävin muutama viikko sitten luennolla sairauteen liittyen ja siellä tuli myös tämä perinnöllisyys esille. ja siellä kerrottiin, että lapsella voi olla joitakin merkkejä sairauteen viitaten. yleensä tämä alkaa noin 21 vuotiaana.
minä ainakin samassa tilanteessa veisin lapseni psykiatrille. vaikka hän ei olisikaan sairas, saisi kuitenkin henkistä apua ulkopuoliselta ihmiseltä. kaikkea kun ei voi aina kotona kertoa... tai kavereille. varsinkaan murrosikäisenä.
minä itse olen sairastuttuani kertonut pikkusiskolleni (nyt 20 v.) oireitani ja asioita mitä päässä liikkuu yms. ja olen kertonut hänelle periytyvyydestä sekä siitä, että hänkin voi vielä sairastua. ja pyytänyt häntä kertomaan minulle, jos tulee liian ahdistava olo tms.
en halua pelotella häntä, mutta haluan olla turvaa antavana jos ongelmia tulee. itse jouduin olemaan suhteellisen yksin silloin kun sairastuin. ystävät hävisivät ympäriltä.
isälläni oli alussa vaikeuksia sulattaa asiaa, että "hänen sairaus-geenit ovat tuleet minulle". mutta juttelemalla asioista ja kun hän on nähnyt että elän suhteellisen normaalia elämää, hänkin on päässyt asioiden kanssa sinuiksi. onhan se totta, ettei kukaan halua oman lapsensa kohdalle tätä tai mitään muutakaan sairautta.
mutta mieluummin tämä kuin esim. syöpä tai hiv. ja tämän kanssa pystyy elämään, kunhan muistaa lääkityksen ja avo-hoidon.
toivottavasti teilläkin helpottaa...